Villi-äiti

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Villi-äiti.
(Suomennos Ranskasta ”Työmiehelle”)
Kirjoittanut Guy de Maupassant


Viiteentoista vuoteen en ollut käynyt Vireloguessa. Tulin sinne syksyllä metsästämään ystäväni Servalin luokse, joka oli vihdoinkin korjauttanut linnansa, jonka preussilaiset olivat hävittäneet.

Minä rakastin sitä seutua äärettömästi. Se on yksi niitä herttaisen maailman nurkkia, jotka viehättävät silmää tavattomasti. Me säilytämme, me toiset, joita maa kasvattaa helliä muistoja vissiin lähteisiin, vissiin metsiin, vissiin kukkuloihin, joita olemme usein nähneet, ja jotka ovat meitä liikuttaneet jollakin onnellisella tapauksella.

Minä kävelin, keveänä kuin vuohi, katsellen kahta koiraani, jotka vainusivat edessäni. Serval käveli apilakenttää noin sata metriä oikealla puolellani. Minä käännyin pensaihin päin, jotka muodostivat metsän reunan ja huomasin mökin rauniot.

Yhtäkkiä muistin se semmoisena, kuin olin nähnyt viimekerralla, 1869, puhtaana, puettuna viiniköynnöksiin, kanoja oven edessä. Mitä on enää surullisempaa, kuin autio talo, seinät pystössä, rappeutuneena, synkkänä?

Muistan myös, kuinka siinä eräs hyvä vaimo antoi minulle lasin viiniä, kun olin tavattoman väsynyt ja kun Serval kertoi talon asukkaista. Isän, vanhan salametsästäjän olivat santarmit ampuneet. Poika, jonka olin nähnyt kerran, oli iso kuiva mies ja pidettiin samoin kauheana metsäriistan hävittäjänä. Heitä sanottiin villeiksi.

Oliko se oikea, – eli haukkunimi? Huusin Servalia. Hän lähestyi pitkillä kahlaajan askelilla.

Kysyin häneltä: Mihin ovat ihmiset joutuneet tuosta?

Hän kertoi minulle seuraavan tapauksen.

Kun sota julistettiin, astui Villi-poika, joka oli silloin kolmenkymmenenkolmen vuoden vanha, sotapalvelukseen, jättäen äidin yksinään mökkiinsä. Vanhus-parkaa ei paljon surkuteltu koska hänellä tiedettiin olevan rahaa.

Hän jäi siis ihan yksin metsänreunalla olevaan majaansa, joka oli kaukana kylästä. Hän ei pelännyt, ollen samaa heimoa, kuin toisetkin naapurinsa: korkea muori, pitkä ja laiha, joka harvoin nauroi ja jonka kanssa ei laskettu leikkiä koskaan. Maalaisnaiset yleensä eivät naura laisinkaan. Joutua niiden kanssa tekemisiin! He ovat surullisia ja ahdasmielisiä, koska heidän elämänsä on kolkkoa ja ilotonta. Talonpoika on hiukan iloinen kapakassa, mutta hänen toverinsa pysyy aina vakavana ankaroine ulkomuotoineen. Heidän kasvoinsa lihakset eivät ole tottuneet laisinkaan nauruliikuntoihin.

Villi-äiti jatkoi tavallista oloaan mökissään, jota pian peitti lumi. Hän meni yhden kerran viikossa kylään hankkimaan leipää ja vähän lihaa; sitte hän palasi takaisin hökkeliinsä. Kun puhuttiin susista, meni hän ulos pyssy selässä – pojan pyssy, ruostunut jonka perä oli kulunut käden hankaamisesta. Hän oli kummallisen näköinen, vähän kumara, kulkien hiljaisilla askeleilla lumessa, pyssynpiipun työntäessä esiin mustaa päähinettä, jolla hän sitoi päätänsä ja piti koossa valkoisia hivuksiaan, joita ei ollut kukaan koskaan nähnyt.

Eräänä päivänä tuli preussilaisia. Seita majoitettiin asukkaiden luokse sen mukaan, kun kullakin oli varoja. Vanhus, jonka tiedettiin olevan varakkaan, sai hoitoonsa neljä sotamiestä.

