Vuonna 2000: Ensimäinen luku

Ensimäinen luku.
Vuonna 2000
Kirjoittanut Edward Bellamy

Minä näin päivänvalon Bostonissa v. 1857. »Mitä!» sanonee lukija, »kahdeksantoistasataa viisikymmentä seitsemän! Se on erehdys! Hän tarkoittaa tietysti yhdeksäntoistasataa viisikymmentä seitsemän.» Pyydän anteeksi, se ei ole erehdys. Hengitin ensikerran Bostonin itätuulta toisena joulupäivänä, joulukuun 26 päivänä vuonna 1857, ei 1957, noin kello neljän tienoissa iltapäivällä. Ja voin vakuuttaa, että tuuli oli jo silloin yhtä purevan kylmä kuin nykyisenä armon vuonna 2000.

Nämä syntymistäni koskevat ilmoitukset näyttävät tietysti jokaisesta peräti mielettömiltä, varsinkin jos mainitaan, että olen näköjäni kolmenkymmenen ikäinen. Siksipä ei olisikaan kummaa eikä moitittavaa, vaikka lukija heittäisi syrjään kirjan, joka uhkaa panna hänen herkkäuskoisuutensa niin kovalle koetukselle. Mutta siitä huolimatta vakuutan lukijalle täydellä todella, että en aio kertoa hänelle satuja, ja koetan saada hänet täydellisesti vakuutetuksi tästä, jos hän malttaa vielä hetken tarkata sanojani. Sallittakoon minun siis – sillä nimenomaisella ehdolla, että tulen todistamaan äskeisen väitteeni – lausua, että tiedän paremmin kuin lukija, milloin olen syntynyt. Ja nyt jatkan kertomustani.

Jokainen koulupoika tietää, ettei yhdeksännentoista vuosisadan lopulla tunnettu meidän aikamme sivistystä, eipä edes sen tapaistakaan, vaikka ne ainekset, joista nykyinen sivistys on syntynyt, olivat jo silloin kiehumistilassa. Ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa tuon ylimuistoisista ajoista vallinneen yhteiskuntien jaon neljään luokkaan tai kansakuntaan, kuten niitä voisi kutsua, koska niiden välinen ero, ero köyhien ja rikasten, sivistyneiden ja tietämättömäin välillä todella oli paljoa suurempi kuin nykyjään ero eri kansojen välillä. Minä puolestani olin rikas ja sivistynytkin; omistin siis kaikki onnen-ehdot, mitä parempiosaiset siihen aikaan nauttivat. Vietin loisteliasta elämää. Työnäni oli huvitukset ja elämän nauttiminen. Ylläpitooni tarvittavat varat sain toisten työstä, tarvitsematta osottaa heille minkäänlaista vastapalvelusta. Vanhempani ja heidän vanhempansa olivat eläneet samalla tavalla, ja toivoinpa, että perilliseni, jos sellaisia ilmestyisi, saisivat elää yhtä mukavaa elämää.

