Vetehinen

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vetehinen.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suomentanut Oskar Uotila.


Mut minäpä makasin reunalla laivan:
Ja katselin, uinuvin silmin,
Alas peiliselvään vetehen,
Ja katselin syvää syvemmäs –
Kunis syvällä meren pohjassa
Näin aluksi utuista pilveä,
Vaan vähitellen värikkäämpänä
Kirkonkupuja ja torneja,
Ja perältä päivänkirkkaana
Kokonaisen kaupungin,
Vanhanaikuis-alankomaisen,
Ja ihmisvilkkaan.
Miettiviä miehiä, mustat kauhtanat,
Valkeat kaularöyhykset, kultaketjut,
Ja pitkät miekat, ja pitkät kasvot,
Astuu poikitse touhuisen torin
Kohti korkeaportaista raatihuonetta,
Missä kiviset keisarinkuvat
Vartioivat valtikoin, miekoin.
Lähellä, pitkin huonerivejä,
Alla peilikirkkaiden akkunain
Ja pyramiideiksi leikattujen lehmusten,
Käyskelee silkkisihiseviä impiä,
Soleat varret, kukkakasvot
Siveästi suojassa mustain myssyjen
Ja kumpuavien kultakutrien.
Nuoria miehiä, espanjalaisissa puvuissa,
Ohi astuskelee nyökkien.
Iäkkäitä rouvaksia,
Ruskeissa, ammon-aikuisissa puvuissa,
Kädessä virsikirja ja rukousnauha,
Rientää, sipsovin askelin,
Komeaan tuomiokirkkoon,
Kutsuista kellonsoiton
Ja pauhaavan urkujen äänen.
Minut itse valtaa kaukaisen kaiun
Salaperäinen väristys!
Ääretön ikävä, suuri suruisuus
Hiipii mun sydämmeeni,
Tuskin toipuneeseen sydämmeeni;
Minust’ on kuin sen haavoja
Sulohuulet suutelis auki,
Ja ne jälleen vuotais verta –
Kuumia, punasia pisaroita,
Jotka pitkään ja vitkaan putoilevat
Alas vanhaan talohon, tuonne
Merenpohjaisehen kaupunkiin,
Vanhaan, korkeaharjaisehen taloon,
Jok’ ihmisistä on ikäväntyhjä,
Pait että alhaisen akkunan ääressä
Eräs immyt istuu,
Käsi poskella,
Kuin unhoitettu lapsiraukka –
Niin syvään, merisyvähän siis
Sä lymysit minulta
Lapsimaisesta oikusta,
Etk’ enää kyennyt ylös,
Vaan istuit vieraana vieraassa väessä
Vuossatojen verrat,
Joll’aikaa minä, haikein mielin,
Ha’in sinua halki maailman,
Ja alati ha’in,
Sa alati rakastettu,
Sa kauan kateissa ollut,
Sa lopulta löydetty –
Ma olen sun löytänyt ja näen jälleen
Sun suloiset kasvosi,
Nuo viisaat, uskolliset silmäs,
Herttaisen hymyilysi –
Enk’ enää koskaan sua jätä,
Vaan tulen luoksesi alas,
Ja avosylin syöksyn
Alas sydämmelles –
Mut oikeaan aikaan vielä
Mua tarttui jalkaan kapteini,
Ja veti mun laivan reunalta,
Ja huus, harmillisesti naurain:
«Tohtori, piruko teitä?»


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.