Viisi appelsiinin siementä

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viisi appelsiinin siementä.
Salapoliisin seikkailuja.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle


Vuodelta 1887 on minulla ylhäällä pitkä jono rikostapauksia, jotka ehkä jolloinkin tulevaisuudessa painatan, mutta seuraavat tapaukset ovat niin kummallisia, ett’en malta olla niitä nyt kertomatta.

Oli eräs syyskuun sateinen päivä. Syysmyrskyt olivat sinä vuonna erittäin ankarat ja rajut. Koko päivän oli tuuli ja sade pieksänyt ikkunan ruutuja, niin että täällä keskellä Lontoota sai tuntea rajujen luonnonvoimain ylivaltaa. Illan tullen yltyi myrsky yhä kovemmaksi, ja vinkui ja nyyhkytti uunin torvessa kuin pieni lapsi. Holmes istui ajatuksiinsa vaipuneena valkean ääressä, ja minä istuin ja luin romaania, siksi kuin en myrskyn jyskeeltä enää voinut pitää ajatuksiani koossa. Vaimoni oli mennyt käymään äitinsä luona ja minä olin muuttanut siksi aikaa vanhaan huoneeseni Bakerkadun varrella.

”Kuule,” sanoin toverilleni, ”se oli varmaan ovikello. Kukahan siellä nyt on? luuletko, että joku ystäväsi tulee sinua tapaamaan.”

”Paitsi sinua, ei tänne voi tulla ketään ystävää minua tapaamaan, sillä minä en kutsu ketään,” vastasi Holmes.

”Ehkä se on joku neuvon pyytäjä.”

”Silloin se on varmaan jotain tärkeää, muutoin ei kukaan läksisi ulos tähän ilmaan. Minä luulen paremminkin että se on joku emännän tuttavista.”

Holmes erehtyi, sillä rappusissa kuului askelta ja ovellemme naputettiin. Ystäväni käänsi lampun siihen tuoliin päin, jolle vieraan piti istua huusi: ”sisään!”

Tulija oli noin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen hyvin puettu mies. Hänen olentonsa ja käytöksensä osoitti hienoutta. Märästä sateenvarjosta ja kiiltävästä sadetakista näki kyllä minkälainen ilma ulkona oli. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmät synkän näköiset, ja kuin suuren surun painamana, levottomana silmäili hän ympärilleen.

”Minä pyydän anteeksi,” sanoi hän asettaen nenälleen kultasankaisia silmälasiaan ”Pyydän anteeksi, jos tulen sopimattomaan aikaan. Minä pelkään että olen tuonut sateen ja myrskyn jälkiä huoneesenne.”

”Antakaa minulle takki ja sateenvarjonne,” sanoi Holmes. ”Pannaan ne riippumaan tähän koukkuun, niin kuivavat. Te näytte tulevan lounaisosasta kaupunkia.”

”Niin. Horshamista.”

”Se kalkki- ja savitöhkä, joka on kalosseissanne, ilmoittaa sen.”

”Minä tulen pyytämään teiltä neuvoa.”

”Sitä saa helposti.”

”Ja apua.”

”Se ei aina ole yhtä helppoa.”

”Minä olen kuullut teistä, herra Holmes, majuri Prendergastilta, joka kertoi kuinka te olitte pelastanut hänet häväistysjutusta Tankervilleklubissa.”

”Niin, kyllä minä muistan. Häntä oli syytetty vääryydestä korttipelissä.”

”Silloin hän varmaan liijoitteli hiukan.”

”Hän sanoi, että te ette epäonnistu koskaan.”

”Ai hyvänen aika, minä olen epäonnistunut neljä kertaa. Kolmasti ovat miehet olleet minua viisaampia ja yhden kerran on nainen voittanut minut sukkeluudessa.”

”Mitä se on verraten niin moneen kertaan, joissa olette onnistunut.”

”Niin, se on totta, että olen usein onnistunut.”

”Silloin minä voin toivoa, että te autatte minuakin.”

”Vetäkää tuolinne lähemmäksi valkeaa ja kertokaa kaikki erityiskohdat siinä asiassa, joka on tehnyt teidät niin levottomaksi.”

”Se ei ole mikään tavallinen tapaus.”

”Niistä asioista, jotka minulle jätetään, ei ole mitkään tavallisia, sillä minä olen tavallisesti viimeisenä turvana.”

”Minä luulen melkein, ettette ole ennen kuullut niin ihmeellisiä ja salaperäisiä tapauksia, kuin ne, jotka ovat tapahtuneet meidän perheessämme.”

”Te teette minut uteliaaksi,” sanoi Holmes. ”Olkaa hyvä ja kertokaa tarkkaan kaikki, mitä on tapahtunut, minä voin sitte kysellä semmoisia kohtia, joita tarvitsen tietää.”

Nuori mies veti tuolin lähemmäksi valkeaa ja ojensi jalkansa, että kengät kuivaisivat.

”Minun nimeni on John Openshaw,” sanoi hän, ”mutta minun luullakseni ei minun omalla persoonallani ole mitään tekemistä tämän hirveän salaisuuden kanssa. Se näyttää kulkevan perintönä perheessä, ja minun täytyy alkaa ihan tapahtumain alusta, että saatte jonkunlaisen käsityksen.

Ensiksi teidän täytyy tietää, että isoisälläni oli kaksi poikaa, setäni Elias ja isäni Joseph. Isälläni oli pieni konetehdas Coventryssä, jota hän laajensi, sitte kun polkupyörät keksittiin. Hän otti patentin tunnetulle Openshawin polkupyörälle ja hänen asiansa tulivat niin hyvälle kannalle, että hän möi tehtaan ja erkani liikkeestä.

