Vihan voitto

Vihan voitto. Kirjoittanut Kaarlo Luoto

Mä linnan olen nähnyt suuren mahtavan,

mi ylvähänä tornit nostaa pilviin asti,

kuin pyytäis valloitella tähtitaivahan

ja sielläi elon ohjat pitää voittoisasti.

On linnan ympär laaja metsä kaunihin,

sen täyttää kaikkinainen jalo pyyntiriista,

ja siellä korvaa kohtaa tuhatsävelin

suloinen laululintuin lemmen riemukiista.

Ja metsän takaa siellä täällä aukeaa

vihanta niitty karjoineen ja pellot rikkaat,

ja suuret järvet vilvakkaina lainehtaa

ja sieltä silmää kohtaa purjeet loistehikkaat.

Ja linnassa suuren pylväspihan somistaa

veslampi kukkarannoin kauniin kirjavaisin,

ja siinä valkojoutseniset joikuaa

ja leikkii rauhaisina hetkin armahaisin.

Ja milloin päivä säteillänsä kullervoi

sen metsän, järven sinipinnan, pellon viljan,

niin tuntuu, onni yksin tämän nousta soi

ja tässä hymyänsä enkel jakoi hiljan.

Mut angemieltä kantaa kansa seudun tään

ja valitellen huokaa orjan osoansa.

Ei konsaan nouse onnen oras syömessään,

sen tietää, siks’ on tuska vainen elostansa.

On sielläi joskus unelmoitu onnesta

ja kaikkialle kaikuin toivon laulu soinut.

On sielläi käyty kynnökselle uskolla

ja korret koottu, minkä lienee voima voinut.

Vaan siitä on jo paljon aikaa viereillyt

ja milloin vaihtui aika uus ei kenkään muista,

mut orjan työ on rikkaruohon kylvänyt,

se tunnetaan ja sen voi kuulla kansan suista.

Sen linnan asukkaat on korskat voimistaan

ja alttihit on palvelohon valtaherran.

He aina seuranansa hällä sodissaan

ja saaneet aina kaatumahan tieltä verran.

Ja käskyt kiukkuisina, niinkuin ruoska sois,

sen herran ärjyminä holviloissä kierii;

sen synkkä mieli kaiken onnen kaatoi pois,

siks’ ajat murhein, tuskin jälellehen vierii.

Taas kerran tappotöihin julmat aikoili

ja viettivät he silloin lähtöpitojansa,

he juoden, mässäellen hetket viettävi,

ja raaka laulu kaikui väliin vuorollansa.

Vaan nytpä ovi hiljallensa aukeaa

ja pylvään vierehen käy neito arkaellen.

Ol’ armahainen hän ja lopun melu saa,

niin monen silmä katsoo häntä ihannellen.

– »Et päältä kerjääjältä juuri näytä sä,

mut koiratkin on täältä löytänehet luunsa;

ei pitkää ruikutusta täällä siedetä»,

näin ärjyi neitoselle valtiaalla suunsa.

Vaan neito kanteloineen alkoi laulamaan,

hänellä kaikui ääni, sävel satakielen,

ja sormet soittimesta nosti taikojaan. –

Nyt täytti sulotunne monen kovan mielen.

Hän lauloi rakkautta ihmisrintoihin,

hän rakkautta lauloi elo-onnen vuoksi.

Näin kertoi: – »Mieli peittyy silloin murheisiin,

kun sielun täytteheksi vihan virrat juoksi.

Vaan lempi onnen kaikkialle orastaa

ja sammuu silloin poviltamme vihat kyiset,

se yksin miehen uljahankin urhoks’ saa

ja kaataa elon vainioilta vainot hyiset.

On lemmen suuren vuoksi ihmiselo tää

ja palkka parhain löytyy täällä lemmen työssä,

mut vihan askelihin katkeruutta jää –

ja valon kukka lempi on, se kuihtuu yössä.»

Hän päähän päässyt viel’ ei ihmelauluaan

kun linnan herra kiukuin nousi paikaltansa

ja neidon luokse nopsaan astui arvossaan,

pois riisti kantelon, sen pirstoi vimmoissansa.

Mut neitosen hän salistansa taluttaa

ja jälkehensä vielä kiron julman heittää:

– »Jos virtes juonikkahat konsa kaikuaa

mun linnan seutuvilla, kuolo sinut peittää.»

Nyt kadottua immen lauluinensa pois

jäi salihin niin kolkko äänettyys ja ankee,

ja tuntui niinkuin päiväi pimennynnä ois, –

ja kukin pelkäs kelle herran viha lankee.

Vaan neitonen se vieläi linnaa kiertelee

ja joskus poikkee seudun tupihin kuin tuttu,

ja surut kertoin kanneltansa mainitsee,

niin tietää muistutella häntä kansan juttu.

Hän milloinkaan ei kuultu enää laulavan,

jäi sijalle vain hyräilynsä, suru tumma.

Mut ken on nähnyt häitä katseen suruisan,

sen syöntä polttaa ikuisesti kaiho kumma.

Lähde: Luoto, Kaarlo 1908: Ristikon takana. R. Tuomi, Helsinki.