Vuonna 2000: Seitsemäskolmatta luku

Seitsemäskolmatta luku.
Vuonna 2000
Kirjoittanut Edward Bellamy

Sunnuntain iltapuoli oli minusta aina entisessä elämässäni sangen ikävä, en tiedä sanoa minkätähden. Silloin olin aina erinomaisen herkkä vaipumaan synkkämielisyyteen, ja koko elämä tuntui käsittämättömän värittömältä, kolkolta sekä yhdentekevältä. Hetket, jotka tavallisesti kantoivat minua keveästi siivillään, kadottivat lentokykynsä ja vaipuivat sitä lähemmäksi maata, kuta enemmän ilta kului, kunnes ne vihdoin liikkuivat eteenpäin ainoastaan suurella vaivalla matelemalla. Vanhan tottumuksen synnyttämä aateyhtymä lienee ehkä osaksi ollut syynä siihen, että ympäristölläni tapahtuneista tavattoman suurista muutoksista huolimatta vaivuin tänäkin kahdennenkymmenennen vuosisadan ensimäisenä sunnuntai-iltanani syvän alakuloisuuden valtaan.

Tällä kertaa oli alakuloisuuteeni jotakin syytäkin. Se ei ollut epämääräistä surumielisyyttä, kuten aina ennen, vaan omituisen asemani synnyttämää ja siis sangen oikeutettua mielen synkkyyttä. Herra Barton oli saarnassaan alituisesti huomauttanut, mikä tavattoman syvä siveellinen juopa on sen vuosisadan välillä johon oikeastaan kuulun, ja sen vuosisadan välillä, missä nyt elän. Nämä huomautukset vaikuttivat luonnollisesti sen, että tunsin itseni yhä yksinäisemmäksi minua ympäröitsevän maailman keskuudessa. Hänen maltillisesta ja filosoofisesta esityksestään huolimatta eivät sanansa voineet olla herättämättä mielessäni sitä vakaumusta, että minä, inhotun aikakauden edustaja, synnytin ympäristössäni ainoastaan säälin, uteliaisuuden ja vastenmielisyyden sekavia tunteita.

Se erinomainen ystävällisyys, jota tohtori Leete ja hänen perheensä olivat minulle osottaneet, ja ennen kaikkea Editin hyvyys oli tähän saakka estänyt minua selvästi käsittämästä, että heidän todelliset tunteensa minua kohtaan olivat luonnollisesti samat, kuin koko sen sukupolven, jonka jäseniä he olivat. Niin tuskalliselta kuin tämä havaanto tuntuikin, olisin sen vielä voinut kestää tohtoriin ja hänen rakastettavaan rouvaansa nähden. Mutta sitä ajatusta en voinut sietää, että Editkin tunsi samaa kuin hänen aikalaisensa.

Se musertava vaikutus, minkä tämä aivan yksinkertaisen ja luonnollisen tosiasiain myöhäinen huomaaminen teki minuun, paljasti silmieni eteen erään seikan, jonka lukija ehkä on jo arvannut – minä rakastin Editiä.