Lukija kysynee, miten voin elää ihan hyötyä tuottamattomana jäsenenä maailmassa. Miksi maailman täytyi elättää tyhjäntoimittajaa, joka olisi kyennyt itsekin tekemään työtä? Vastaus on, että isäni iso-isä oli koonnut rahasumman, jonka nojalla hänen jälkeläisensä siitä saakka olivat eläneet. Päätätte luonnollisesti, että summa lienee ollut peräti suuri, kun ei kolme joutilaisuudessa elävää miespolvea ollut voinut kuluttaa sitä loppuun. Niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Summa ei suinkaan ollut alkujaan erittäin iso. Se oli päinvastoin paljon kasvanut alkuperäisestä sillä ajalla, kun kolme sukupolvea oli joutilaana elänyt sen varassa. Tällainen mahdollisuus näyttää loitsimiselta. Miten voi käyttää rahoja ilman että ne vähenevät, miten synnyttää lämpöä ilman palamista? Salaisuus oli siinä, että silloiset ihmiset osasivat taitavasti käyttää erästä keinoa, joka nyt jo on onneksi unohtunut, mutta joka esi-isäimme käsissä oli kehittynyt erittäin laajaperäiseksi ja täydelliseksi: he osasivat vierittää oman ylläpitonsa taakan toisten hartioille. Sen, joka tähän päämäärään oli päässyt – ja siihen kaikki pyrkivät – sanottiin elävän pääomansa koroilla. Kävisi liian pitkäksi ruveta tässä selittelemään, miten entinen yhteiskuntajärjestelmä teki tämän mahdolliseksi. Huomautan vain, että pääoman korot muodostivat jonkunlaisen vakituisen veron, jota pääoman-omistajat nostivat ammattialoilla palvelevilta työntekijöiltä. Olisi väärin luulla, ettei tämä meidän mielestämme peräti väärä ja mahdoton järjestelmä koskaan joutunut esi-isäimme arvostelujen alaiseksi. Päinvastoin oli lainsäätäjäin ja profeetain pyrintöperänä kautta aikojen ollut koron poistaminen tai ainakin korkokannan alentaminen. Mutta nämä pyrinnöt eivät koskaan onnistuneet, kuten oli luonnollistakin vanhan yhteiskuntajärjestelmän vallitessa. Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, s. t. s. yhdeksännentoista vuosisadan lopulla, eivät hallitukset yleensä enää koettaneetkaan järjestää näitä seikkoja.

Kuvatakseni lukijalle yleisin piirtein puheenaolevan ajan ihmisten yhteiselämää ja köyhien sekä rikasten suhdetta toisiinsa on mielestäni parasta verrata silloista yhteiskuntaa jättiläisvaunuihin, joiden eteen oli valjastettu summattomia ihmisjoukkoja vetämään niitä pitkin mäkistä ja hiekkaista tietä. Ajurin nimi oli nälkä, eikä hän sallinut kenenkään levätä, mutta siitä huolimatta oli kulku hidasta. Vaikka vaunujen vetäminen niin huonoa tietä myöten oli peräti raskasta, olivat vaunujen kaikki paikat täynnä matkustajia, jotka eivät astuneet koskaan alas, ei edes jyrkimmissä ahteissa. Katolla olevat paikat olivat erittäin viileitä ja mukavia. Sinne ei ylettynyt pöly, ja niiden omistajat voivat mukavasti ihailla näköaloja tai arvostella vetäjinä ponnistelevain ansioita. Nämä paikat olivat tietysti hyvin haluttuja, ja niistä kilpailtiin kovasti, sillä jokainen piti tärkeimpänä elämänsä tehtävänä hankkia itsellensä sijaa vaunuissa ja jättää sen perintönä lapsilleen. Vaunulain mukaan voi kukin luovuttaa sijansa, kenelle tahtoi, mutta toisaalta oli myöskin monta onnettomuustapausta, joiden kautta sija menetettiin ikuisiksi ajoiksi. Sillä vaikka istuimet olivat sangen mukavat, olivat ne kuitenkin hyvin horjuvat, ja joka kerta kun vaunut äkkiä jysähtivät, vierähti joku istuimeltaan ja putosi maahan, jossa hän heti pakoitettiin tarttumaan köysiin ja kiskomaan eteenpäin vaunuja, missä hän itse äsken vielä matkusti sangen mukavasti. Paikkansa menettämistä pidettiin luonnollisesti suurena onnettomuutena, ja pelko, että tämä voisi tapahtua joko jollekin itselleen tai hänen omaisilleen, oli alituisesti uhkaavana pilvenä ajajain onnentaivaalla.

Lukija kysynee: eivätkö nuo ihmiset ajatelleetkaan muita, kuin yksinomaan itseään? Eikö heidän asemansa käynyt heille sietämättömäksi, kun he vertasivat sitä vaunujen eteen valjastettujen veljiensä tai sisartensa asemaan, tai näkivät, että heidän painonsa lisää näiden kuormaa? Eivätkö he tunteneet sääliä kanssaihmisiänsä kohtaan, joista heitä erotti vain onnen sattuma?