Setä Elias matkusti nuorena Ameriikkaan ja tuli tilanomistajaksi Floriidaan ja huhut tiesivät kertoa, että hän oli hyvin rikas. Kansalaissodan aikana taisteli hän ensin kenraali Jacksonin armeijassa ja sitten kenraali Hoodin, jossa hän saavutti everstin arvon. Kun sota loppui, palasi hän maatilalleen, jossa oli kolme eli neljä vuotta. Noin v. 1869 eli 1870 palasi hän Eurooppaan ja osti pienen maatilan Sussexissa lähellä Horshamia. Hän toi suuren omaisuuden Yhdysvalloista ja syy minkä tähden hän lähti Ameriikasta oli se, että hän kammoi neekeriä ja paheksui tasavallan menettelyä neekeriorjuuden poistamisessa. Hän oli hyvin omituinen mies, hyvin ärtyinen ja kiivas ja raakasuinen, kun hän vihastui. Hän eli hyvin yksinään. Minä luulen ettei hän käynyt yhtä kertaa Horshamissa koko sinä aikana, jona hän asui sen lähellä. Hänellä oli suuri puutarha ja pari kolme niittyä talonsa ympärillä ja siellä hän toisinaan käveli, mutta muuten hän ei liikahtanut huoneestaan moneen viikkoon. Hän joi paljo ja poltti hirveästi tupakkaa; hän ei koskaan kutsunut ketään luokseen, eikä tahtonut tavata veljeänsäkään.

Mutta minua vastaan hänellä ei ollut mitään, ja hän oikein rupesi pitämään minusta, nähtyään minut ensi kerran noin kahdentoista vuoden vanhana. Se oli v. 1878, ja hän oli silloin ollut Englannissa noin kahdeksan eli yhdeksän vuotta. Hän pyysi isältä, että minä saisin tulla hänen luokseen asumaan ja hän oli hyvä minulle omalla tavallaan. Kun hän oli selvänä, pelasi hän lautaa ja tammea minun kanssani ja hän teki minut perijäkseen ja antoi kaikki minun käsiini, niin että minä olin kuudentoista ikäisenä ihan kuin herra talossa. Minulla oli talon avaimet ja minä sain tehdä mitä halusin ja mennä minne tahdoin, paitsi yhteen ainoaan rojuhuoneesen vinnillä. Siihen en saanut mennä, eikä kukaan muukaan ja se oli aina lukossa. Utelias kun olin, tirkistin aina sisään avaimen reijästä, mutta en nähnyt muuta kuin laatikoita ja nyyttiä, niinkuin semmoisissa huoneissa tavallisesti pidetään.

Eräänä aamuna maaliskuussa v. 1883 oli everstin talrikilla kirje, jossa oli ulkomaalainen postimerkki. Se oli oikein harvinaista, että hän sai kirjeitä, sillä hänellä ei ollut ketään ystäviä ja hänen laskunsa maksettiin rahassa heti.

”Intiasta, huudahti hän ja sieppasi kirjeen. ”Postileimassa seisoo Pondicherry. Mitä tämä on?”

Hän repäsi kirjeen auki ja viisi pientä, kuivanutta appelsiinin siementä ponnahti sen sisästä ja helähtivät hänen eteensä lautaselle. Minä rupesin nauramaan, mutta herkesin heti nähtyäni hänen muotonsa. Hänen huulensa olivat puoleksi auki, silmät näyttivät pullistuvan pois päästä, iho oli harmaa ja hän tuijotti jäykkänä kirjekuoreen, jota piti kädessään.

”K. K. K.” huudahti hän. ”Hyvä Jumala, Jumala, nyt minun syntini rangaistaan.”

”Mitä se on, setä?” kysyin minä.

”Kuolema,” huusi hän, nousi pöydästä ja meni huoneesensa jättäen minut pelästyneenä istumaan.

Minä otan kirjekuoren ja katson sisäpuolta, juuri reunan sisäpuolella oli kolme K:ta peräkkäin punasella musteella. Siinä ei ollut mitään muuta, kuin ne viisi appelsiinin siementä. Mitä hän säikähti? Minä nousin pöydästä ja juoksin yläkertaan. Rappusissa tuli setä vastaan vanha ruosteinen avain kädessä, joka varmaan oli rojukammarin avain. Toisessa kädessä hänellä oli pieni rautainen laatikko.

”Ne voivat tehdä mitä vaan tahtovat, mutta kyllä minä vielä yhden kerran näytän, etten pelkää,” sanoi hän kiroillen. ”Sano Marialle, että minä tahdon saada lämmitä kammarini ja lähetä sitte hakemaan juristi Fordhamia Horshamista.”

Minä tein kuten käskettiin ja kun juristi tuli, kutsui setä minut kammariinsa. Valkea leimusi iloisesti uunissa ja koko kasa mustaa poltetun paperin poroa hulmusi tulessa. Rautalaatikko oli tyhjänä tulisijan vieressä. Ihmeekseni huomasin laatikon kannessa kolme samallaista K:ta kuin kirjekuoren sisässä.

”Minä tahdon, että sinä todistat minun testamenttini, John,” sanoi setä. ”Minä luovutan koko omaisuuteni isällesi, joka tietysti vuorostaan antaa sen sinulle. Jos sinä saat pitää sen rauhassa, niin se on hyvä. Jos näet, että jokin tapaus häiritsee sinua, niin ota minulta oppi, poikani, ja luovuta se pahimmalle vihollisellesi. Minä olen pahoillani, että annan näin epäilyttävän rikkauden sinulle, mutta minä en vielä tiedä, mitenkä tässä käy. Ole nyt hyvä ja kirjoita nimesi siihen, mihin herra Fordham näyttää.”

