Vetohihnojen laulu

Vetohihnojen laulu Kirjoittanut Ludvig Kosonen

1.

Vetohihnat ulvoivat lauluaan,

terä jyrsien rautaa söi.

Jokapäiväistä tuttua tahtiaan

pajamoukari paukkuen löi.

Savu peittävi auringon, pihamaan,

pölypilvet jatkavat leijailuaan.

Vetohihnat ulvoivat:

                  herroille saa

yhä raataen reuhtoa kansa ja maa!

Terä jyrsivi: luokkasi orjana on,

ja sen riisto on räikeä, loppumaton.

Pajamoukari löi: oi, voimakas mies,

miksi raukkana raahustat elämän ties,

sinä miksi et nouse jo taistoon?

Terässirkkelit liikkuen kirskuivat näin:

nämä pojat vain nöyrinä, paljahin päin

yhä ottavat iskuja vastaan.

Savupilvien hämärrys silmillä on,

halu vielä on kuunnella loppumaton,

unilauluja noskelaisrastaan.

Ja alla sen raskahan orjan työn

oli revetä rikki raatajan syän...

Tuli herrojen narreja tehtaisiin,

ihan »työväen miehiä» – aivan niin.

Meitä katsoivat naamoihin likaisiin,

sekä työpajan nurkkihin pölyisiin.

Vetohihnat ulvoivat lauluaan,

terä jyrsien rautaa söi,

jokapäivästä tuttua tahtiaan

pajamoukari paukkuen löi.

Ja ne narrin perhanat peljästyi

– heitä hirvitti räiskinä työn.

Pian kirjoja paksuja ilmestyi,

jotka kuvasi »tehtaan yön»:

»Savu peittävi auringon, pihamaan,

pölypilvet jatkavat leijailuaan.

Remu, ryske siellä on korvissa ain,

pirun pimeä, ruostetta tonnittain.

Terässirkkelit jyrsien rautaa syö,

tulilieskat ahjosta turpaasi lyö».

Mutta siitä vain tarkoin vaikeni he,

että orjina herrojen oltihin me.

Miten raivoten rintaamme raastoi

se, että vain laiskuriluokkien vuoksi

hikipisarat turhana virraten juoksi,

lies silmien vihasta haastoi...

Että riemuksi rosvojen hummailevain

saimme kärsiä ahdistusta.

Oli orjuus yksin kahleena vain

ja sen yö oli raskas ja musta.

2.

Näin myöskin kerran raadoimme me.

Työn veljet! Kauan me kärsittiin,

mutta viimein tultihin järkiin,

ja potkivat rosvot me nostettiin

ylös keikkumaan pistimen kärkiin.

Ikiajoiksi nousimme, toverit, me

ylös orjuuden kahleiden alta,

ikivahva on linnoitus luokkamme:

luja työväen Neuvostovalta.

Ja sen kaiken, min sota herrojen kaas,

jo nostanut on tämä valta.

Savupiiput suitsevat taivaalle taas,

tuli hehkuu uunien alta.

Vetohihnat laulavat:

                 yhteistä on

punaveikkojen rakennustyö!

Terä jyrsivi:

              kaukana, kaukana on

sysipimeä orjuuden yö.

Pajamoukari lyö.

Hei, voimakas mies,

ihan pohjaton sulla on tarmosi lies!

Savu peittävi auringon, pihamaan,

pölypilvet jatkavat leijailuaan,

mutta peloita meitä ne ei.

Yhä uudet tehtahat nousevat aina,

ja tahtimme työssä, se kiihtyvä vain.

Terässirkkeli kirskuvi: hei!

Viisivuotinen täyttyy! Uus aloitetaan,

näin veikot me vapaina ponnistetaan.

Joka perustus uuden tehtahan tuo,

jyrytyöhömme paremman ponnen,

peruskivenä huomisen varmasti luo

yhä suuremmam työn sekä onnen.

Ja maailman rosvoille sanomme näin:

ei askelta tännepäin!

Sillä kauan, kauan me kärsittiin,

mutta viimein tultihin järkiin.

Jos ryöstölle mielitte, nousette – niin

ylös keikkumaan pistimen kärkiin!

Verta vuotavin haavoin ja sydäminkin

tie meidän on iloisin, onnellisin...

Ikiajoiksi noussut on luokkamme,

ylös orjuuden kahleiden alta.

Pian nousevat toverit, veljemme,

koko maailman Neuvostovalta.

1932

Lähde: Rakettu on raudalla, tulesta on tuotu: Neuvosto-Karjalan suomenkielistä runoutta vuosilta 1917–1940. 1976. Kokoelman laatineet ja toimittaneet T. Summanen ja A. Mishin. Karjala-kustantamo, Petroskoi.