Viisikymmenvuotisvirsi

Viisikymmenvuotisvirsi Kirjoittanut Otto Manninen

Sankarinsa päivä tää se milloin sai ja missä?

Anno kaksi yhdeksättä, Savon Säämingissä.

Siell’ aprillikuussa aukes sinisilmät vauvan –

Kansallisen päällysmiespä ollut on jo kauan.

Siks on etsimätön aihe kerran miestä kiittää,

syy, jok’ yhteen ystävät nyt ympärilles liittää.

Kiitoksensa iloisen ja haluisan ja hartaan

puolelta ja toiselta he tuovat lavapartaan.

Kiertyy kiitosseppeleeksi vuottes työt ja vaivat,

nauttia he niistä viljan sadan kerran saivat,

toivottavat jatkumaan he kauan valtakauttas,

kaikki Skyllat ja Kharybdiit karttamaan sun lauttas.

Kiitos miehen, vuosiaan ja voimiaan ken tuhlaa,

jott’ ois muilla moni hetki heleätä juhlaa,

omaksi ken osakseen kaikk’ otti harmit, huolet,

kylvi ilon ruusuja, sai itse oka-nuolet.

Tirehtöörin töppöset nyt itsestään jo luistaa.

Mutta vastamäetkin voi myötämäki muistaa,

ilon höysteenä nyt vain kaikk’ entiset ne nieli ään:

kautta noronkin saa nousta tirehtööri tiellään.

Maalitaulu kritiikin on kiitoksille kitsaan,

tarttumaan sen vireämmin isälliseen vitsaan –

yllin kyllin kyräilyjä, joskus julkivaino –

voikos pahempi viel’ olla olkapäillä paino?

Päivän kuorma, päivän helle siinä kestä, kanna,

päivän jatkoks yötkin yhtä hyräkkää saat panna!

Joka tuulen turkissaan, jos tehdään tili tarkin,

totta tunsi amiraali Kansallisen arkin.

Luulis, että lopen vie jo hermot se päin hiiteen,

kenraalirepriisit kestää kello neljään, viiteen!

Sitten konessöörein kohde ensi-illass’ olla –

hienon kerman arvokkain on lämpöaste nolla.

Siinä istut, ilta eestyy. Kas jo elää alkaa

smokkimuuri, paukuttaa jo kättä, jopa jalkaa.

Sulaapas kuin sulaakin taas sankka sali, malta,

menee suu jo messingille Eino Kalimalta.

Moinen leikki levoton vain vuosi vuodelt’ yhä,

sama höyry päällä ain’ ol’ arki taikka pyhä –

viisin verroin sietäis siitä virkavuodet suoda,

ihan ikäpresidentin tuoli alles tuoda.

Vaan olet silti nuori, nätti, etpä siltä näytä,

että old boy oisit, ees et kakkuloita käytä,

haiventa et harmaata, et kuutamoa kampaa –

Suomen sulhojoukoss’ onko toista solakampaa?

Joku nuorempi voi olla, nuorekkaamp’ ei kukaan,

sietäis olla valittu vain kansi vakan mukaan,

sivullesi sipsuttaja – eip’ ois liitto liika –

tiiviimpi kuin terhenneiti, unten utupiika.

Vierköön virta, vieköön vuodet ajan ahnas nielu,

noin kun säilyy ikinuori, haaveherkkä sielu,

innoittama ihanteen, ei ajan arkipyyteen,

pulputtaa kuin kevätpuro kirkas puhki hyyteen.

Virkas työssä työläässä siis ällös ikävysty,

taiteen tabernaakkelin sa pylväs sironpysty,

näytä, että paras ain’ ei ole paksuin patsas,

kestä, vaikka kaukana on pönäkästä vatsas.

Kapteeniksi karskiksi vaikk’ onkin luontos kaino,

tunnoiltaan ja vaistoiltaan kuin arka runon Aino,

vaikk’ on kauhus julkisuus, niin suosio kuin vaino,

höyhenkeveäks on keinos hymyillä sen paino.

Lavalaivallesi onni suokoon tuulta lauhaa.

Palkeill’ enää ei kuin ennen paatosmyrsky pauhaa,

nykysuille lusikka on luontevampi kauhaa –

nielee kyltymättä myös ne filminauhaa.

Kaikki väylän karit vältä, väijyväiset luodot,

haitalliset haaverit ja vauriot ja vuodot,

rauhass’ että herkät kehkee kauneuden muodot,

vehmas elon köynnös kiertää kulissien ruodot.

Tosin toimit lujat luonnon ikisäännöt särkein:

putiikistas puuttuu eräs ennen kaikkein tärkein,

muuttui muinaistaruksi jo teatteririita,

koko laitos on kuin rauhan, vaikk’ei Tuonen viita.

Sinun valtakunnassasi kukkii sovun lilja,

sopu sielt’ ei lopu vaikka loppuis kahvin vilja.

Kutsut kilpaan iloiseen, kun puhallat sa pilliin,

riidan muun kai murhasit jo viimeiseen basilliin.

Sielus säikein tuhansin sen sitoo pölypalkit,

ilot niillä imemäs ja katkeratkin kalkit,

maailmaansa taiottuun sen puuderit ja talkit,

diivat, sankarit ja konnat, veijarit ja skalkit.

Vuodet käytä, vuodet täytä, anna ajan mataa

kohti tirehtöörikautes puolta vuosisataa,

yhä riennä reippahasti voittojesi rataa,

lataa sekä laukaise, ja laukaise ja lataa!

Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.