Kyllä vaunuissa olevat lausuivat usein säälivänsä niiden eteen valjastettuja, varsinkin kun vaunut joutuivat huonoon kohtaan tiellä, kuten alituiseen tapahtui, tai peräti jyrkän mäen alle. Silloin oli sangen tuskallista nähdä vetäjien epätoivoisia ponnistuksia, heidän tuskallisia vavahduksiaan nälkäruoskan armottomista iskuista, ja noita monia, jotka vaipuivat voimattomina vetohihnojen viereen ja poljettiin lokaan. Tämä näky sai katollaolevat usein puhkeamaan sangen kiitettäviin tunteenpurkauksiin. Sellaisina aikoina oli matkustajilla tapana huudella kehoituksia köysissä ponnisteleville, kehoittaa heitä kärsivällisyyteen ja kuvitella heille korvausta kärsimyksistään ja kovasta kohtalostaan tulevassa maailmassa. Toiset taasen kokosivat rahoja ostaakseen voiteita ja laastaria haavoitetuille ja raajarikkoisiksi joutuneille. Oltiin yksimielisiä siitä, että vaunujen raskaus oli peräti surkuteltava asianhaara, ja yleinen helpotuksen tunne täytti mielet, kun päästiin jonkun sangen huonon tieosan ohitse matkan varrella. Tämä helpottava tunne ei kuitenkaan johtunut yksinomaan säälistä vetäjiä kohtaan, vaan siitä, että sellaisissa paikoissa olivat koko vaunut ilmeisen kaatumisvaaran alaisina, jolloin kaikki olisivat pudonneet maahan ja menettäneet paikkansa.

Totuuden mukaisesti täytyy tunnustaa, että pääasiallisena seurauksena vaunujen eteen valjastettujen kurjuuden näkemisestä oli se, että matkustajat tunsivat vielä selvemmin paikkojensa arvon vaunuissa ja koettivat kynsin hampain säilyttää niitä. Jos he olisivat tunteneet olevansa itse turvassa, ja tietäneet varmasti, etteivät he eivätkä heidän omaisensa koskaan putoa alas katolta, olisivat he vähän välittäneet vetäjistä, vaikka ehkä olisivatkin toisinaan heittäneet roponsa siteiden ja voiteiden ostamiseksi.

Tiedän kyllä, että moinen menettely tuntuu kahdennenkymmenennen vuosisadan miehistä ja naisista uskomattomalta, eläimelliseltä julmuudelta, mutta kaksi sangen merkillistä seikkaa selittävät tämän tylyyden, ainakin osaksi. Ensiksikin uskottiin järkähtämättömästi, ettei ihmiskunta voinut pysyä pystyssä eikä päästä eteenpäin muutoin kuin siten, että joukko veti vaunuja, joissa muutamat harvat ajoivat. Uskottiinpa vielä lisäksi, ettei valjaita, vaunuja, teitä eikä työjakoa voi tuntuvammin korjatakkaan. Aina ne olivat olleet samanlaisia kuin nyt, ja sellaisina ne tulevat aina pysymäänkin. Oli surkeaa, että niin oli, mutta sitä ei voinut auttaa, ja filosoofinen maailmankatsomus kielsi tuhlaamasta sääliväisyyttä asioihin, joita ei voitu muuttaa.

