Vetehinen

Vetehinen. Kirjoittanut Heinrich Heine

Suomentanut Oskar Uotila.

Mut minäpä makasin reunalla laivan:

Ja katselin, uinuvin silmin,

Alas peiliselvään vetehen,

Ja katselin syvää syvemmäs –

Kunis syvällä meren pohjassa

Näin aluksi utuista pilveä,

Vaan vähitellen värikkäämpänä

Kirkonkupuja ja torneja,

Ja perältä päivänkirkkaana

Kokonaisen kaupungin,

Vanhanaikuis-alankomaisen,

Ja ihmisvilkkaan.

Miettiviä miehiä, mustat kauhtanat,

Valkeat kaularöyhykset, kultaketjut,

Ja pitkät miekat, ja pitkät kasvot,

Astuu poikitse touhuisen torin

Kohti korkeaportaista raatihuonetta,

Missä kiviset keisarinkuvat

Vartioivat valtikoin, miekoin.

Lähellä, pitkin huonerivejä,

Alla peilikirkkaiden akkunain

Ja pyramiideiksi leikattujen lehmusten,

Käyskelee silkkisihiseviä impiä,

Soleat varret, kukkakasvot

Siveästi suojassa mustain myssyjen

Ja kumpuavien kultakutrien.

Nuoria miehiä, espanjalaisissa puvuissa,

Ohi astuskelee nyökkien.

Iäkkäitä rouvaksia,

Ruskeissa, ammon-aikuisissa puvuissa,

Kädessä virsikirja ja rukousnauha,

Rientää, sipsovin askelin,

Komeaan tuomiokirkkoon,

Kutsuista kellonsoiton

Ja pauhaavan urkujen äänen.

Minut itse valtaa kaukaisen kaiun

Salaperäinen väristys!

Ääretön ikävä, suuri suruisuus

Hiipii mun sydämmeeni,

Tuskin toipuneeseen sydämmeeni;

Minust’ on kuin sen haavoja

Sulohuulet suutelis auki,

Ja ne jälleen vuotais verta –

Kuumia, punasia pisaroita,

Jotka pitkään ja vitkaan putoilevat

Alas vanhaan talohon, tuonne

Merenpohjaisehen kaupunkiin,

Vanhaan, korkeaharjaisehen taloon,

Jok’ ihmisistä on ikäväntyhjä,

Pait että alhaisen akkunan ääressä

Eräs immyt istuu,

Käsi poskella,

Kuin unhoitettu lapsiraukka –

Niin syvään, merisyvähän siis

Sä lymysit minulta

Lapsimaisesta oikusta,

Etk’ enää kyennyt ylös,

Vaan istuit vieraana vieraassa väessä

Vuossatojen verrat,

Joll’aikaa minä, haikein mielin,

Ha’in sinua halki maailman,

Ja alati ha’in,

Sa alati rakastettu,

Sa kauan kateissa ollut,

Sa lopulta löydetty –

Ma olen sun löytänyt ja näen jälleen

Sun suloiset kasvosi,

Nuo viisaat, uskolliset silmäs,

Herttaisen hymyilysi –

Enk’ enää koskaan sua jätä,

Vaan tulen luoksesi alas,

Ja avosylin syöksyn

Alas sydämmelles –

Mut oikeaan aikaan vielä

Mua tarttui jalkaan kapteini,

Ja veti mun laivan reunalta,

Ja huus, harmillisesti naurain:

«Tohtori, piruko teitä?»

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.