Vuonna 2000: Kolmas luku
| Toinen luku | Kolmas luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Neljäs luku |
»Hän avaa kohta silmänsä. Lienee parasta, että hän aluksi näkee ainoastaan yhden meistä».
»Lupaa siis, ettet kerro siitä mitään».
Edellinen oli miehen, jälkimäinen naisen ääni. Kumpikin puhui kuiskaten.
»Minun täytyy katsoa, miten hänen laitansa on».
»Ei, lupaa minulle ensin täyttää pyyntöni».
»Myönny siihen», kuiskasi kolmas myöskin naisen ääni.
»Hyvä, minä lupaan», vastasi mies. »Menkää nopeasti pois, nyt hän herää».
Kuulin vaatetten kahinaa ja avasin silmäni. Komea, noin kuudenkymmenen vuotias mies oli kumartuneena ylitseni. Hänen kasvoillaan kuvastui sydämellinen hyväntahtoisuus ja samalla uteliaisuus. Hän oli minulle aivan outo henkilö. Nousin kyynärpääni nojaan ja katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut muita henkilöitä, kuin me kahden. En ollut koskaan ennen käynyt siinä, enpä edes missään muussakaan samantapaisesti kalustetussa huoneessa. Katsoin uudelleen seuralaisenani olevaa henkilöä. Hän hymyili.
»Kuinka voitte?» kysyi hän.
»Missä minä olen?» kysyin minä.
»Olette minun talossani», kuului vastaus.
»Miten minä olen tänne tullut?»
»Puhumme siitä myöhemmin, kun olette hiukan vahvistunut. Älkää olko missään suhteessa levoton. Olette ystävien keskuudessa ja hyvissä käsissä. Kuinka voitte nyt?»
»Tuntuu hieman omituiselta», vastasin, »mutta luulen olevani aivan terve. Olkaa hyvä ja kertokaa, miten olen joutunut nauttimaan vierasvaraisuuttanne? Mitä minulle on tapahtunut? Kuinka olen tullut tänne? Olinhan maatapannessani omassa talossani».
»Selityksiin meillä on kyllin aikaa myöhemmin», vastasi tuntematon isäntäni rauhoittavasti hymyillen. »On parasta välttää jännittävää keskustelua, kunnes olette hiukan virkistynyt. Olkaa hyvä ja maistakaa muutamia kulauksia tätä lääkettä, se on teille hyvää. Minä olen lääkäri».
Minä työnsin lasin pois ja nousin istumaan vuoteelleni, vaikka vaivoin, sillä päätäni tuntui pyörryttävän.
»Pyydän saada heti tietää, missä olen, ja mitä olette tehnyt minulle», sanoin.
»Hyvä herra», vastasi seuralaiseni, »sallikaa minun pyytää teitä pysymään levollisena. Mielestäni olisi parempi, että te ette pyytäisi selityksiä näin äkkiä, vaan jos välttämättömästi tahdotte, niin koetan täyttää pyyntönne. Mutta ensin teidän täytyy maistaa tätä juomaa, se vahvistaa teitä hiukan».
Join, mitä hän tarjosi minulle. Sitte hän sanoi:
»Ei ole niinkään helppoa, kuin näytte luulevan, sanoa teille, miten olette joutunut tänne. Te voitte kertoa siitä minulle yhtä paljon kuin minä teille. Te olette äsken herännyt syvästä unesta, tai oikeammin tiedottomuuden tilasta. Sen voin sanoa teille. Sanotte vaipuneenne tähän uneen kotonanne. Saanko kysyä, milloin se tapahtui?»
»Milloin?!» vastasin, »milloinka se tapahtui! Eilen illalla luonnollisesti, kello kymmenen. Käskin palvelijani Savyerin herättää minut kello yhdeksän. Mihin Savyer on joutunut?»
»Sitä en voi teille varmasti sanoa», vastasi seuralaiseni katsoen minua sangen omituisesti, »mutta olen vakuutettu siitä, että hänellä on pätevät syyt poissaoloonsa. Voitteko nyt sanoa minulle hiukan tarkemmin, milloin vaivuitte uneen, tarkoitan minä päivänä?»
