Viimeisellä kelillä
| Viimeisellä kelillä Kirjoittanut Esko Virtala |
Eräänä päivänä lumisen talven loppupuolella oli pappilasta ruustinna tyttärineen lähtenyt naapuriseurakunnan pappilaan kyläilemään, vanha ruuna ajoreen edessä valjaissa ja vanha akka kuskina. Keli ei ollut enää mikään mainio, vaan kuitenkin oli näihin asti vielä hyvin päästy kulkemaan, eikä siis näitäkään matkustajia ollut peloittanut matkalle lähteä. Kunnialla olivatkin he perille tulleet, vaikka viimeisellä taipaleella oli jo alkanut vettä sataa.
Seuraavana päivänä oli yhä suvi ja vettä satoi vielä kovemmin tuin edellisenä päivänä. Silloin tuli kyläilijöille hätä käteen ja he rupesivat heti paluuta miettimään päästäkseen kotia ennenkuin keli ennättää ihan kerrassaan loppua. Mutta eihän heitä toki heti laskettu takaisin menemään; heidän pitäisi viipyä ainakin seuraavaan aamuun asti. Siihen asti voisi keli ja ilma vielä paratakin.
Matkustajat viipyivät puolelle päivin asti. Mutta kun silloin vesisade oli yhä vaan kiihtynyt, eivät he millään muotoa suostuneet enää viipymään, vaan lähtivät paluumatkalle.
Arvattavahan oli, että keli oli jo ennättänyt isosti pilautua eilisestä, kun koko vuorokauden oli suvennut. Huono kulku oli kohta alussa matkaa; ei ollut yrittämistäkään juoksua ajaa, hyvä, kun pääsi eteenpäin edes käyden ajamallakaan. Hevosta alkoi upottaa, sillä oli vaikea astua, ja se rupesi tuon tuostakin seisahtumaan. Pitkäksi kävi siis ensi seitsemän neljänneksen pituinen taipale. Oli aivan myöhäinen ilta, kun sen päähän päästiin, jolloin tietysti taloon yövyttiin.
Yöllä yhä suvesi, jotta keli seuraavana aamuna kun taas matkalle lähdettiin, oli yhä huonompi.
Ruustinna tyttärineen istui reen perässä levottomana, että mitenkähän lopulta käyneekin, ja vanha akka kuskilaudalla koetti kiirehtiä hevosta, joka kohta alussa taivalta rupesi tuon tuostakin seisottelemaan. Ruuna astui vaikeasti tietä, joka oli siksi kova, että reen kannatti, vaan siksi pehmeä, ettei hevosta kestänyt. Se astui asteleen, upposi polvia myöten, astui toisen ja taas upposi ja kolmannella jo seisahtui, pystytti korvansa, käänteli päätään ja katsahti nolona taakseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa reessä istujille, että olisi sillä jo täysin tekemistä tyhjääkin rekeä vetäessään, saati sitten semmoista ihmiskuormaa. Viimein ruuna, kun tiellä kulkeminen tuntui siitä kovin vaikealta, älysi itsestään ruveta tiepuolta astumaan, jossa lunta oli paljon korkeammalta, hevosta mahaa myöten, vaan parempi sittenkin oli siinä kulkea, kun lumi oli pehmoista eikä särkenyt jalkoja ja jossa siis hevosella oli. paljoa helpompi kahlata. Vaan huonoa oli kulku kuitenkin ja seisahtui ruuna sittenkin usein ja väsyi lopulta niin, että kaikkein reessä istujain täytyi nousta kävelemään.
Kyllä olikin koko kulkua tuo astuminen kehnolla tiellä, joka ei kantanut edes jalkamiestäkään. Vaikea oli hevosella kulku, vaan ei ollut helppo ihmisilläkään. Pappilan Aina neiti, joka oli reipas tyttö nuoruutensa paraassa ijässä, kesti paremmin matkan vaivoja ja astui edellä, vaan molemmilla vanhuksilla oli vaikea perässä pysytellä. Ruustinnaa varsinkin rupesi pian väsyttämään, ja hirveästi palava tuli hänelle kohta alussa; vaan näkyipä tuota lämmin tulevan muillekin ja vetisessä lumessa kun saivat rämpiä, kastuivat sukat ja kengät pian likomäriksi.
Ruustinna aina monioita askeleita astuttuaan ja kahlattuaan lankesi lumikinosta vasten istumaan ja samassa retkahti eukkovanhuskin istualleen toiselle puolen tietä; ja siinä he molemmat valittivat matkan vaimoja, jopa itkivätkin, ja lopuksi nauroivat tuota surkeutta. Mutta eihän itku eikä nauru mitään auttanut; eteenpäin piti heidän kuitenkin päästä. He nousivat ylös, lähtivät hitaasti kävelemään, upposivat syvään lumessa, ja sitten taas rehahtivat istualleen kumpikin tiepuoleen toisiaan vastatusten, voivottelivat ja valittelivat siinä vähän aikaa, nousivat ylös ja lähtivät taas kävelemään.
”Voi kuitenkin, että tuli lähdetyksi koko tälle matkalle!” päivitteli ruustinna kerran taas langettuaan.
”Kukapa sen lähtiessä tiesi, että keli näin pian loppuisi!” sanoi siihen eukkovanhus.
”Voi kuinka väsyttää, eikä ole pappila vielä lähelläkään. En minä sinne asti mitenkään jaksa.”
”Pitkäksi käypi nyt taipale; ei tunne päätä tulevankaan. Eipä olisi vanhasta ja kehnosta enää tämmöiselle taipaleelle lähtijäksi; kovin tässä ruumis raukiaksi menee.”
”Voi. voi, voi! Miten tässä lopulta käyneekin! – Aina hoi! Älä nyt jätä kuitenkaan!”
”Täytyyhän tässä johonkin päästä. Meidänhän pitää vielä joutua Mannilaan ristiäisiin tänä päivänä”, vastasi Aina ja seisahtui.
”Älä puhu ristiäisistä, hyvä, jos täältä edes pääsisi kotia koskaan. – Tule nostamaan, kuule Aina! Minua niin kauheasti väsyttää.”
Aina auttoi äitiään pystyyn ja niin lähdettiin taas astumaan, vaan hirveän hitaasti kului matka. Vasta iltapuoleen saapuivat matkamiehet surkeassa tilassa, tuiki väsyneinä ja läpimärkinä kotia pappilaan. Sieltä oltiin juuri lähdetty ristiäisiin, jotta vaan monioita palkollisia oli kotona. Aina neiti, vaikka olikin väsyksissään, ei malttanut jäädä ristiäisistä pois; ja sinne hän kiiruhtikin heti kuivat vaatteet päälleen saatuaan.
Mutta ruustinnaa ei haluttanut enää kylään lähteä. Hän heittäysi perin uupuneena pitkäkseen sänkyyn ja käski pii’an tulla hänen jaloistaan kengät ja sukat riisumaan. Uuvuksissa oli kovin eukkovanhuskin, jolla ei nyt tuntunut puhekaan luistavan, ja hän meni pian omalle puolelleen nukkumaan. Heitä ei haluttanut enää samanlaiselle matkalle lähteä; he olivat saaneet siitä kyllänsä ja muistivat kyllä, vastakin, minkälaista on kulku viimeisellä kelillä.
Lähde: Päivälehti 3.4.1890.