Olikos tässä sitte mitään kummaa? Tuo tärisyttävä tapaus, jolloin varsinainen läheisempi tuttavuutemme alkoi, kun hänen kätensä veti minut takaisin mielipuolisuuden kuilusta, johon olin vaipumaisillani, se tosiasia, että hänen sääliväisyytensä oli se elinvoima, joka piti minua yllä tässä uudessa ympäristössä ja teki sen siedettäväksi, tottumukseni, kun olin aina pitänyt häntä välittäjänäni itseni ja ulkomaailman välillä aivan toisessa merkityksessä, kuin hänen isäänsä – kaikki nämä seikat olivat tietysti omiaan johtamaan samaan tulokseen, johon Editin lempeä rakastettavaisuus ja ulkonainen kauneus olisivat yksinäänkin riittäneet. Oli aivan luonnollista, että Edit oli minusta ainoa nainen maailmassa, vieläpä ihan toisessa merkityksessä, kuin muille rakastuneille rakastettunsa. Kun nyt äkkiä tulin huomaamaan, kuinka turhia äsken heränneet toiveeni olivat, kärsin kaikki halveksitun rakastajan tuskat sekä tunsin sen lisäksi olevani niin toivottoman yksinäinen, niin täydellisesti hyljätty, ettei kukaan rakastaja, kuinka onneton lienee ollutkin, ole koskaan voinut sellaista tuntea. Isäntäväkeni huomasivat nähtävästi alakuloisuuteni ja koettivat parhaansa mukaan huvittaa minua. Varsinkin oli Edit minun tähteni suruissaan, sen havaitsin selvästi. Mutta minä olin yhtä mieletön, kuin kaikki muutkin rakastuneet. Kun olin kerran, typerästi kyllä uneksinut voittavani hänen rakkautensa, ei hänen ystävyytensä, joka sitäpaitse oli, kuten varmaan tiesin, ainoastaan sääliä, ollut mielestäni minkään arvoinen.

Vetäysin yksin huoneeseeni ja olin siellä melkein koko iltapäivän. Illan hämärässä menin puutarhaan kävelemään. Päivä oli ollut pilvinen. Lämmin, tyven ilma haiskahti syksylle. Jouduttuani lähelle maanalaista kammiotani poikkesin sinne sisälle ja istuin.

»Tässä on», sanoin minä itsekseni, »ainoa kotini, mitä minulla on. Tänne tahdon jäädä, enkä poistu täältä enää koskaan».

Tuon tutun ympäristöni avulla etsin jonkunlaista surumielistä lohdutusta siitä, että koetin palauttaa mieleeni entisaikojen elämää ja manata esiin tuttuja olentoja sekä kasvoja, joita olin aikaisemmassa elämässäni nähnyt ympärilläni. Mutta yritykseni olivat turhia. Nuo olennot eivät eläneet enään. Taivaan tähdet olivat jo lähes vuosisadan tuikkineet Edit Bartlettin, jopa koko minun aikuiseni sukupolven haudoille.

Entisyys oli kuollut, kokonaisen vuosisadan paino oli murskannut sen pirstaleiksi, ja nykyisyys oli minulta sulettu. Minulle ei ollut tilaa missään. En ollut kuollut enkä oikeastaan eläväkään.

»Suokaa anteeksi, että seurasin teitä!»

Katsahdin ylös. Edit seisoi maanalaisen suojani ovella ja katseli minua hymyillen, mutta hänen silmissään kuvastui osanottava suru.

»Käskekää minut pois jos häiritsen teitä», sanoi hän. »Näimme, että olette alakuloinen, ja kuten muistatte, olette luvannut sanoa aina minulle, jos sellaista sattuu. Ette ole pitänytkään sanaanne».

Nousin ja lähestyin ovea. Koetin hymyillä, mutta se onnistui sangen huonosti, sillä nähdessäni tuon suloisen olennon edessäni, tunsin asemani kurjuuden vielä selvemmin kuin ennen.

»Tuntui mielestäni vain hiukan yksinäiseltä, siinä kaikki», sanoin. »Ettekö ole tullut koskaan ajatelleeksi, että olen yksinäisempi olento, kuin ainoakaan ihminen koskaan on ollut. Tarvittaisiinpa tosiaan aivan uusi sana jos mieli kuvata minun asemaani».

»Noin te ette saa puhua! – Ette saa antautua sellaisten tunteitten valtaan! – Sitä ette saa tehdä!» huudahti hän kostein silmin. »Emmekö me ole ystäviänne? Oma on syynne, jos ette pidä meitä sellaisina. Teidän ei tarvitse tuntea itseänne yksinäiseksi».