Minä kirjoitin paperiin nimeni ja herra Fordham vei sen mennessään. Koko tämä tapaus vaikutti minuun oudosti ja minä mietin ja mietin, mitä se mahtoi merkitä. Minua alkoi vähä peloittaa, mutta se hälveni, kun ei kuulunut viikkokauteen sen kummempaa. Mutta sedässäni huomasin tapahtuneen muutoksen, hän rupesi juomaan yhä enemmän ja pakeni ihmisten seuraa. Hän vietti enimmät aikansa lukon takana, mutta toisinaan hän humalapäissään törmäsi kammaristaan, huitoi revolveri kädessä ympäri taloa ja huusi ettei hän pelännyt ketään ja että hän ei ruvennut kököttämään huoneessaan kuin kana häkissä, vaikka tulisi itse mikä. Tällaisen kohtauksen perästä hän taas sulkeutui huoneesensa lamautuneena, ikäänkuin ei hän kauvemmin jaksaisi vastustaa sitä pelkoa, joka häntä vaivasi. Näin hien valuvan hänen otsastaan kuin olisi hänet vedessä kasteltu, vaikka oli kylmä ilma. No niin, ollakseni lyhyt, mainitsen vaan, että eräänä päivänä hän ei palannutkaan tällaiselta retkeltään. Kun me menimme häntä etsimään, löysimme hänet suullaan makaamasta hanhilammakosta puutarhassa. Ei mitään väkivallan merkkiä näkynyt ja koska vesi lammakossa ei ollut kuin kaksi jalkaa syvä, selitti tutkintotuomari, että hän oli tehnyt itsemurhan. Mutta minä epäilin sitä, että minä tunsin miten hän kammosi kuolemaa. Asiat menivät menoaan ja isäni peri omaisuuden, maatilan ja neljätoista tuhatta puntaa, jotka olivat pankissa.

”Antakaa anteeksi,” sanoi Holmes. ”Teidän kertomuksenne on omituisimpia, mitä olen kuullut. Saisinko tietää milloinka teidän setänne sai kirjeen ja minä päivänä hän kuoli?”

”Kirje tuli maaliskuun 10 päivänä 1883 ja hän kuoli 2 päivä toukokuuta, eli seitsemän viikkoa sen perästä.”

”Kiitoksia paljon. Olkaa hyvä ja jatkakaa.”

Kun isäni otti halttuunsa omaisuuden lähellä Horshamia, antoi hän tarkkaan tutkia sen vinnikammarin, jota oli pidetty lukittuna. Siellä oli se mainittu rautalaatikko, vaikka tyhjänä. Laatikon kannessa oli paperilappu, johon oli kirjoitettu ”K. K. K.” ja alla seisoi: ”kirjeitä, muistiinpanoja, kuittia ja rekisteri.” Me otaksuimme, että nämät sanat tarkoittivat niitä paperia, jotka eversti Openshaw oli hävittänyt. Vinnikammarissa ei ollut sitte muuta kuin paperia ja muistoonpanokirjoja, jotka kaikki olivat setäni Ameriikan ajoilta. Toiset olivat sodan ajalta, ja niistä näkyi että hän oli tehnyt velvollisuutensa urhoollisena sotilaana. Toiset olivat siltä ajalta, jolloin Etelävaltiot muodostettiin uudestaan, ja sisälsivät enimmäkseen valtiollisia asioita, ja hän näytti hyvin vastustaneen Pohjoisvaltioista lähetettyjä agitaattoreja.

Vuoden 1884 alusta muutti isäni Horshamiin Ja me saimme asua rauhassa tammikuuhun vuotta 1885. Tammikuun 4 päivänä istuimme isäni kanssa ruokapöydässä, kun hän yhtäkkiä huudahti hämmästyksestä. Hänellä oli toisessa kädessä avattu kirje ja toisessa viisi kuivanutta appelsiinin siementä. Hän oli aina nauranut minun ”hassulle historialleni”, mutta nyt hän oli yhtä säikähtyneen näköinen, kuin sama asia sattui hänelle itselleen.

”Mitä Jumalan nimessä tämä merkitsee, John?” sokelsi hän.

Sydämmeni tuntui pysähtyvän, kun sanoin: ”se on K. K. K.”

Hän katsoi kirjekuoren sisään. ”Niin todellakin. Tässä on ne kolme kirjainta. Mutta mitä niiden yläpuolella on?”

”Pane paperit auringonkellolle!” kuin minä hänen olkansa yli.

”Mitkä paperit? Mikä auringonkello?” kysyi hän.

”Auringonkello, joka on puutarhassa, ei suinkaan mikään muu ja varmaankin ne on ne paperit, jotka setä poltti.”

”Pyh,” sanoi hän ja rohkaisi mielensä. ”Mehän olemme sivistyneessä maailmassa, emmekä tarvitse välittää tuommoisista hassutuksista. Mistä kirje on lähetetty?”

”Dundeestä,” vastasin minä katseltuani postileimaa.

”Se on tietysti jotain tuhmaa leikkiä,” sanoi isäni. ”Mitä minulla on tekemistä aurinkokellon eli paperien kanssa. Minä en välitä koko vätystyksestä.”

”Jos minä saisin tuollaisen kirjeen, niin minä puhuisin poliissille,” sanoin minä.

”Niin että kaikki nauraisivat minulle.”

”Anna, niin minä puhun,” pyysin minä.

”En, minä sanon että en. Minä en halua, että tästä hassutuksesta nostetaan mitään melua.”

Turhaa oli ruveta kinaamaan, sillä hän oli hyvin itsepäinen mies. Mutta pelko kouristi minun sydäntäni.