»Luonnollisesti eilen illalla, kuten jo sanoin – ellen nimittäin ole nukkunut kokonaista vuorokautta. Mutta hyvä jumala, eihän se voi olla mahdollista; ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisin nukkunut hyvin kauan! Panin maata seppelöitsemispäivänä».
»Seppelöitsemispäivänäkö!»
»Niin, maanantaina, kolmaskymmenes päivä».
»Suokaa anteeksi, missä kuussa?»
»Tässä kuussa luonnollisesti, ellen ole nukkunut kesäkuuhun saakka, mutta sehän ei voi olla mahdollista!»
»Nyt on syyskuu».
»Syyskuu! Ette kai aikone väittää, että olen nukkunut toukokuusta asti. Sehän on uskomatonta».
»Saadaan nähdä», vastasi hän. »Sanotte panneenne nukkumaan toukokuun kolmantenakymmenentenä päivänä?»
»Niin kyllä».
»Saanko kysyä, minä vuonna?»
Katsoin häntä sanattomana silmiin hetken.
»Minä vuonnako?» kerroin vihdoin hiljaa.
»Niin, minä vuonna, sallikaa kysyäkseni. Kun sanotte sen, voin sanoa teille, kuinka kauan olette nukkunut».
»Vuonna 1887», vastasin. Isäntäni pakotti minut juomaan lasista ja koetteli valtimoani.
»Hyvä herra», sanoi hän, »käytöksenne osottaa, että olette sivistynyt mies, joka ei suinkaan ollut, kuten tiedän, teidän aikananne yhtä luonnollista ja yleistä, kuin nyt. Olette siis jo epäilemättä tullut huomaamaan, ettei tässä maailmassa oikeastaan voida sanoa mitään seikkaa ihmeellisemmäksi, kuin jotakin toistakaan. Kaikilla ilmiöillä on yhtä tärkeät syynsä ja yhtä luonnolliset seurauksensa. On luonnollista, että se, mitä nyt aion sanoa teille, hämmästyttää teitä, mutta luotan siihen, että ette anna sen liian suuressa määrässä häiritä mielenne tasapainoa. Ulkomuodostanne päättäen olette tuskin kolmikymmenvuotias, ja ruumiillinen tilanne on jotenkin samanlainen, kuin liian pitkästä ja syvästä unesta heränneen henkilön. Mutta siitä huolimatta on tänään syyskuun kymmenes päivä vuonna 2000, joten olette nukkunut satakolmetoista vuotta, kolme kuukautta ja yksitoista päivää».
Tunsin joutuvani tajuttomaksi, jonka tähden join lääkärin kehotuksesta kupillisen jotakin lientä. Sen jälkeen minua alkoi kovasti nukuttaa ja minä vaivuin uudestaan sikeään uneen.
Kun heräsin, virtasi täysi päivänvalo huoneeseen, joka ensi kerralla oli ollut keinotekoisesti valaistu. Salaperäinen isäntäni istui lähellä vuodettani. Hänen katseensa oli poispäin kääntyneenä, kun avasin silmäni. Minulla oli siis hyvä tilaisuus tarkastella häntä ja miettiä omituista asemaani, ennenkuin hän huomasi, että olin hereillä. Pyörrytys oli kokonaan kadonnut, ja ajatukseni olivat aivan selvät. Juttu, että olisin nukkunut satakolmetoista vuotta, jonka olin äsken heikkona ja häiriötilassa ollessani uskonut vastaväitteittä, palasi uudelleen mieleeni, mutta en uskonut sitä ensinkään, vaan hylkäsin sen heti naurettavana pettämisyrityksenä, vaikka en voinut edes hämärästi aavistaa, mitä syitä siihen olisi voinut olla.