Siinä oli neljä isoa, valkopartaista, sinisilmäistä poikaa, jotka pysyivät lihavina huolimatta vaivoista, joita olivat jo kokeneet, he olivat hyviä lapsia, vaikkakin olivat valloitusretkellä. Yksin tätä vanhaa vaimoakin kohtaan he olivat täydellisesti ystävällisiä, säälien hänen väsymystään ja rasitustaan niinpaljo kuin voivat. Aamusilla nähtiin heidän kaikki paitahihasillaan kaivon ympärillä peseskelevän ja kampailevan, huuhtoen valkoisenpunaista pohjan poikain ihoaan vedellä tai kirkkaina päivinä lumella, sillaikaa kun Villi-äiti hääri edestakaisin, valmistellen soppaa. Sitten nähtiin heidän lakaisevan kyökkiä, kuivaavan ikkunaruutuja, särkevän puita, kuorivan perunoita, pesevän pyykkiä ja tekevän kaikellaisia talouden askareita, kuten neljä hyvää poikaa äitinsä ympärillä.

Mutta vanhus ajatteli lakkaamatta omaa, suurta laihaa poikaansa, jolla oli köyry nenä, ruskeat silmät, tuuheat viikset. Hän kyseli joka päivä jokaiselta hänen luoksensa sijoitetulta sotamieheltä:

Tiedättekö mihin on marssinut 23 ranskalainen komppaniiaa? Minun poikani on siinä.

He vastasivat: emme, emme tiedä ja levottomuutensa, he, joilla oli äidit siellä, kotona, he toimittivat hänelle tuhansia pieniä palveluksia. Muutoin rakasti hän näitä neljää vihollista hyvin paljo, sillä talonpojilla ei ole isänmaallista vihaa ensinkään; se kuuluu ainoastaan korkeammille säätyluokille. Alhaiset, jotka maksavat enimmän, koska ovat köyhiä ja joita jokainen uusi kuorma rasittaa, joita surmataan joukottain, joita pidetään vaan kanuunan ruokana koska ovat suurilukuisimmat, ja jotka vihdoin kärsivät julmimmasti sodan kauheasta kurjuudesta, koska ovat heikompia ja avuttomampia, he eivät käsitä laisinkaan tuota sotaista innostusta, tuota arkaa kunnian asiaa, noita petollisia valtiojuonia, jotka puolessa vuodessa hävittävät kaksi kansaa, niinhyvin voittajan, kuin voitetun.

Kylässä sanottiin, kun puhuttiin Villi-äidin saksalaisista:

Nuo neljä ovat löytäneet kortteerinsa.

Mutta eräänä aamuna, kun muori oli yksinään mökissään, hän huomasi kaukaa tasangolta tulevan miehen hänen asuntoaan kohti. Pian hän tunsi hänen jalkaisin kulkevaksi posteljooniksi, joka toi hänelle taivutellun paperin. Hän otti kotelostaan silmälasit, joita käytti ommellessaan, ja luki:

”Rouva Villi. Nykyisyys on saattanut Teille surullisen uutisen. Poikanne Vihtorin kaatoi eilen kuula, joka leikkasi hänen aivan kahteen kappaleeseen. Minä olin aivan lähellä ja näin sen, sillä me seisoimme vierekkäin samassa rivissä. Hän puhui minulle Teistä ja pyysi ilmoittamaan samana päivänä, jos onnettomuus kohtaisi häntä.

”Minä otin hänen taskustaan kellon, tuodakseni sen Teille sodan loputtua.

   ”Tervehdin Teitä ystävällisesti.
             Césaire Rivot
2 luokan sotamies 23 komppaniasta”.

Kirje oli kolmen viikon vanha. Muori ei itkenyt laisinkaan. Hän jäi liikkumattomaksi, tykkänään murtuneena, tyrmistyneenä, niin ettei edes kärsinytkään enää. Hän ajatteli: ”Nyt on Viktori tapettu”. Sitten vähitellen alkoivat kyyneleet kohota hänen silmiinsä ja suru valtasi hänen sydämensä. Ajatukset tulivat hänelle ykstellen, hirveinä, kiduttavina. Hän ei syleileisi häntä enää, lastaan, suurta poikaansa, ei koskaan! Santarmit tappoivat isän, preussilaiset pojan... Kanuunan kuula oli katkaissut hänen... Ja hänestä tuntui, kuin hän näkisi kappaleen, hirveän kappaleen: vaipuvan pään, silmät auki, pureskellen suurien viiksiensä latvoja, kuten hänellä oli tapana raivotessaan.