Kolme päivää sen perästä matkusti isäni muutamiksi päiviksi vanhan ystävänsä, majuri Freedobyn luo, joka oli päällikkönä Portsdown Hillin linnoituksessa. Minä olin iloinen, että hän matkusti, sillä siten hän ehkä olisi paremmassa turvassa niiltä vaaroilta, jotka häntä kotona uhkasivat. Mutta se oli suuri erehdys, sillä kaksi päivää hänen lähdettyään sain majuri Freedobyltä sähkösanoman, jossa hän käski minun kiireesti tulemaan sinne, sillä isäni oli pudonnut yhteen niistä kalkkirotkoista, joita on lähistöllä ja nyt hän oli tiedottomana, päälaki muserrettuna. Minä kiiruhdin linnoitukseen, mutta isäni kuoli tulematta enää tajuihinsa. Hän oli ollut matkalla Farehamista linnoitukseen ja koska hän ei tuntenut seutua, eikä ollut mitään aitoja sen rotkon ympärillä, johon hän putosi, selitti poliissitutkinto kuoleman tapaturman syyksi. Minä koetin tutkia kaikki, jolla oli jotain yhteyttä hänen kuolemansa kanssa, mutta en voinut löytää mitään merkkiä, että hänet olisi murhattu. Ei näkynyt mitään jälkiä, ei häntä oltu ryöstetty eikä kukaan ollut nähnyt ketään vieraita ihmisiä paikkakunnalla. Mutta minä ihan ajattelin itsessäni, että joku salainen hanke oli hänet yllättänyt.

Näin surullisesti minä sain perinnön, ja te tietysti ihmettelette, miks’en heti myönyt maatilaa. Syy oli se, että minä luulin setäni elämässä olleen jonkun seikan, joka oli syynä näihin onnettomuuksiin ja että se saavuttaisi minutkin, vaikka asuisin missä.

V. 1885 minun isäraukkani kuoli ja kaksi vuotta kahdeksan kuukautta on siitä kulunut. Sen aikaa olen rauhassa elänyt tilalla Horshamin luona, ja minä olin alkanut luulla, että kirous oli lakannut seuraamasta sukuamme. Mutta minä oli liijan kiireellinen. Eilen aamulla sain minä saman enteen onnettomuudesta, kuin isänikin. Nuori mies otti taskustaan rutistuneen kirjekuoren, josta karisti viisi kuivanutta appelsiinin siementä.

”Tässä on kirjekuori,” sanoi hän. ”Postileimassa seisoo Lontoo, itäinen osa, ja sisässä on juuri samat sanat kuin isänikin:

”K. K. K. Pane paperit aurinkokellolle.”

”No mitä te olette tehnyt?” kysyi Holmes.

”En mitään.”

”Ette mitään?”

”Sanoakseni totuuden,” lisäsi hän ja painoi kasvonsa hienoihin, valkeisiin käsiinsä, ”niin tunnen itseni aivan avuttomaksi. Minä olen aivan niinkuin semmoinen kaniini, joka jähmettyy siihen paikkaan, kun näkee käärmeen kiemurtelevan itseensä päin. Minusta tuntuu niinkun minä olisin jonkin vastustamattoman ja voittamattoman kohtalon käsissä, ja etten voi pelastua, vaikka koettaisin mitä.”

”No, no,” huudahti Holmes. ”teidän täyty tehdä jotakin, muutoin te olette hukassa! Tarmokkaisuudella te voitte pelastua. Nyt ei ole aikaa epäilyksiin.”

”Minä olen puhunut poliissille.”

”No?”

”He kuuntelivat hyvin epäillen minun kertomustani. Poliissimestari sanoi, että kirjeet ovat vaan tuhmaa pilaa ja että sukulaiseni ovat kuolleet tapaturmasta eikä murhaajan käden kautta, ja ettei ne ole minkään laisessa yhteydessä varoituskirjeiden kanssa.”

”Kuinka typeriä!” huusi Holmes ja puisti nyrkkiään.

”Mutta ne komensivat yhden poliissin vartioimaan taloa.”

”Onko hän teidän mukananne nyt?”

”Ei, ne käskivät hänen olla talossa.”

Holmes puisti taas käsiään.

”Minkä tähden te tulitte tänne oli oikeastaan, miksi ette tulleet tänne heti!”

”Minä en tuntenut teitä. Vasta tänäpänä puhuin majuri Prendergastille huolistani ja hän käski minun heti tulemaan teidän luoksenne.”

”Onko siitä tosiaankin kaksi päivää, kun saitte kirjeen. Meidän olisi pitänyt ryhtyä asiaan jo ennen. Ettekö ole huomanneet mitään muuta, joka auttaisi meitä oikeille jälille – eikö mitään seikkaa, joka voisi olla viittana?”

”Kyllä, yksi asia,” sanoi Johan Openshaw ja kaivoi taskustaan sinertävän, muuttuneen paperiluiskan, jonka pani pöydälle.

”Minä muistan hämärästi ne paperipalat, jotka setäni poltti silloin kerran, ne olivat saman väriset kuin tämä, lattialla oli joitakuita tämännäköisiä sirpaleita, jotka luultavasti olivat epähuomiosta lentäneet niiden toisten joukosta. Niissä mainitaan myöskin appelsiinin siemenistä, mutta ei siitä näytä olevan meille mitään apua. Se näyttää olevan jostain päiväkirjasta ja käsiala on epäilemättä setäni.”

Holmes väisti lampun lähemmäksi ja me kumarruimme molemmat katsomaan paperia, joka tosiaankin näytti olevan reväisty jostain muistikirjasta. Ylälaidassa seisoi: ”maaliskuu 1869,” ja alapuolella oli seuraavat salaperäiset kirjoitukset:

4:s. Hudson tuli. Sama vanha historia.
7:s. Lähetin siemenet McCauleylle, Paramorelle ja John Swainille St Augustinesta.
9:s. McCauley viaton.
10:s. John Swain viaton.
12:s. Kävin Paramoren luona. Kaikki hyvin!

