Virrantyven

Virrantyven Kirjoittanut Otto Manninen

Kuvastellen nuokkuu kurjenmiekat,

kurjenmiekat kultakruunupäät,

alla heijuvaiset, heljät hiekat,

päällä päiväkorennoitten häät.

Alla virta auringossa vilkkuin,

vetten keinu vilpas, kiihkoton,

päällä lento poutapilven pilkkuin,

kulku päivän kultavaljakon.

Pilven päällä, aallon alla taivaan

silmin mittaamaton siintävyys,

ihana kuin ihmislasten vaivaan

ikävöitty rauhan iäisyys.

Niinkuin vipajavi virran kalvo,

haave harhaa, aatos ailakoi,

nuku ei, ei valppahasti valvo,

kauko-autereihin karkeloi.

Sinikorentoinen siivet antaa

liipotella, minne mieli lie,

hattarainen haaksi kauas kantaa,

kuultokuplanansa virta vie...

Suven suuri, runsas rauha yllä

soiluvaisen virransuvannon,

kestät, viivyt vain, sen tiedän kyllä,

kirkkaan, kiitäväisen tuokion.

Ehkä vie jo ensi virranpolvi

kuiluun kurimusten nieleväin,

kuss’ ei saata hohtavainen holvi

kuvastella virtaa viihdyttäin.

Sopusointu, suurten vastavoimain

viihdyttäjä lepoon lempeään,

kuohut rintain, vaivan vartioimain,

laula lailla virran viihtymään.

Tiedän, ettet särkymättä säily,

kuultos on kuin heljä kupla vain.

Siksi sielun pohjaan siinnä, päily,

kons’ on hetki vakain valkeain.

Siinnä kesän siunausta tiukkuin,

ettei kalva aatos ajan muun:

kulku kautta kurimusten kiukkuin,

kautta viimeisimmän virransuun.

Että rientäenkin ihmisrintaan

kuvastuksin kultaisin sa jäät,

niinkuin kuultaa aallon päilypintaan

kukat suuret, kultakruunupäät.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.