Jotakin kummallista oli kuitenkin tapahtunut, sillä olinhan herännyt oudossa talossa outojen ihmisten keskuudessa. Mutta mielikuvitukseni ei kyennyt muihin selityksiin, kuin mitä hurjimpiin arveluihin tästä ihmeellisestä tapahtumasta. Olinkohan joutunut jonkinlaisen salaliiton uhriksi? Näytti tosiaan vähän siltä, mutta toiselta puolelta oli huomattavissa, että jos ihmisen kasvojenilmeeseen laisinkaan voi luottaa, voi pitää varmana, ettei tuo läheisyydessäni istuva jalopiirteinen mies sielukkaine kasvoineen voinut olla osallisena rikollisessa tai pahansuovassa hankkeessa. Sitte aloin miettiä, enköhän liene joutunut ystäväini typerän pilan esineeksi. Ehkäpä he ovat jollakin tavalla urkkineet selville maanalaisen makuusuojani salaisuuden ja ryhtyneet tähän puuhaan saadakseen minut huomaamaan magneettisten kokeiden vaarallisuuden. Mutta tämäkään otaksuminen ei näyttänyt todenmukaiselta. Savyer ei olisi millään hinnalla ilmaissut salaisuuttani, eikä minulla myöskään ollut sellaisia ystäviä, jotka olisivat voineet ryhtyä tähän juoneen. Mutta kaikesta huolimatta tuntui minusta todenmukaisimmalta, että olen pilan esineenä. Katselin huonetta puoleksi odottaen näkeväni jotkut tutut kasvot pilkistävän esiin jonkun verhon poimuista tai tuolin takaa. Kun loin silmäni seuralaiseeni, katseli hän jo minua.
»Olette nukkunut erittäin sikeästi kokonaista kaksitoista tuntia», virkkoi hän iloisesti, »ja huomaan, että se on tehnyt hyvää. Näytätte paljoa terveemmältä. Kasvoillanne on terve väri, ja silmänne ovat kirkkaat. Kuinka voitte nyt?»
»En ole milloinkaan ollut paremmissa voimissa», vastasin, nousten istumaan.
»Muistanette kai ensimäisen heräämisenne», jatkoi hän, »ja hämmästyksenne, kun sanoin teille, kuinka kauan olette nukkunut?»
»Luulen teidän sanoneen, että olen nukkunut satakolmetoista vuotta».
»Aivan niin».
»Myöntänette kai, että väitteenne tuntuu jotenkin mahdottomalta», sanoin ivallisesti hymyillen.
»Myönnän kyllä, että tapahtuma on hyvin merkillinen», vastasi hän. »Mutta jos siihen on tarpeelliset edellytykset, ei se ole epätodenmukainen eikä mahdoton, sen verran tunnemme jo magneettista unitilaa. Jos tämä on täydellinen, kuten tässä tapauksessa oli laita, on koko elontoiminta ehdottomasti lakannut, eikä minkäänlaista kudosten kulumista tapahdu. Ei ole myöskään minkäänlaista rajaa tällaisen unitilan pituudelle, jos ulkonaiset ehdot suojelevat ruumista fyysillisiltä vahingoilta. Tämä valekuolemantapaus on tosin pisin, mitä tunnetaan, mutta ei myöskään tiedetä mitään syytä, minkätähden ette olisi voinut pysyä samassa tilassa läpi monien vuosisatojen, kunnes maan yleinen jäähtyminen olisi hävittänyt ruumiinne ja laskenut sielun vapauteen, ellei teitä olisi ennen löydetty, ja jos huone, josta teidät löysimme, olisi säilynyt loukkaamatta».
Minun täytyi tunnustaa, että jos todellakin olin joutunut pilan esineeksi, oli sen keksijä löytänyt erinomaisen miehen toteuttamaan tuumaa. Hänen vaikuttava ja vakuuttava esiintymisensä olisi voinut saada todennäköiseksi vaikkapa väitteen, että kuu on tehty viheriästä juustosta. Kasvoilleni ilmestyi epäilevä hymy, katsoessani häntä, kun hän selitteli teoriiaansa magneettisesta unesta, mutta se ei näyttänyt laisinkaan häiritsevän häntä.
»Ehkä olette hyvä ja kerrotte minulle lähemmin, miten löysitte kammion, josta mainitsitte, ja sen sisällön», pyysin häntä. »Kuuntelen mielelläni hyviä satuja».
