Siirry sisältöön

Viimeinen mohikaani

Wikiaineistosta
Viimeinen mohikaani

Kirjoittanut Otto Manninen


Aikain, ah, runokasten
viimeinen mohikaani,
laumalle proosan lasten
antediluviaani!
Anakronismi, ah, pelkkä,
vain romu ruostuvin arvoin!
Hassumman valitsi telkkä
hautomapökkelön harvoin!
Sait ylen nurjan sa roolin,
vartesi mitan et mukaan.
Ah, ett’ et Kapitoolin
hanhista ollut sa kukaan!
Laulujen linna nyt hukkuu,
vartoo Muusia murha.
Vartiat, vartiat nukkuu –
kaikki on kaakatus turha!
Arki nyt, aika nyt toinen,
halpa nyt hengen on heeros,
itse suursokea moinen,
oikea uusi Homeros!
Saarnaat varoitussanaa
jylemmin kuin jyly Siinain.
Niskurit sinne se manaa
kuiluun: kuoleman piinain.
Tietosi, taitosi pontta
sun joka tavusi tihkuu.
Voi ajan henkeä ontta:
»Moosesten Mooses!» se hihkuu.
Päästäsi puskee kyll’ ulos
sarvet lain, lujat, luiset,
häävi ei vaan ole tulos:
nauravat: »Pontes on puiset!»
Mooseksen moisen jos suokin
kaitselmus, huoliiko hullut!
Hirnuvat: »Mistähän tuokin
tuulellekäypä on tullut?»


Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.