”Kiitoksia paljon,” sanoi Holmes ja antoi paperin takasin herra Openshawille. ”Nyt te ette saa viivytellä minuuttiakaan. Me emme jouda keskustelemaankaan tästä asiasta, sillä teidän täytyy paikalla joutua kotiinne.”

”Mitä minun pitää tehdä sitte?”

”Te ette tarvitse tehdä kuin yhden asian, mutta se on tehtävä heti. Teidän pitää panna tämä paperi siihen rautalaatikkoon ja kirje, jossa te mainitsette, että setänne on polttanut kaikki paperit, paitsi tämän ja se on kirjoitettava niin varmasti, ettei epäilystä synny. Sitte te panette laatikon heti aurinkokellon päälle. Ymmärrättekö?”

”Täydellisesti.”

”Elkää ajatelko nyt mitään kostoa eli muuta semmoista. Me koetamme sitte perästä päin etsiä selitystä, mutta meidän on nyt kudottava verkkomme, heidän on jo valmis. Ensiksi meidän nyt on koetettava kääntää sitä vaaraa, joka uhkaa teitä, sitte vasta saamme ajatella kostoa.”

”Minä kiitän teitä,” sanoi nuori mies ja nousi panemaan sadetakkia päälleen. ”Te olette antanut minulle uutta rohkeutta. Minä teen heti niinkuin te olette neuvonut.”

”Niin, koettakaa joutua ja olkaa hyvin varovainen, sillä minä luulen että teitä uhkaa vaara. Mitenkä te aijotte mennä kotiinne?”

”Minä menen junalla.”

”Kello ei ole vielä yhdeksää, ja kadut ovat täynnä ihmisiä, minä luulen että olette turvassa. Mutta muistakaa, ettette voi olla tarpeeksi varovainen.”

”Minulla on revolveri mukana.”

”Se on hyvä. Huomenna minä rupean tutkimaan, mikä on ollut syynä suvussanne tapahtuneisiin kuoleman tapauksiin.”

”Te tulette siis Horshamiin.”

”Ei, teidän salaisuutenne on Lontoossa. Täällä se on etsittävä.”

”No minä tulen parin päivän perästä kertomaan teille, mitenkä paperille ja laatikolle käy. Minä seuraan tarkasti neuvojanne.”

Hän tervehti meitä kädestä ja meni pois. Tuuli ulvoi ulkona yhä, sade rätisi ikkunoita vastaan ja tämä kamala juttu, jonka olimme kuulleet keskellä luonnon voimain raivoa, tuntui haaksirikkoisen laivan jäännöksiltä, jotka myrsky toi luoksemme, mutta jonka aallot yhtä sukkelasti huuhtoivat pois.

Sherlock Holmes istui kauvan hiljaa pää alla päin, katse hiilokseen kiintyneenä. Sitte hän sytytti piippunsa, nojautui taaksepäin ja katseli savupilviä, jotka kohosivat kattoon.

”Minä luulen, ettemme ennen ole olleet tekemisissä näin satumaisen jutun kanssa.”

”Paitsi neljän merkin salaisuus”, huomautin minä.

”Niin, paitsi se. Mutta minusta tämä John Openshaw on vielä suuremmassa vaarassa kuin Shotton veljekset.”

”Mutta onko sinulla mitään käsitystä näiden vaarojen laadusta”, kysyin minä.

”Niistä ei ole epäilemistäkään.”

”Mitä ne sitte ovat?” Kuka se K. K. K. on ja minkä tähden hän vainoo näitä ihmisiä?”

Holmes pani silmänsä kiinni ja sormen päät vastakkain.

”Semmoinen ihminen, joka voisi oikein tehdä johtopäätöksiä, voisi nähtyään yhden erikoisseikan päättää heti kaikki toiset sekä mitä ennen on tapahtunut että mitä tulee tapahtumaan. Samoin kuin Cuvier, nähtyään jalan yhdestä eläimestä, voi kertoa koko eläi men ulkomuodon ja tavat, voisi tarkka tuntija ilman erehdystä kertoa koko tapauksen siihen kuuluvine seikkoineen. Me emme vielä ole oppineet panemaan arvoa niihin tuloksiin, joita voi saavuttaa johtopäätöksiä tekemällä. Ajattelemalla voi usein päästä semmoisten asioiden perille, joita ei voisi mitenkään selittää paljaalla asiain katselemisella. Jos tätä taitoa tahtoisi kehittää oikein pitkälle, olisi välttämätöntä, että osaisi käyttää hyödykseen kaikkia eri tieteitten aloilla asiaa mahdollisesti koskevia ilmiöitä, mutta se on tietysti mahdotonta. Mutta ihminen voi aina hankkia kaikki ne tiedot, joita hän luulee tarvitsevansa jossain erityisessä työssä ja niin minä olen koettanut tehdä omassa ammatissani. Jos en väärin muista, annoit sinä tässä tuonoin minulle oikein sattuvat arvolauseet kaikista tiedoistani.”

”Niin,” sanoin minä nauraen, ”sinä sait aika hassun todistuksen. Minä muistelen, että filosofiiassa, astronomiiassa ja valtiotieteessä oli nolla. Tietosi kasviopissa olivat epätäydelliset, maanpintaopissa perinpohjaiset, varsinkin mitä tulee lian laadun tuntemiseen jalkineissa Lontoosta kymmenen peninkulman päähän. Tietosi laskennossa olivat hajanaiset, anatomiiassa ilman järjestystä ja kirjatietosi huomio- ja rikoskirjallisuudessa verrattomat. Sitä paitsi olet viulunsoittaja, nyrkkitaistelija, miekkailija ja lakimies, sekä mielelläsi myrkytät itseäsi kokaiiniruiskeilla ja tupakan poltolla. Minä luulen, että nämä taisivat olla pääkohdat siinä arvostelussa.”

Holmes nauroi, kun mainitsin viimeksi hänen heikkouksistaan.