»Te olette olleet niin ystävällisiä minulle, etten oikeastaan käsitä, kuinka se on mahdollista», sanoin. »Mutta luuletteko siis, että ystävyytenne on vain sääliä, suloista sääliä tosin, mutta kaikissa tapauksissa kuitenkin ainoastaan sääliä? Olisinhan narri, jos en tietäisi, että en ole teidän silmissänne samanlainen, kuin oman sukupolvenne miehet, vaan omituinen, salaperäinen olento, tuntemattoman meren rannalle viskaama, otus, jonka avuttomuus herättää teissä sääliä eriskummallisesta ulkomuodosta huolimatta. Olin niin mieletön ja te niin hyväntahtoisia, että olin melkein unhottaa tämän välttämättömyyden ja aloin jo uskotella itselleni, että voisin joskus koteutua, kuten meillä oli tapana sanoa, tähän aikakauteen, tuntea olevani teikäläinen ja näyttää teidän silmissänne samanlaiselta, kuin muutkin seurapiirinne miehet. Mutta herra Bartonin saarna on osottanut minulle, kuinka turha tuollainen toivo on ja kuinka suurelta minun ja teikäläisten välinen juopa näyttää teidän silmissänne».

»Voi, tuo onneton saarna!» huudahti hän myötätuntoisuuden kyyneleet silmissä. »Minähän koetin estää teitä kuuntelemasta sitä! Mitä hän tietää teistä? Hän on lukenut vanhoja, pölyisiä kirjoja teidän aikakaudestanne, siinä kaikki. Minkätähden välitätte hänestä ja tulette levottomaksi siitä, mitä hän sanoo? Eikö teidän mielestänne merkitse mitään, että me, jotka tunnemme teidät, käsitämme asian toisin? Eikö teistä ole tärkeämpää se, mitä me teistä ajattelemme, kuin mitä hän ajattelee, joka ei ole koskaan edes nähnyt teitä? Voi, herra West, te ette tiedä, ette voi aavistaa, kuinka apeaksi mieleni käy, kun näen teidät noin surullisena! En voi sietää sitä. Mitä minun tulee sanoa teille, miten voin saada teidät vakuutetuksi siitä, että tunteemme teitä kohtaan ovat aivan toisenlaiset, kuin te luulottelette?»

Samoin kuin ensimäiselläkin kerralla jolloin hän tuli luokseni kohtaloni ratkaisukohdassa, ojensi hän apua tarjoavalla liikkeellä kätensä minua kohti. Minä tartuin niihin samoin kuin silloinkin ja pidin niitä käsissäni. Hänen kohoileva rintansa ja vapisevat sormensa ilmaisivat, kuinka syvästi liikutettu hän oli. Hänen kasvoillaan taisteli sääli ja jonkunlainen jumalallinen uhka niitä esteitä vastaan, jotka uhkasivat tehdä sen vaikutuksen tyhjäksi. Naisen lempeys ei voi koskaan ilmestyä kauniimmassa muodossa.

Sellaista suloutta ja hyvyyttä en voinut vastustaa, ja ainoa vastaus, jonka hänelle voin antaa, oli mielestäni totuuden suora tunnustaminen. Luonnollisesti ei minulla ollut toivon kipinääkään, mutta toisaalta en myöskään pelännyt, että hän suuttuu, sillä siihen hän oli liian hyvä. Sanoin siis hänelle:

»Olen sangen kiittämätön, kun en tyydy siihen hyvyyteen, mitä olette osottanut, ja nytkin osotatte minulle. Mutta oletteko niin sokea, että ette näe, miksi se ei riitä saamaan minua onnelliseksi? Ettekö huomaa, että en tyydy siihen sentähden, koska olen niin mieletön, että rakastan teitä?»

Viime sanani kuullessaan punastui hän ja loi katseensa maahan, kun katsoin häntä silmiin. Mutta hän ei koettanut vetää käsiänsä pois minun käsistäni. Siten hän seisoi hetken hengittäen syvään. Sitte hän punastui vielä enemmän kuin ennen ja katsoi minuun lumoavasti hymyillen.

»Oletteko varma, että ette ole itse ollut sokea?» kysyi hän.