Toinen seikka oli vielä omituisempi. Vaunujen katolla istuvat luulottelivat nimittäin, etteivät he olleet aivan samanlaisia, kuin vetohihnoissa ponnistelevat sisarensa ja veljensä, vaan että he olivat hienommasta aineesta ja kuuluivat korkeampiin olentoihin, jotka oikeudenmukaisesti voivat vaatia, että heitä vedetään. Tämä näyttää käsittämättömältä, mutta kun minä itsekin olen aikoinani ajanut juuri samoissa vaunuissa ja ollut saman harhaluulon vallassa, niin on sanojani uskottava. Omituisinta tässä kuvittelussa oli, että nekin, jotka vast’ikään olivat maasta päässeet kiipeämään jollekin istuimelle, joutuivat sen alaisiksi jo ennenkuin hihnojen synnyttämät rakot ja känsät olivat ehtineet kadota heidän käsistään. Ne taasen, joiden vanhemmat ja esivanhemmat olivat olleet kyllin onnellisia säilyttämään paikkansa vaunuissa, uskoivat järkähtämättä, että heidän kaltaistensa ja tavallisten ihmisten välillä oli suuri ero. On selvää, että tällainen kuvittelu muutti ihmiskunnan kärsimyksien luoman säälintunteen pintapuoliseksi filosoofiseksi surkuttelemiseksi. Tämä on ainoa syy, jonka voin lausua pyytääkseni sen nojalla anteeksi sitä välinpitämättömyyttä, joka oli omiaan kuvaamaan minunkin suhdettani veljieni kurjuuteen sinä aikana, mistä kirjoitan.

Vuonna 1887 aloin kolmannenkymmenennen ikävuoteni. En ollut vielä naimisissa, mutta olin kihloissa Edit Bartlettin kanssa. Hän matkusti kuten minäkin vaunuissa, tai toisin sanoen oli rikas – päästäksemme jo käyttämästä äskeistä vertausta, jonka toivon tehneen tehtävänsä ja antaneen lukijalle yleisen kuvan senaikaisesta elämästämme. Kun rahalla silloin voitiin hankkia kaikki elämän sulot, jopa sivistyksenkin siunaukset, saivat tytöt kyllä kosijoita, kunhan olivat rikkaita, mutta Edit Bartlett oli sen lisäksi myöskin kaunis ja miellyttävä.

Tiedän, että lukijattareni vastustavat tässä suhteessa väitettäni. »Kaunis hän ehkä lienee ollut», kuulen heidän sanovan, »mutta miellyttävä hän ei voinut olla missään suhteessa käyttäessään pukuja, jotka olivat siihen aikaan muodissa. Päähineenähän oli jalan korkuinen kummallinen rakenne, ja hameen takapuolelle oli keinotekoisesti muodostettu tavaton lisäke, joka rumensi ihmisruumista enemmän kuin mikään aikaisempi neulojattarien keksintö. Miten voi kuvitellakaan, että kukaan olisi miellyttävä sellaisessa puvussa!» Väitös pitää kyllä paikkansa, enkä voi vastata siihen muuta, kuin huomauttaa, että kahdennenkymmenennen vuosisadan naiset kyllä ovat todistuksena siitä, kuinka sopiva puku korottaa naisen miellyttäväisyyttä, mutta sen nojalla, mitä muistan heidän äitiensä äiteistä, voin minä puolestani väittää, ettei minkäänlainen puku, kuinka muodoton ja rumentava se lieneekin, voi tykkänään riistää heidän viehättäväisyyttään.

Meidän vihkiäisemme oli määrätty tapahtuvaksi heti, kun uusi taloni, jota parhaallaan rakennutin erääseen hienoimpaan kaupunginosaan, oli valmistunut. Hienolla kaupunginosalla tarkoitan rikasten asumia kortteleita, sillä meidän on muistettava, ettei Bostonin kaupunginosien miellyttävyys riippunut siihen aikaan luonnonsuhteista, vaan siitä, minkälaista väkeä niissä asui. Jokainen luokka asui erikseen omissa kortteleissaan. Rikas, joka asui köyhien keskellä, tai sivistynyt, jonka ympäristössä oli ainoastaan sivistymättömiä henkilöitä, tunsi itsensä erakoksi oudon ja kateellisen kansan joukossa. Kun aloin rakennuttaa taloani, toivoin sen valmistuvan talvella 1886; mutta se oli vielä seuraavan vuoden keväälläkin keskeneräisenä, ja vihkiäisteni viettäminen oli siis yhä tulevaisuuden kysymys. Tämän viivytyksen syynä, joka tietysti oli omiaan suututtamaan hurmautunutta rakastajaa, oli joukko työlakkoja, s. t. s. muurarit, kirvesmiehet, maalarit, levysepät ja muut rakennustyössä tarvittavat ammattilaiset kieltäytyivät tekemästä työtä. En voi enää muistaa, mikä näiden lakkojen erityisenä syynä oli. Ne olivat siihen aikaan niin yleisiä, etteivät ihmiset enää välittäneet kysellä, mistä ne kulloinkin johtuivat. Lakkoja oli jatkunut melkein katkeamatta milloin yhdellä, milloin toisella teollisuusalalla aina sitte suuren taloudellisen ahdinkoajan vuonna 1873. Oltiinpa jouduttu jo niin kauas, että pidettiin poikkeuksena, jos joku työväenryhmä harjoitti ammattiaan muutamia kuukausia yhtämittaa.

