Viimeinen malja

Viimeinen malja. Kirjoittanut Juhani Siljo

Ma muistan linnan valkean,

veen luona, metsän saartaman

ja vehmaan nurmikon.

Sen rantaan läikkyi ulapat

ja haahdet kullanhohtavat

toi aarteit’ auringon.

Sen ympärillä suven maan

ma muistan nuoren, riemukkaan,

eloa sykkivän.

Se iloks ihmismielen vain

loi ilmi ihmeet unelmain

ja hurmat elämän.

Ma muistan armaan kaunoisen,

kuin tuoksu tuoreen keväimen,

kuin merten kimallus.

Muut kalliit muistan, hymyt nään,

ne väikkyy, katoo hämärään

kuin rinnan huokaus.

– Ma olin linnan valtias.

Mut olin liian onnekas,

maan lapsi heikko vain.

En onneani kestänyt,

– pois muistoihini hautaan nyt

sen viime maljassain.

Pois aarteen juon, min elo soi,

en sitä muille jakaa voi,

sit’ yksin juhlin näin.

Yö ympärillä heläjää

ja malja kallis kimmeltää

mun, köyhän, kädessäin.

Pois verkkaan, raskain pisarin

se katoo autuus, ainoisin,

min koskaan näki maa.

Viel’ elämätä kiittäen

voin juhlia tään hetkisen

ja aamun unhoittaa.

Näin juhlain juhlaa vietetään!

– Käy kohta aamuun kelmeään

tie keppikerjurin.

Vain muistost’ elää silloin saan

sen onneni, – jot’ ainiaan

vain uness’ aavistin.

Lähde: Siljo, J. 1914: Maan puoleen: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.