Virta

Virta. (Mukaama Ruottin kielestä.) Kirjoittanut Pietari Ticklén

Istuin kerran kalliolla

Ruijan Tunturin tasalla,

Kattoin lasta kapalosa

Kivisesä kätkyesä

Kovan kalloin lovesa.

Imi pilven pisaroita,

Särpi sumun siemeniä.

Semmoisen Sumun sikiän

Sen on pilvi puottanunna,

Taivahan talon Emäntä.

Tuosta kasvo, tuosta kostu,

Tuosta pääsi pyyliäksi;

Eipä ty’y tuutuhunsa,

Eikä kärsi kehtoansa.

Lähti laksohon loristen;

Siell’ on kukka, siellä koivu

Siellä marja, siellä maja

Maata leuvosa levosa.

Eipä huoli’ helpehistä,

Mieli mettähän pysähy’.

Tuoll’ on avarat asunnot,

Lakealla lavealla.

Sinne kulki kiirehesti,

Sinne pauhaten pakeni

Lakson pienen pimennosta.

Vaikka kasvo kukkasisa,

Vaikka varjosa eneni;

Ei pysy’ pimentolasa,

Eikä vaivu vihannolle

Leivoisten leposialle,

Vaapsiaisten vuotehelle.

”Tuonne lähen lakealle

”Kyliä kylvettämähän,

”Kaupunkeja kattomahan.

”Tulkaapa toverit kansa,

”Saman äitin synnyttämät!

”Tule luolasta loristen,

”Tule’ korven kommakosta

”Kohiseva kotolainen!

”Tule’ rotkosta Rämäkkä,

”Tule’ Luoma louhikosta!

Nuin se norona lirisi,

Nuin se luomana lorisi;

Jopa kohisi kovasti

Purona putouksisa.

Viimmein veljesten keralla

Jopa joutuupi joeksi.

Nyt on korpi kaaettava,

Kari kova kaivettava,

Murto myllermöitettävä.

Eipä estä’, ei piätä’

Meren lasta määrättömän,

Pilven pitkän kantamata,

Eipä mettä eikä murto

Eikä vuori eikä vaara.

Louhun laajan kommakoista;

Huuhkaja se huuhatellen

Kuusen kaatuvan nenästä,

Pesästänsä pimiästä,

Pakeni pahoilla mielin.

Susi lieto, lammas-surma,

Ulos kummun ullakosta.

”Sinne jäi sikiä joukko,

”Siellä virta viruttaapi,

”Pilven poika piteleepi.

Toverinsa havattua,

Veljensä, vetiset pojat,

Pääsi puhki pahat palkat

Pauhaten voiman pakolla.

Tuolla tuli tyeneksi,

Lauhaksi lakeammalla,

Leveällä lempeäksi,

Kymeksi kyettyänsä,

Virraks virkustuttuansa.

Jouvuit jouhtenet parihin,

Hait hanhet ihanata;

Tuota suorsat suosittelit,

Haapanat haluttelivat.

Eipä huoli haapanasta

Eikä suorsan suosiosta,

Jouva’ jouhtenen parihin.

Nuille ilman naurahellen

Nuori Sankari samosi

Tasasesti taaemmaksi.

Kuun se kuvas kalvosansa,

Päivän pyörän pohjasansa,

Auringon avaran valon.

Anto niemille nimensä,

Mainittavan maisemille,

Kaunihille Kaupungeille.

Täällä huuhto hiljaksensa,

Lystiksensä lakeata;

Tuolla kylvetti kyliä;

Vilposilla virroillansa;

Täällä kasto kaupungeita,

Tuolla linnoja liotti.

Sitten venehet veteli,

Siirteli suuret alukset,

Koukku-Keuloja kuletti.

Eipä innosa elänyt,

Voitettua voitettavat;

Ilman hiihti hiljaksesti,

Vakasesti vaelteli.

Tätä kiitti kaukalainen

Tätä lähinen ylisti.

Täsä taivas tähtiänsä

Kuvaileepi kiiltäviä.

Viimmein kulki kunnialla

Meren luokse määrättömän,

Jonka ei sininen siinnä’

Mettä aaltoin ylitte.

Siinä näki suurempansa,

Siinä haltian havaitti.

Se on pilven paisuttanna,

Pilvi pojan synnyttännä.

Siihen vaipuin valahti

Ikuisen Isän sylihin,

Tiensä tietämättömäksi,

Matkan muistamattomaksi.

– –?

Lähde: Oulun Viikko-Sanomia -lehden vuosikerta 1831, 8. lokakuuta s. 2–3. [Tekstikorpus]. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsinki. Viitattu 27.12.2006. Sisältyy kokoelmiin 1800-luvun korpus: Oulun Viikko-Sanomia, vuosikerta 1831. Saatavissa osoitteesta http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/ovs/ovs_1831_rdf.xml.