Lukija, joka kiinnittää huomionsa mainittuihin vuosilukuihin, käsittää tietysti, että nämä teollisuusaloilla sattuneet häiriöt olivat ensimäisiä itsetiedottomia ja yhtenäisyyttä puuttuvia yrityksiä siinä valtavassa liikkeessä, joka loi nykyisen teollisuusjärjestelmän kaikkine johdonmukaisine yhteiskunnallisine seurauksineen. Luodessamme katsauksen taaksepäin, tuntuu tämä kaikki niin selvältä, että lapsikin voi sen käsittää. Mutta me emme olleet profeetoita emmekä siis voineet silloin selvästi tajuta, mitä ympärillämme tapahtui. Huomasimme kuitenkin, että maan teollisuus oli sangen kierossa asemassa. Työnantajain ja työntekijän, pääoman ja työn välinen suhde oli jollakin käsittämättömällä tavalla joutunut vinoon. Työntekijöihin oli äkkiä ja melkein kaikkialla tarttunut taudin tavoin syvä tyytymättömyys asemaansa, ja heidät valtasi luulo, että oloja voitaisiin tuntuvasti parantaa, kunhan tiedettäisiin, mistä alkaa. Yksimielisesti vaadittiin joka taholla korkeampia palkkoja, lyhempää työaikaa, parempia asunnoita, syvällisempää opetusta sekä osallisuutta elämän mukavuuksiin ja nautinnoihin: kaikki vaatimuksia, jota ei luultu voitavan täyttää, jos ei maailma tulisi tuntuvasti rikkaammaksi. Vaikka työväestö osaksi tunsikin, mitä se tahtoi, ei se kuitenkaan tiennyt, miten tämä voitaisiin saavuttaa, ja se innostus, joka kokosi työväestöä jokaisen ympärille, ken edes näytti voivan antaa jonkunlaista selitystä asiaan, teki äkkiä kuuluisaksi monen, joka halusi puolueenjohtajan mainetta, vaikka usea heistä kykeni hyvin vähän asiaa valaisemaan. Kuinka epävarmalta työväestön pyrinnöt näyttivätkin, ei ole epäilemistäkään, etteivät he tarkoittaneet täyttä totta. Sitä todistaa se altis innostus, millä he tukivat toisiaan lakoissa, jotka olivat heidän tärkeimmät aseensa, ja se uhrautuvaisuus, jota he osottivat päästäkseen näissä voitolle.

Oltiin peräti erimielisiä ylemmissä kerroksissa siitä, mihin nämä työväenlevottomuudet – sillä nimellä kutsuttiin yleisimmin tätä kuvaamaani liikettä – lopullisesti johtavat. Kiivasluonteisimmat, pintapuolisimmat vakuuttivat kiven kovaan, että työväen vaatimusten täyttäminen on mahdotonta ja asiain luonnolle vastaista, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei maailmassa ole kylliksi siihen vaadittavia varoja. Ihmiskunta pelastuu yleisestä nälkäkuolemasta ainoastaan siten, että rahvas tekee kovaa työtä ja elää puutteessa, eikä heidän asemaansa voida parantaa niin kauan kuin maailma on yhtä köyhä kuin silloin. Työntekijät eivät taistele kapitalisteja vastaan, sanoivat he, vaan he ponnistelevat välttämättömyyden rautaista tutkainta vastaan, jonka alaisena koko ihmiskunta on. Heidän rauhoittumisensa riippuu siitä, kuinka kauan heidän kovapäisyytensä estää heitä huomaamasta asiain todellista tilaa, ja vakuuttamasta itsiään siitä, että välttämättömyyttä ei voida muuttaa, vaan sitä on kärsittävä.