”Niin minä sanon nyt, niinkuin silloinkin, että pitää ajaa pieniin aivoihin niin paljon tietoja, kuin vaan luulee tulevansa tarvitsemaan, loput viisaudet saattaa pitää kirjahyllyllään ja ottaa niitä käsille, silloin kuin sattuu erinomaisempaa. No, ja nyt meillä on tässä semmoinen erinomaisempi tapaus selitettävänä tänä iltana, johon tarvitsemme apulähteitämme. Ole hyvä ja ota alas ameriikkaiainen ”kaikkitietävä” ja avaa kirjain K. Kiitoksia paljon. Katselkaamme nyt ensin tätä käsillä olevaa juttua, miltä se näyttää. Ensiksikin näyttää siltä, että eversti Openshawilla on mahtanut olla tärkeät syyt, jotka pakoittivat hänet lähtemään Ameriikasta. Ijällinen mies jo, lähtee ja jättää vapaaehtoisesti Floridan ihanan ilmaston asettuakseen ahtaisiin oloihin englantilaisessa pikkukaupungissa. Hänen omituinen halunsa oleskella yksinäisyydessä ja nähtävästi ihmisten pelko antavat aihetta epäilemään, että hän pelkäsi jotain, ja voimme esim. otaksua että se sama pelko oli ajannut hänet Ameriikasta. Hänelle ja hänen sukulaisilleen tulleista kirjeistä voimme myöskin otaksua, että se oli juuri se, jota hän pelkäsi. Panitko merkille niitä paikkoja, mistä kirjeet olivat lähetetyt?”

”Ensimäinen oli Pondicherrystä, toinen Dundeesta ja kolmas Lontoosta.”

”Lontoon itäosasta. Mitä sinä siitä päätät?”

”Kaikki nämä paikat ovat satamakaupunkeja. Niiden kirjoittaja oli siis luultavasti laivalla kulkija.”

”Mainiota. Nyt me jo olemme hiukan jälillä. Se on hyvin luultavaa, että kirjoittaja oli laivalla, Katsotaan nyt toista kohtaa. Kun kirje tuli Pondicherrystä, kului seitsemän viikkoa uhkauksen ja koston välillä, toisella kertaa ei viipynyt kuin kolme neljä päivää. Mitä sinä luulet sen merkitsevän?”

”Että kirjeen kirjoittajalla ensi tapauksessa oli pitempi matka kulettavana.”

”Mutta silloinhan kirjeenkin piti kulkea pitemmän matkan.”

”En minä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat.”

”Kuule, minä tarkoitan, että se näyttää siltä kuin kirjoittaja kulkisi purjelaivalla. Sinä näet, mitenkä pian kosto seurasi uhkausta, silloin kun kirje oli Dundeestä ja jos hän olisi tullut höyrylaivalla Pondicherrystä, olisi hän joutunut melkein yhtä pian perille kuin kirjekin. Tosin vaan on että hän pani kostonsa toimeen seitsemän viikkoa sen jälkeen kuin kirje saapui ja min ä luulen että seitsemän viikkoa on juuri eri, minkä purjelaiva ja postilaiva viipyvät Pondicherrystä Englantiin.”

”Se voi olla mahdollista.”

”Oikeastaan se on aivan varmasti niin. Näetkö nyt että tämä voi olla hyvin vaarallista nuorelle Openshawille ja sentähden kehoitin hänen olemaan hyvin varovainen. Sillä kummallakin edellisellä kerralla on kosto seurannut aina niin kauvan aikaa uhkauksen perästä, kuin kirjeen kirjoittaja on tarvinnut aikaa matkustaakseen kirjoituspaikasta kostopaikalle. Ja koska viimeinen kirje oli Lontoosta, niin näet kuinka täperällä aika on.”

”Hyvä Jumala,” huusin minä, ”mitä tämä armahtamaton vainoominen merkitsee?”

”Ne paperit, jotka eversti Openshaw toi Ameriikasta, ovat varmaan tärkeitä ja kuuluvat sille eli niille henkilöille, jotka ovat purjelaivalla. Minä luulen että heitä on useampia kuin yksi, sillä yksi ihminen ei voisi niin taitavasti murhata kahta miestä, ettei poliisi voi saada minkäänlaista vihiä murhamiehestä. Niitä on täytynyt olla useita rohkeita ja viekkaita miehiä, jotka ovat päättäneet hankkia paperit käsiinsä vaikka mistä. Ja K. K. K. ei varmaan merkitsekään minkään erityisen henkilön nimikirjaimia, vaan on luultavasti jonkun salaisen yhdistyksen merkki.”

”Mutta minkä yhdistyksen merkki?”

”Etkö ole milloinkaan kuullut puhuttavan yhdistyksestä Ku Klux Klan?” sanoi Holmes ja hiljensi ääntään.

”En koskaan.”

Holmes selaili polvellaan olevaa kirjaa.