Mihin olivat panneet hänen ruumiinsa sitten? Jos edes olisi annettu hänelle lapsensa, kuten puolisonsa ruumis, kuula keskellä otsaa!

Hän kuuli äänen hälinää. Preussilaiset palasivat kylästä. Hän kätki hyvin nopeasti kirjeen taskuunsa ja otti heitä vastaan tyynesti, kasvot tavallisen näköisinä.

Ne neljä nauroivat, kaikki ihastuneina, sillä he olivat saaneet hyvän kaniinin ja vilkuttivat silmää muorille, että nyt saadaan syödä jotakin kunnollista.

Hän rupesi heti aamiaisen valmistuspuuhiin; mutta kun hänen piti tappaa kaniinia, niin hänellä ei ollut rohkeutta. Se ei ollut kumminkaan ensimäinen! Muuan sotamies tappoi sen, iskien nyrkillä korvan taakse.

Elukan kuoltua muori kiskoi punaisen ruumiin nahkasta; mutta kun hän näki verta, joka peitti hänen käsiään, lämmintä verta, joka kylmeni ja hyytyi, se saattoi hänen vapisemaan päästä jalkoihin asti; ja hän näki yhä suuren poikansa katkaistuna kahdeksi.

Hän istui pöytään preussilaisten kanssa, mutta ei voinut syödä yhtään suupalaa. He ahmivat kaniinia huolimatta hänestä. Hän katseli heitä ääneti syrjästä, hautoen tuumaa mielessään ja kasvot niin järkähtämättöminä, että he eivät huomanneet mitään.

Yhtäkkiä kysyi hän: ”Minä en tiedä edes Teidän nimeä, vaikka olemme olleet jo kuukauden yhdessä”. He käsittävät, vaikka vaivoin, mitä hän tahtoi, ja sanoivat nimensä. Mutta se ei riittänyt hänelle; hän antoi heidän kirjoittaa perheensä osoitteen paperille, ja asettaen silmälasit suurelle nenälleen, katseli tuota outoa kirjoitusta. Sitte hän taivutti paperin ja pisti taskuunsa sen kirjeen päälle, joka ilmoitti hänelle poikansa kuoleman.

Kun ateria oli lopetettu, sanoi hän miehille: Minä menen laittamaan teille vuodetta.

Ja hän meni kantamaan olkia ullakkoon, jossa he nukkusivat. He ihmettelivät semmoista huolenpitoa, mutta hän selitti, että heillä olisi lämpymämpi nukkua. He auttoivat häntä ja kasasivat olkikupoja kattoon asti, laittaen siten neliseinäisen rehukamarin, joka oli lämmin ja hyvänhajuinen.

Päivällisellä huomasi yksi heistä, että Villi-äiti ei syönyt laisinkaan. Hän sanoi olevan vatsansa kipeän. Sitte hän sytytti ison tulen lämmitelläkseen ja ne neljä saksalaista nousivat ullakkoon tikapuita myöten, joita kiipesivät joka ilta.

Sulettuaan luukun, muori nosti pois tikapuut ja aukasten hiljaa oven sisäpuolelta, palasi hakemaan olkikupoja, joita kantoi kyökin täyteen. Hän käveli paljain jaloin lumessa ja niin hiljaa, ettei kuulunut mitään. Aika-ajoin hän kuunteli niiden neljän nukkuvan sotamiehen sointuvaa ja epätasaista kuorsausta.

Kun hän arveli valmistukset riittäväksi, hän nakkasi lieteen yhden olkikuvon ja kun se syttyi, niin hän hajoitteli sen toisien kupojen päälle; sitte hän meni ulos.