»Tässä tapauksessa ei paraskaan satu voi vetää vertoja todellisuudelle», vastasi hän vakavasti, alkaen sitte kertomuksensa. »Minä olin jo monta vuotta aikonut rakentaa taloni vieressä olevaan suureen puutarhaan laboratorion kemiallisia kokeita varten, joita harjoitan hyvin mielelläni. Viime torstaina aloimme vihdoinkin kaivaa rakennuksen kellarin paikkaa. Illalla oli työ valmis, ja perjantaina piti muurarien ryhtyä toimeensa. Mutta yöllä oli tavattoman kova sade, ja aamulla oli kellarini kuralätäkkönä, seinät sisään vierineinä. Tyttäreni, joka oli lähtenyt mukaani katselemaan hävitystä, huomasi erään muurin kulman, minkä sade oli paljastanut vierittäessään yhden kellarinsivun pois. Hän huomautti minulle siitä. Vieritin maata pois laajemmalta, ja kun muuri näytti jatkuvan etemmäksi, päätin tutkia sitä lähemmin. Työmiehet, joita lähetin hakemaan, kaivoivat esiin suorakulmaisen holvin, joka oli noin kahdeksan jalkaa alempana maanpintaa, ja näytti aikoinaan olleen rakennettu vanhan rakennuksen perustuksen kulmaukseen. Holvin katolla oleva tuhka- ja hiilikerros osotti, että tuli oli hävittänyt rakennuksen. Itse holvi oli säilynyt vahingoittumatta, ja seinien sementti oli aivan kuin uutta. Holvissa oli ovi, jota me emme kuitenkaan voineet murtaa. Sentähden menimme sisään katon kautta, irroitettuamme muutamia kivilohkareita. Ulos tulvaava ilma oli tosin ummehtunutta, mutta puhdasta, kuivaa eikä erittäin kylmääkään. Astuttuani lyhty kädessä alas huomasin olevani yhdeksännentoista vuosisadan tavan mukaan sisustetussa makuukammiossa. Vuoteella makasi nuori mies. Luonnollisesti otaksuimme, että hän oli kuollut, kuollut jo sata vuotta sitte, mutta hänen erinomaisen hyvin säilynyt ruumiinsa herätti sekä minun että paikalle kutsumaini ammattitoverien ihmettelyä. Emme olleet uskoneet, että palsameeraustaito oli ollut noin korkealle kehittynyt, mutta tässähän oli edessämme selvä todistus siitä, että esi-isämme olivat sen tarkoin tunteneet. Toverini, joiden tiedonhalu oli herännyt, aikoivat heti ryhtyä kokeisiin, saadakseen selville palsamoitsemisessa käytetyn menettelyn, mutta minä estin heitä. Ainoana syynä tähän, ainakin ainoana syynä, joka nyt täytyy mainitakseni, oli se, että muistin joskus lukeneeni, kuinka korkealle teidän aikalaisenne olivat kehittäneet eläimellisen magnetismin käyttämisen. Mieleeni johtui, että ehkäpä ei palsamoimistaito olekkaan ollut sinä salaisena voimana, joka on voinut säilyttää ruumistanne noin kauan, ehkäpä säilyttäjänä on yksinkertaisesti elämä, ja te olette magneettisessa unessa. Tämä aate näytti minusta itsestänikin niin naurettavalta, että en lausunut sitä julki, välttääkseni toverieni ivaa, vaan esitin muita syitä, saadakseni heidät siirtämään kokeensa tuonnemmaksi. Tuskin olivat he poistuneet, kun minä jo alotin tarkoituksenmukaiset herätyskokeet, joiden tuloksen te tunnette.»
Vaikka kertomus olisi ollut vieläkin mahdottomampi, olisi esityksen perusteellisuus sekä kertojan vakuuttava esiintymistapa saanut kuulijan hämmästymään. Mielialani alkoi jo muuttua sangen kummalliseksi, kun samalla huomasin kuvani eräässä seinällä riippuvassa kuvastimessa, hänen lopettaessaan kertomuksensa. Nousin kävelemään ja menin kuvastimen luokse. Kasvot, jotka siinä näin, olivat täsmälleen samat eivätkä päivääkään vanhemmat, kuin ne, jotka olivat katselleet minua seppelöitsemispäivänä, kun olin sitonut kaulaliinani, mennäkseni Editin luokse – ja siitä oli muka kulunut satakolmetoista vuotta, kuten tuo herra luuli voivansa uskotella minulle! Tunsin selvästi ja valtavasti, että olin petoksen uhri. Suuttumus täytti mieleni ajatellessani, kuinka röyhkeän vapaasti minua oli veijattu.