”Tässä se on,” sanoi hän, ”Ku Klux Klan. Nimi on tullut siitä äänestä, joka syntyy, kun pyssyn hana viritetään. Tämän vaarallisen, salaisen yhdistyksen perustivat sodan jälkeen entiset Ameriikan Etelävaltain liittolaisarmeijaan kuuluneet sotamiehet ja se levisi pian maan eri osiin, varsinkin Tennesseehen, Lousianaan, Carolinaan, Georgiaan ja Floridaan. Yhdistys käytti voimaansa valtiollisiin tarkoituksiin, varsinkin pelästyttämään neekereitä yleisissä vaaleissa, eikä arastellut ottaa hengiltä eli ajaa maasta pois niitä, jotka vastustivat heidän aikeitaan. Kuolemaan tuomitulle lähetettiin aina ensin varoitus, milloin minkin muotoinen – toisissa osissa Ameriikkaa lähettiin tammen oksa ja toisissa osissa kuivaneita meluunin eli appelsiinin siemeniä. Kun uhattu sai tämän varoituksen piti hänen joko heti vannoa myötyvänsä kaikkiin yhdistyksen mielipiteisiin eli heti paeta maasta. Jos hän ei totellut varoitusta, oli varma kuolema edessä. Yhdistys oli järjestetty niin täydellisesti ja niin johdonmukaisesti, ettei kosto kertaakaan ole jäänyt toimittamatta, eikä kertaakaan ole vielä nähty niitä miehiä, jotka sen ovat toimittaneet. Yhdistys kukoisti muutamia vuosia, vaikka sekä Yhdysvallat että Etelävaltain korkeammat yhteiskuntaluokat koettivat tukehuttaa sitä. Vuonna 1869 seura hajotettiin yhtäkkiä, vaikka se sitte myöhemmin muutamin paikoin näyttää vironneen henkiin.”

”Niinkun näet,” huomautti Holmes pannen kirjan pöydälle, ”tapahtui seuran hajoominen samana vuonna kuin eversti Openshaw hävisi Ameriikasta papereineen. Ei ole ollenkaan mahdotonta otaksua, että siinä juuri on syy ja seuraus. Silloin ei olekaan ihmeellistä, jos jotkut seuran väsymättömistä jäsenistä vainoovat häntä ja hänen sukuaan. Tämä rekisteri ja päiväkirja varmaankin sisältävät tietoja monesta ylhäisestä etelävaltalaisesta ja varmaan löytyy sellaisia, jotka eivät nuku yhtä yötä rauhallisesti, ennenkun tietävät, että nämä paperit on hävitetty.”

”Sinä luulet siis, että se lehti, jonka nuori Openshaw näytti meille on –”

”On sellainen kuin voimme odottaakin. Muistatko että siinä seisoi: lähettänyt siemenet A:lle, B:lle ja C:lle, – joka merkitsee, että heille lähetettiin varoitus. Sitte seisoi että A ja B olivat viattomat, eli lähteneet maasta ja viimeksi, että oli käyty C:n luona, joka käynti varmaan on ollut kamalaa laatua. No niin, minä luulen että nyt olemme saaneet vähä valoa asiaan ja että nuori Openshaw voi pelastua vain suurella varovaisuudella. Tänä iltana emme voi enää toimittaa mitään. Jos annat tänne viuluni, koetamme hetkeksi unohtaa rajuilman ulkona ja ihmisten pahuuden.”


Seuraavana aamuna oli rajuilma tauvonnut ja Holmes istui jo ruokapöydässä, kun minä tulin sisään.

”Anna anteeksi, etten odottanut sinua,” sanoi hän. ”Mutta minulla on luultavasti kova työ edessä, jos aijon ennättää ottaa selville, mikä nuorta Openshawia oikeastaan uhkaa.”

”Mitä sinä aijot tehdä?”

”Se riippuu aivan siitä, mitä saan kuulla. Ehkä minun täytyy matkustaa Horshamiin.”

”Etkö sinä mene sinne ensiksi?”

”En, minä alan Citystä. Soita kelloa että tuovat kahvia.”

Odottaessani otin aamulehden, joka oli pöydällä, ja silmäilin sitä. Yhtäkkiä pysähtyivät silmäni yhteen päällekirjoitukseen, joka pani minut vapisemaan.

”Holmes, sinä tulet liijan myöhään,” huusin minä.

”Ah,” sanoi hän ja pani kupin pöydälle, ”minä pelkäsin vähä sitä. Mitenkä on käynyt?”

Hän puhui levollisesti, mutta minä näin, että hän oli liikutettu.

”Minun silmäni sattuivat näkemään nimen Openshaw, ja päällä seisoi: ”Tapaturma Waterloon sillalla.” Kuule mitä tässä seisoo: ”Kello yhdeksän ja kymmenen välillä illalla kuuli poliisikonstaapeli Cooke, joka oli vahdissa lähellä Waterloon siltaa, hätähuudon ja loiskinaa vedestä. Yö oli pilkkosen pimeä ja myrskyinen ja lähellä olevien avusta huolimatta ei voitu pelastaa hukkuvaa. Suurten ponnistusten perästä saatiin ruumis vihdoin hinatuksi maalle. Hukkunen taskusta löydettiin kirje, joka oli osoitettu Herra John Openshawille, asuva lähellä Horshamia. Otaksutaan että mies oli menossa rautatieasemalle joutuakseen viimeiseen junaan, mutta että hän on eksynyt pimeässä ja pudonnut Themsiin yhdeltä laivasillalta. Hukkuneen ruumiissa ei näkynyt mitään väkivallan merkkiä, eikä ole epäilemistäkään, että hän on pudonnut tapaturmasta, josta asianomaiset saisivat huomata, että laivasillat eivät ole tarpeeksi kaiteilla varustetut, ihmiset voivat helposti pudota alas pimeinä ja sumuisina öinä.”

Me istuimme hiljaa muutamia minuuttia ja Holmes oli äärettömän liikutettu ja kauhistuksissaan.

”Minä olen tapannut, Watson,” sanoi hän. ”Se on kyllä pikkumaista, mutta minä olen masennettu. Nyt se on muuttunut yksityiseksi asiakseni koko juttu ja jos minulla on voimia ja terveyttä, en jätä ennen kun olen saanut selville ne liittolaiset. Hän tuli minun luokseni apua saamaan ja minä lähetin hänet kuolemaan –.”

Hän hyppäsi ylös tuolilta ja kulki kiivaasti edes takasin lattialla kasvot punasina ja kädet nyrkissä.