Muuta hän ei sanonutkaan, mutta siinäkin oli kylliksi. Sillä minä käsitin, vaikka se tuntuikin aivan mahdottomalta ja uskomattomalta, että tuo kultaisen aikakauden loistava tytär ei lahjoittanut minulle ainoastaan sääliänsä, vaan rakkautensakin. Luulin kuitenkin vieläkin puolittain, että näin hurmaavaa unta, vieläpä sittenkin, kun olin sulkenut hänet syliini.

»Jos en ole tajullani», huudahdin, »niin en tahdo koskaan tullakaan».

»Minä kai lienen teidän mielestänne mieletön», sanoi hän vavisten ja luisti pois sylistäni, kun olin tuskin koskettanut hänen suloisia huuliaan. »Mitähän ajattelette minusta, kun melkein heittäyn miehen syliin, jota olen tuskin viikkoa tuntenut! En tahtonut, että näin äkkiä saisitte huomata sen, mutta olin niin suruissani teidän vuoksenne, että en ajatellut, mitä sanoin. Ei, ei, ette saa koskea minuun, ennenkuin tiedätte kuka olen. Ja silloin, herraseni, pyydätte kauniisti anteeksi sitä, että luulette minun päätäpahkaa rakastuneen, sillä niin te kaikissa tapauksissa uskotte nyt. Kunhan saatte tietää, kuka olen, täytyy teidän myöntää, että minun suora velvollisuuteni oli rakastua teihin heti ensi hetkestä, kun teidät näin, eikä kukaan muukaan tyttö, jolla on sydän oikealla paikalla, olisi menetellyt minun asemassani toisin, kuin minä nyt».

Kuten jokainen voi helposti käsittää, olisin mieluummin lykännyt selitysten kuulemisen tuonnemmaksi, mutta kun Edit jyrkästi selitti, ettei hän anna minulle ainoatakaan suukkoa, ennenkuin hän on torjunut sen epäluulon, että hän on liian nopeasti lahjoittanut lempensä minulle, ei minulla ollut muuta neuvoa, kuin seurata tuota rakastettavaa, arvoituksen kaltaista olentoa sisälle. Kun tapasimme hänen äitinsä, kuiskasi Edit hänen korvaansa jotakin ja kiirehti punastuen pois, jättäen meidät kahden.

Oli selvää, että vaikka kohtaloni oli jo tähänkin saakka ollut peräti kummallinen, saisin nyt tietää ehkä kaikkein ihmeellisimmän puolen siitä. Rouva Leete kertoi, että Edit oli – kadotetun morsiameni Edit Bartlettin pojantyttären tytär. Kun Edit Bartlett oli surrut minua neljätoista vuotta, oli hän mennyt naimisiin erään miehen kanssa, jota hän kunnioitti, ja jättänyt jälkeensä pojan, joka oli ollut rouva Leeten isä. Rouva Leete ei ollut koskaan nähnyt isoäitiään, mutta sen sijaan kuullut hänestä paljon, ja kun hänelle syntyi tytär, antoi hän sille nimeksi Edit. Tämä seikka lienee myöskin osaltaan herättänyt kasvavassa tytössä syvää harrastusta kaikkeen, mikä koski hänen äitinsä isoäitiä. Varsinkin kiinnitti tytön mieltä surullinen kertomus isoäitinsä rakastetusta, jonka vaimoksi tämä oli ollut tulemaisillaan, kun sulhanen paloi talonsa kanssa. Kertomushan oli omiaan herättämään haaveilevassa tytössä syvää sääliä sitä enemmän, kuin hänen omissakin suonissaan virtasi tuon onnettoman sankarittaren verta. Perheperujen joukossa oli eräs Edit Bartlettin kuva ja hänen papereitaan, muiden muassa minun kirjeeni. Kuva esitti sangen kaunista nuorta naista, jota katsellessa voi helposti kuvitella mieleensä kaikenlaisia hämäröitä rakkaushaaveita. Kirjeistäni sai Edit paljon aineksia, joiden nojalla hän muodosteli mielessään sangen selvän kuvan luonteestani. Seurauksena oli, että tuo surullinen vanha kertomus juurtui aivan elävänä tytön mieleen. Hänellä olikin ollut tapana sanoa puoliksi piloillaan vanhemmilleen, ettei hän mene naimisiin, ennenkuin saa Julian Westin kaltaisen rakastetun, eikä sellaisia ole enää nykymaailmassa.