Hohtava kirkkaus valaisi moniaiksi sekunneiksi koko tuvan sisuksen, sitte siitä tuli kamala hiilos, jättiläismäinen ahjo, jonka valo pursui ahtaiden ikkunoiden kautta ja muodosti lumelle loistavan valo-juotin.

Huoneen ullakosta kuului suuri huuto, joka muuttui julmaksi ulvomiseksi, tuskan ja kauhistuksen epätoivoiseksi rukoukseksi. Kun sitte luukku romahti sisälle, niin tulen tupru syöksähti ullakkoon, puhkaisi alikaton nousi taivaalle äärettömänä leimuavana soihtuna. Koko mökki syttyi ilmituleen. Sieltä sisältä kuului enää ainoas-,aan palamisen räiske, seinien rytinä, uunien sortuminen. Yhtäkkiä putosi katto ja palava huoneenrunko sisään pölähytti ilmaan, keskelle savupilveä suuren patsaan kipunoita.

Valkea, tulen kirkastama seutu loisti, kun hopeainen, punaisiksi värjätty pöytäliina. Etäällä alkoi soida kello.

Vanha Villi-äiti jäi seisomaan hävitetyn asuntonsa eteen, kädessä pojan pyssy, peläten, että joku sisällä olevista miehistä pääsisi pakoon.

Kun hän näki, että kaikki oli loppunut, hän nahkasi aseensa hiilokseen. Samassa kuului paukahdus. Ihmisiä tuli; talonpoikia, preussilaisia. Muori tavattiin istumassa puun rungolla tyynenä, tyytyväisenä. Saksalainen upseeri, joka puhui ranskaa, kun oikea Ranskan poika, kysyi häneltä:

Missä ovat sotamiehemme?

Hän ojensi laihan käsivartensa punaista tuliläjää kohti, joka hehkui ja vastasi kovalla äänellä;

Tuolla sisässä!

Tunkeuttiin hänen ympärilleen. Preussilaiset kysyivät:

Miten on tuli syttynyt?

Minä itse sytytin, vastasi hän.

Häntä ei uskottu, luultiin, että tapaturma oli tehnyt hänen hulluksi. Sitte, kun kaikki olivat hänen ympärillään kuuntelemassa, hän kertoi tapauksen alusta loppuun: kirjeen tulosta, talonsa kanssa palaneiden miesten viimeiseen huutoon. Hän ei unohtanut yhtään pientä seikkaa siitä, mitä hän oli tuntenut, mitä tehnyt.

Kerrottuaan veti hän taskustaan kaksi paperia, ja erottaakseen niitä tulen viimeisessä loistossa, asetti silmälasit nenälleen, ja lausui näyttäen toista:

Tässä on Vihtorin kuolema, ja näyttäen toista, hän lisäsi, osoittaen pään nyökäytyksellä punaisia raunioita Tässä on heidän nimensä, että voitte kirjoittaa heidän kotiinsa. Hän ojensi tyynesti valkoisen paperin upseerille ja sanoi:

Teidän pitää kirjoittaa miten se tapahtui, ja kertoa heidän vanhemmilleen, että minä olen sen tehnyt, minä Viktorie Simon, Villi-äiti! Elkää unhottako!

Upseeri lausui saksalaisia komentosanoja. Muori otettiin kiinni ja paiskattiin asuntoonsa vielä kuumaa seinää vastaan. Tusina miehiä asettui nopeasti riviin vastapäätä noin kahdenkymmenen metrin päähän. Hän ei liikahtanutkaan. Hän oli käsittänyt ja odotti.

Kuului käsky jota seurasi heti pitkä jyrinä. Yksi myöhöstynyt laukaus kuului vielä aivan yksinään toisten jälkeen. Vanhus ei kaatunut. Hän lysähti maahan, niinkuin häneltä olisi jalat leikattu poikki. Preussilainen upseeri tuli lähelle. Muori oli katkennut melkein kahtia ja nyrkkiin puristetussa kädessään hän piti verellä tahrattua kirjettään.


Minä ajattelin niiden neljän kaniinin, tuolla sisässä poltetun pojan äitejä ja tuon toisen, oman mökkinsä seinää vastaan lävistetyn äidin julmaa uljuutta.

Guy de Maupassant.


Lähde: Työmies 28.3.1896, 4.4.1896.