»Hämmästytte varmaan», alkoi isäntäni puhella, »kun näette, että vaikka olette toistasataa vuotta vanhempi, kuin sinä iltana, jolloin menitte maanalaiseen makuukammioonne levolle, ei ulkomuotonne kumminkaan ole muuttunut. Mutta ei siinä ole mitään kummastelemista. Juuri sen kautta, että elontoiminta on ollut kokonaan poissa, olette voinut elää näin kauan aikaa. Jos vähäinenkin aineenvaihto olisi tämän tilan kestäessä tapahtunut ruumiissanne, olisi se jo aikoja sitte kokonaan hajonnut».
»Hyvä herra», vastasin minä kääntyen häneen, »en tosin voi ensinkään käsittää, minkätähden koetatte vakavan näköisenä uskotella minulle tätä omituista satua todeksi, mutta olette tietysti itsekin kyllin viisas huomaamaan, etteivät muut kuin tylsämieliset usko sitä. Sallikaa siis minun jo päästä kuulemasta järjestelmällisiä mielettömyyksiä ja vastatkaa minulle suoraan, tahdotteko järkevästi selittää, missä olen ja miten olen tänne tullut. Jos ette sitä tee, otan itse selon asiasta enkä anna kenenkään estää itseäni.»
»Ettekö siis usko, että nyt on vuosiluku 2000?»
»Pidättekö vieläkin tarpeellisena kysyä sitä», vastasin.
»No hyvä», vastasi kummallinen isäntäni. »Vaikka ette uskokkaan minua, niin kai uskotte omia silmiänne. Oletteko kyllin vahva tulemaan kanssani muutamaa kerrosta korkeammalle?»
»Olen yhtä vahva kuin milloin muulloin tahansa», vastasin vihaisesti, »sen saatte ehkä pian huomata, jos jatkatte tätä pilaa vielä vähän aikaa».
»Pyydän teitä, hyvä herra», kuului seuralaiseni vastaus, »että ette liian jyrkästi usko olevanne pilan esineenä, jotta ei vastavaikutus tule liian suureksi ja vahingolliseksi, kun huomaatte, että olen puhunut totta».
Hänen osanottava, jopa säälinsekainen äänensä sekä järkähtämätön ja hyväntahtoinen, vihaisista sanoistani loukkautumaton levollisuutensa vaikutti minuun sangen omituisesti, ja minä seurasin häntä ulos huoneesta peräti sekavassa mielentilassa. Hän vei minut rakennuksen ylimpään kerrokseen, ja kun olimme vielä nousseet lyhyet portaat, tulimme tasaiselle, aitauksen ympäröitsemälle katolle.
»Olkaa hyvä ja katsokaa ympärillenne», sanoi hän päästyämme ylös, »ja sanokaa, onko tämä yhdeksännentoista vuosisadan Boston».
Jalkojeni juuressa oli suuri kaupunki. Kaikkialla näkyi kilometrien pituisia, leveitä, puiden varjostamia ja upeiden rakennuksien reunustamia katuja. Rakennukset eivät olleet katkeamattomissa riveissä kylki kyljessä kiinni, vaan yksistään, suurempain tai pienempäin istutusalojen ympäröitseminä. Jokaisessa korttelissa oli suuria, avonaisia aloja puistoina. Lehvien välitse näkyi kuvapatsaita ja suihkukaivoja ilta-auringon valossa. Joka taholta kohosi summattomia, tavattoman kauniisti ja juhlallisesti vaikuttavia yleisiä rakennuksia uljaine pylväsriveineen.
En tosiaankaan ollut koskaan nähnyt tätä kaupunkia, enpä edes sen vertaistakaan. Vihdoin käänsin katseeni läntiselle taivaanrannalle. Olihan tuo sininen, auringon laskua kohden polveileva nauha vesirikas Charlesjoki. Katsoin itään päin. Bostonin satama levisi edessäni ympäröitsevine niemineen, eikä ainoakaan sen viheriöistä saarista ollut kadonnut.
Nyt tiesin, että isäntäni oli puhunut totta. Olin joutunut ihmeellisen kohtalon alaiseksi.