Kaikki nämä olivat tietysti nuoren tytön haaveita, jonka sydän ei ollut vielä koskaan tuntenut omaa lemmentaruaan. Ja ne olivat tietysti häipyneet itsestään. Mutta sitte löytyi isän puutarhasta eräänä aamuna maanalainen kammio ja saatiin selville kuka sen asukas oli. Sillä kun tuo näköjään hengetön olento oli kannettu sisään, löydettiin rinnaltani kotelo, jossa oleva kuva huomattiin Edit Bartlettin kuvaksi. Tämä sekä muut sen yhteydessä olevat seikat osottivat selvästi, että minä en voinut olla kukaan muu, kuin Julian West. Ja vaikkapa ei minun henkiin herättämisestäni olisikaan tullut totta, kuten alussa oli arveltu, olisi tapaus rouva Leeten mielestä kaikissa tapauksissa vaikuttanut ratkaisevasti tytön koko tulevaan elämään. Tunto, että joku salaperäinen sallimuksen oikku oli sitonut hänen kohtalonsa minun kohtalooni, olisi kysymyksenalaisissa olosuhteissa vaikuttanut vastustamattoman lumoavasti melkeinpä keneen naiseen tahansa.

Kun minä sitte myöhemmin olin vironnut, kertoi rouva Leete edelleen, olin ensi hetkestä saakka ollut Editiin hyvin kiintynyt ja näytin löytäväni jonkinlaista lohdutusta hänen seurastaan. Nyt voin itse päättää äidin arvelun mukaan, onko Edit liian hätäisesti lahjoittanut rakkautensa minulle, huomattuaan merkinkään sinnepäin, että minä rakastin häntä. Jos asianlaita oli vieläkin mielestäni siten, tulisi minun ottaa huomioon, että emme elä enää yhdeksännellätoista vaan kahdennellakymmenennellä vuosisadalla, jolloin rakkaus epäilemättä sekä syttyy nopeammin että ilmoittaa itsensä vapaammin, kuin ennen.

Rouva Leeten luota lähdettyäni menin etsimään Editiä. Kun tapasin hänet, otin kiinni hänen molemmista käsistään ja seisoin kauan aikaa katsellen hurmautuneena hänen kasvojansa. Vaipuessani katselemaan häntä vilkastui mielessäni toisenkin Editin kuva ja muisto, joka oli kärsinyt ikäänkuin huumaavan iskun tuon kauhean tapahtuman johdosta, mikä meidät oli erottanut. Sydäntäni värisytti vieno surumielisyyden ja samalla myöskin onnen tunne. Sillä hän, joka oli saanut minut niin syvästi käsittämään, mitä olin menettänyt, oli minulle myöskin korvaava tämän tappion. Tuntui kuin Edit Bartlett olisi katsellut minua hänen silmillään ja hymyillyt minulle lohduttavasti. Kohtaloni ei ollut ainoastaan omituisin vaan myöskin onnellisin, mitä kenenkään miehen osaksi on tullut. Minun tähteni oli tapahtunut kaksinkertainen ihme. Minua ei oltu viskattu tälle oudolle rannalle yksin, ilman seuralaista. Rakastettuni, jonka olin luullut kadottaneeni, oli ilmestynyt uudessa ruumiissa lohduttamaan minua. Kun vihdoin hellyyden ja kiitollisuuden valtaamana suljin syliini tuon rakastettavan tytön, sulivat molemmat Editit mielikuvituksessani yhdeksi, enkä ole koskaan sen jälkeen voinut heitä enää selvästi erottaa toisistaan. Ennen pitkää huomasin, että Editkin puolestaan oli joutunut samanlaisen henkilövaihdon alaiseksi. Varmaankaan ei ole koskaan ollut rakastavain kesken, jotka aivan äsken ovat löytäneet toisensa, kummallisempaa keskustelua, kuin meidän välillämme sinä iltana. Hän näkyi mieluummin haluavan, että puhuin Edit Bartlettista, kuin hänestä itsestään, ja hän tahtoi, että kerroin hänelle, kuinka olin rakastanut ensimäistä Editiä, mutta ei sitä, kuinka rakastin häntä. Ja hän palkitsi hellät sanani, jotka koskivat toista naista, kyynelillä, suloisella hymyllä ja kädenpuristuksilla.

