Vielä vähän kansakoulu opettajain kokouksesta itäisellä Uudellamaalla

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vielä vähän kansakoulu opettajain kokouksesta itäisellä Uudellamaalla.

Kirjoittanut Minna Canth


Suurella kummastuksella olen lukenut tästä asiasta sanomalehdissämme, ja odottanut, eikö joku katseleisi asiata toiseltakin kannalta, kun mitä ”Vikingen”, ”Folkvännen” ynnä muut ovat tehneet. Näinpä viimein ”Keski-Suomen” korottavan ääntänsä, ehkäpä tapahtuikin se sangen tyyneesti ja suurella mielen malttavaisuudella. Toivon Keski-Suomen kuitenkin lainaavan sijaa palstoillensa minunkin mietteilleni samasta asiasta, josko en omaakaan aivan niin tyynettä mielen laatua.

Mainitun piirikunnan v.t. kansakouluunsa pehtori alottaa puheensa kauniilla vertauksella ilman siivillisistä asujamista, jotka ”itsekukin puhuvat omaa kieltänsä ja yhtä kaikki elävät sopusoinnossa” ja jatkaa kuitenki puhettansa selvittämällä, miten kansakoulu opettajain (huomaa suomalaisten kansakoulujen opettajain) välttämättömästi tulisi oppia ruotsinkieltä, sillä muuten he muka eivät ole sivistyneitä eivätkä siis kelvollisia Suomen kansan lapsia opettamaan. Herra inspehtori otti vertauksensa lintuisista ja saarnasi rauhaa ja ystävyyttä, mutta oli itse ensimäinen niitä vastaan rikkomaan. Sanoneeko koskaan pääskynen kyntörastaalle: ”sinun pitää oppimasi minun kielelläni laulamaan, muuten ei ylistyksesi kelpaa Luojalle” ja vihastuneeko hän jos rastas silloin vastaisi: ”ei armollinen herra, siihen työhön en voi ruveta, sillä se tulisi minulle sangen työlääksi.” Eipä suinakan! Niin eivät tee ”ilman siivelliset asujamet,” mutta niin tekevät ”järjelliset sivistyneet ihmiset” ja niin teki myöskin herra inspehtori. Puheensa sisältö oli lyhyesti sanoen: ”som du vill min vän, men här skall skåpet stå” (Niinkuin tahdot ystäväni, mutta tässä kaapin seistä pitää.)

Luvallanne tahdon kertoa erään vertauksen: Kaksi miestä kulkivat kerran synkällä salolla. Toinen oli pitkä ja hoikka, toinen lyhyt mutta tamakka ja harteva. Kävelivät he ensin rinnan sovussa, mutta viimein rupesi tuo pitkä ja hento mies epäilyksellä katselemaan toisen jäntevyyttä. ”Annas olla” arveli hän ”tuo minut vielä voisi kukistaa. Parasta kun ajoissa teen hänen aseettomaksi, ja panen hänen: kahleisin.” Ja hän hyökkäsi kumppalinsa päälle, koittaen kaikin voimin tätä kukistaa. Mutta kauhukseen tunsikin hän tämän jo olevan häntä väkevämmän; odottamattomalla voimalla ja jäntevyydellä torjui hän kaikki hyökkäykset päältään. ”Parempi leivätön, kun keinoton” arveli päälle karkaaja, ruveten nyt puhumaan toisella suulla. ”Katsos lintusia,” puhui hän, "eivät nekään riitele. Asettau sinäkin hyvällä näihin pauloihin, kurita itseäsi, ja minä tahdon olla ystäväsi ja elää kanssasi sovinnossa. Mutta tähän kun toinen ei mieltynyt, ei hän muuta voinut suin lyödä käsiään yhteen ja huutaa: ”o sitä suurta paatumusta!”

Rakkaat suomalaiset! Voitteko tarkoin käsittää tätä ruotsikiihkoisten suurta rakkautta ja sydämen helleyttä? Eivät he riitaa rakasta; kun vaan kiellätte oman itsenäisyytenne, poljette omaa kieltänne, ovat he valmiit meille tarjoomaan veljen kättä.

Miksipä kuitenkin suotta vihastuisimme heidän tyhjistä juonistansa! Tehkäämme vaan vakaasti työtä itse kukin kentällämme, rakastakaamme isäimme maata, edistykäämme tieteissä ja taiteissa, ja olkaamme vakuutetut, että yhtä varmasti kun rastaan kiitosvirsi on Luojalle niin otollinen kun konsanaan pääskyisenkin, yhtä varmasti myös sivistyksen kulta-aarteet, mielen jalous ja hengen kehittyminen voitetaan suomalaisilta kun ikänään ruotsalaisiltakin.

Wilja.


Lähde: Keski-Suomi 14.11.1874.