Vähemmän kiivaat ja syvällisemmät myönsivät tämän kaiken todeksi. Työntekijäin vaatimuksia ei luonnollisesti voida koskaan toteuttaa, se on itsestään selvää. Mutta on pelättävää, etteivät he huomaa tätä seikkaa, ennenkuin ovat saaneet yhteiskunnan täydellisen sekasorron valtaan. Heillähän on äänioikeus ja siis valta tehdä, mitä tahtovat, ja heidän johtajansa juuri pyrkivät synnyttämään häiriötä ja sekasortoa. Muutamat näistä synkkämielisistä ennustajista väittivät, että koko yhteiskunnan täydellinen perikato on odotettavissa jo aivan läheisessä tulevaisuudessa. He väittivät, että ihmiskunta on jo ehtinyt sivistyksen tikapuiden ylimmälle askeleelle ja on nyt syöksemäisillään päistikkaa alas, jonka jälkeen se taas uudelleen virkoo ja alkaa uudelleen kiivetä ylöspäin. Tällaiset uudistuvat tapahtumat sekä historiallisina että esihistoriallisina aikoina ovatkin ehkä olleet syynä niihin omituisiin, tähän saakka selittämättä jääneisiin kuhmuihin, joita huomataan ihmisten pääkalloissa. Ihmiskunnan historia liikkuu, kuten kaikki suuret liikkeet, kehässä ja tulee yhä uudelleen lähtökohtaansa takaisin. Käsite loppumattomasta kehityksestä suoraviivaiseen suuntaan on mielikuvituksen tuote, jolla ei ole mitään vastinetta todellisessa luonnossa. Pyrstötähden soikea rata ehkä parhaite sopisi kuvaamaan ihmiskunnan historiaa. Ylös, lähemmäs aurinkoa pyrkien nousee ihmiskunta raakuuden yöstä sivistyksen päiväpaisteeseen, laskeutuaksensa taas kaukaista alkukohtaansa kohden avaruuden etäisimpiin seutuihin.

Tämä oli tietysti äärimmäisyyksiä tavotteleva katsantokanta, mutta muistan vakavia miehiä tuttavieni joukosta, jotka lausuivat jotenkin samanlaisia mietteitä puhuessaan ajan merkeistä. Kaikkien ajattelevien ihmisten yleisenä mielipiteenä oli epäilemättä, että yhteiskunta lähestyy ratkaisevaa käännekohtaa, joka voi johtaa syvällisiin muutoksiin. Työväenlevottomuudet, niiden syyt, suunta ja parannuskeinot olivat alituisena puheenaineena sekä sanomalehdissä että vakavissa keskusteluissa, tunkien kaikki muut syrjään.

Yleisön hermostunut mielipiteiden jännitys pukeutui selvimpään muotoonsa siinä levottomuudessa mikä syntyi, kun eräs pieni, anarkisteiksi kutsuttu joukko alkoi kiihoituksensa. Heidän mielestään oli Amerikan kansa saatava hirmutöillä säikytetyksi omistamaan anarkistiset opit – juuri kuin mahtavaa kansaa, joka äsken oli masentanut toisen puolen asukaslukunsa nostaman kapinan, säilyttääksensä yhteiskuntajärjestyksensä, voitaisiin yksistään pelottamalla saada muuttamaan tätä järjestystä.

Kun kuuluin rikkaisiin, joille oli suurta etua vallitsevasta järjestelmästä, oli minussa tietysti samat tunteet vallalla kuin muissakin luokkani jäsenissä. Työväestöä kohtaan tuntemaani vastenmielisyyttä olivat sitäpaitse omiaan lisäämään ne persoonalliset syyt, joiden johdosta olin suuttunut heihin, heidän työlakkonsa kun myöhästyttivät avio-onneani.