»Sinä et saa rakastaa minua liian paljon minun itseni tähden», sanoi hän. »Minä tulen hyvin mustasukkaiseksi hänen puolestaan, enkä salli sinun unhoittaa häntä. Kerron sinulle jotakin, joka tuntuu ehkä sinusta kummalliselta. Etkö usko, että henget väliin voivat ilmestyä uudelleen maailmaan täyttämään jotakin työtä, joka on ollut heidän sydämellään? Minä en sitä varmaan tiedä, sillä emmehän me tietysti voi kukaan varmaan tietää, ketä oikeastaan olemme, mutta minä tunnen sen. Voitko enää kummastella, että minusta tuntuu sellaiselta, kun tiedät kuinka syvästi hän ja sinä olette vaikuttaneet elämääni jo ennen kuin sinä tulit? Näet siis, ettei sinun oikeastaan tarvitse rakastaa minua laisinkaan, se on turhaa, kunhan vain olet uskollinen hänelle. Minä en suinkaan tule mustasukkaiseksi».

Tohtori Leete oli sinä iltana ulkona, joten voin vasta myöhemmällä puhutella häntä. Ilmoittamani asia ei näyttänyt olevan hänelle aivan odottamaton, ja hän puristi sydämellisesti kättäni.

»Tavallisissa oloissa sanoisin, herra West, että tämä askel on otettu liian lyhytaikaisen tuttavuuden perusteella, mutta tässä onkin aivan erityisiä seikkoja vaikuttamassa. Puhuakseni suoraan», lisäsi hän nauraen, »voin sanoa, että vaikka suostunkin ilomielin tuumaanne, ei teidän oikeastaan tarvitsisi ensinkään välittää minun suostumuksestani, sillä se on vain muotoseikka. Siitä hetkestä saakka, jolloin kaulassanne oleva kotelo avattiin, oli selvää, että asiat kehittyvät tähän suuntaan. Ja pelkäänpä todellakin, että jos ei Edit olisi kyennyt täyttämään äitinsä isoäidin lupausta, olisi vaimoni uskollisuus joutunut kovan koetuksen alaiseksi».

Myöhemmin illalla valaisi mitä kirkkain kuutamo puutarhan. Kävelimme siellä Editin kanssa puoliyöhön saakka edestakaisin ja koetimme tottua onneemme.

»Mitähän minä olisin tehnyt, jos et sinä olisi välittänyt minusta!» huudahti hän. »Pelkäsin, että niin käy. Mitä olisin silloin tehnyt, kun tunsin, että kuulun sinulle? Heti kun virkosit elämään, tunsin aivan yhtä varmaan kuin jos Edit Bartlett olisi sanonut sen minulle, että minun täytyy korvata sinulle se, mitä hän ei voinut tehdä; mutta sehän voi tapahtua ainoastaan sinun suostumuksellasi. Voi, kuinka mielelläni olisin sanonut sinulle sinä aamuna, jolloin tunsit olevasi niin onneton ja yksinäinen meidän keskellämme, kuka oikeastaan olen. Mutta en uskaltanut tehdä sitä, enkä myöskään uskaltanut antaa isäni tai äitini ilmoittaa sinulle salaisuutta – –».