”Ne ovat viekkaita lurjuksia,” huudahti hän. ”Mitenkä he saivat hänet houkutelluksi veteen? Suorin tie asemalle ei kyllä mene laivasillan kautta, mutta sillä oli myöskin niin suuri liike, etteivät he olisi uskaltaneet siinä tarttua häneen. No niin, saammepahan vielä nähdä, kuka voittaa. Nyt minä menen.”

”Poliisinko luo?”

”Ei, minä aijon itse olla poliisina. Kunhan minä kierrän verkon, sitte saattaa poliisi tulla ottamaan saaliin.”

Minä olin koko päivän sairaiden luona ja tulin vasta myöhään illalla kotiin. Sherlock Holmes ei ollut vielä tullut takaisin ja kello oli yli kymmenen, kun hän tuli kotiin, kalpeana ja väsyneenä. Hän meni kaapille ja leikkasi sieltä paksun leipäpalasen, jonka hän ahneesti nieli ja joi vettä päälle.

”Sinulla näkyy olevan nälkä.”

”Minä olen nälkään kuolemaisillani. Minä en ole syönyt sitte kuin aamiaista.”

”Etkö ole syönyt ollenkaan?”

”En hiventäkään. Minulla ei ole ollut aikaa ajatella ruokaa.”

”Oletko onnistunut retkilläsi?”

”Olen.”

”Oletko syyllisten jälillä?”

”Minulla on ne kaikki vallassani. Nuori Openshaw ei jää kostamatta. Tiedätkö mitä Watson, me lähetämme heille heidän oman pirullisen varoituksensa. Se olisi oikein, eikä totta?”

”Mitä sinä tarkoitat?” Holmes otti yhden appelsiinin kaapista, leikkasi sen palasiksi ja puristi siemenet ulos, otti niistä viisi ja pani ne yhteen kuoreen. Sisäpuolelle hän kirjoitti: ”Sherlock Holmes John Openshawin puolesta,” sitten hän lukitsi sen ja kirjoitti päälle: ”Kapteeni James Calhoun, Parkkilaiva Lone Star, Savannah, Georgia.”

”Tämä on hänellä vastassa, kun hän tulee satamaan,” sanoi Holmes tyytyväisenä. ”Ehkä se vie häneltä yhden yön unet. Hän saa nähdä että tämä on yhtä varma varoitus kuin ne viisi appelsiinin siementä, jotka hän lähetti nuorelle Openshawille.”

”Kuka se on se kapteeni Calhoun?”

”Hän on liiton johtaja. Minä kyllä otan ne toisetkin kiini, mutta tämä on saatava ensin.”

”Mitenkä sinä sait ne selville?”

Hän otti taskustaan paperin, joka oli täynnä numeroita ja nimiä.

”Minä olen ollut koko päivän Lloyd’in konttorissa,” sanoi hän. ”Minä olen katsellut heidän laivalistojaan ja sanomalehtiään ja olen koettanut seurata joka laivaa, joka on ollut Pondicherryssä tammi- ja helmikuun ajalla. Ja niitä oli kaikkiaan 36. Yksi näistä nimeltä Lone Star herätti heti huomiotani, sillä yhdellä Pohjois-Ameriikan pikkuvaltiolla on lisänimenä Lone Star.”

”Se on Texas, luullakseni.”

”Minä en ollut, enkä vieläkään ole varma, mikä se on, mutta minä tiesin, että laiva oli kotoisin Ameriikasta, vaikka ilmoituksessa seisoi, että se viimeksi oli ollut Lontoossa.”

”No, mitä sinä vielä löysit?”

”Minä rupesin sitte etsimään Dundeen ilmoituksia ja näin että parkkilaiva Lone Star oli ollut siellä tammikuussa v. 1885. Sitte minä otin selville, mitkä kaikki laivat nyt olivat Lontoon satamassa.”

”No?”

Lone Star tuli tänne viime viikolla. Minä riensin Albertin laivaveistämölle ja sain kuulla, että Lone Star tänä aamuna oli lähtenyt Themsiä myöten ja oli nyt matkalla Savannaan. Minä lähetin sähkösanoman Graversendiin ja sain tietää että laiva oli kulkenut siitä ohi muutamia tuntia sitten ja koska tuuli on itäinen, on se jo saattanut ehtiä hyvän matkaa, eikä luultavasti enää ole kaukana Wightin saaresta.”

”Mitä sinä nyt aijot tehdä?”

”Joo, nyt ne ovat minun vallassani. Kapteeni ja molemmat perämiehet ovat ainoat ameriikkalaiset laivalla, sillä koko muu väestä on suomalaisia ja saksalaisia. Minä tiedän myöskin että kaikki kolme olivat illalla pois laivalta. Siihen kuin heidän purjelaivansa ennättää Savannaan, vie postilaiva tämän kirjeen sinne ja minä olen lähettänyt sähkösanoman sikäläiselle poliisille, joka heti laivan maihin tultua lähettää ne kolme sidottuina tänne.”

Muta usein tapahtuu semmoista, joka kumoo ihmisten paraat tuumat, John Openshawin murhaajat eivät saaneetkaan varoituskirjettä, josta olisivat nähneet, että heidät oli saanut ilmi eräs yhtä viekas ja viisas kuin he itse. Syyspäivän tasauksen aikana vallitsevat myrskyt olovat hyvin ankarat tänä vuonna ja me odotimme kauvan saadaksemme kuulla Lone Starin saapuneen Savannaan, mutta turhaan. Vihdoin viimein kuulimme, että keskeltä Atlanttia oli löydetty yhden laivan jäännöksiä, jossa oli kirjaimet ”L. S.”, ja siinä on luultavasti kaikki, mitä koskaan tulemme kuulemaan Lone Starin kohtalosta.


Lähde: Uusi Kuvalehti n:o 9 syyskuulla 1894, n:o 10 lokakuulla 1894, n:o 11 marraskuulla 1894.