»Sekö se siis olikin, mitä kielsit isäsi ilmoittamasta minulle!» huudahdin, kun muistin keskustelun, jonka olin kuullut herätessäni pitkästä unestani.

»Luonnollisesti», sanoi Edit nauraen. »Vastako sinä nyt arvaat sen? Isäni, joka katselee asioita ainoastaan miesten kannalta, arveli, että sinusta tuntuisi paljoa kodikkaammalta, jos tietäisit, ketä me olemme. Minua hän ei ajatellut ensinkään. Mutta äitini käsitti, mitä minä tarkoitin, ja sai isäni luopumaan aikeestaan. En olisi ikinä kehdannut katsoa sinua silmiin, jos olisit tiennyt, kuka minä olen. Silloinhan minut olisi ikäänkuin suoraan tungettu sinulle. Pelkäänpä, että luulet sitä nytkin vielä. Mutta vakuutan sinulle, että se ei ollut tarkoitukseni tänään. Minä tiedän, että tyttöjen täytyi sinun aikakaudellasi salata tunteensa, ja pelkäsin tavattomasti, että sinä paheksut käytöstäni tai pidät sen loukkaavana ja sopimattomana. Mahtoi olla vaikea teidän aikanne tytöille aina salata rakkauttaan kuten rikosta! Miksi he pitivät niin suurena häpeänä rakastaa jotakin, ennenkuin olivat saaneet luvan tehdä niin? On kummallista ajatella, että ei saanut rakastuakkaan ilman lupaa! Pitivätkö miehet siis siihen aikaan pahana sitä, että tytöt rakastivat heitä? Niin eivät naiset tekisi, eivätkä miehetkään enää nykyaikana luullakseni. En laisinkaan ymmärrä, minkätähden meneteltiin siten. Siinäkin on eräs sen ajan naisia koskeva kummallinen seikka, jonka saat joskus selittää minulle. Mutta enpä usko, että Edit Bartlett oli yhtä narrimainen kuin muut».

Jo monta kertaa olimme aikoneet lähteä, mutta siitä ei tullut mitään. Vihdoin Edit vakavasti vaati, että meidän on jo sanottava hyvää yötä toisillemme. Olin juuri painamaisillani todella viimeisen suudelman hänen huulilleen, kun hän sanoi tavattoman veitikkamaisesti:

»Yksi seikka minua vielä huolettaa. Oletko täydellisesti antanut anteeksi Edit Bartlettille, että hän meni naimisiin toisen kanssa? Niistä teidän aikanne kirjoista päättäen, mitkä ovat säilyneet tänne saakka, huomataan teidän aikakautenne rakastuneissa mustasukkaisuutta suuremmassa määrässä kuin hellyyttä, ja sentähden kysyn tätä. Minusta tuntuisi olo paljoa helpommalta, jos tietäisin varmaan, että et ole vähintäkään mustasukkainen äitini äidinisälle, vaikka hän naikin lemmittysi. Saanko sanoa kammioni seinällä riippuvalle Edit Bartlettin kuvalle, että sinä olet täydellisesti antanut hänelle anteeksi uskottomuutensa?»

Uskotko, lukija, että tuo viaton, veitikkamainen huomautus, lieneekö puhuja sitte lausunut sen tarkoituksella vai sattumalta, todellakin kosketti jonkinlaista narrimaista mustasukkaisuuden vivahdusta, jota olin tuntenut aina siitä saakka, kuin rouva Leete kertoi minulle, että Edit Bartlett oli mennyt naimisiin. Vaikka olin pitänyt Edit Bartlettin jälkeläistä sylissäni, en ollut tähän hetkeen saakka – niin epäjohdonmukaisia ovat tunteemme – voinut selvästi käsittää, että ilman tuota aikaisempaa avioliittoa en olisi voinut sitä tehdä. Tämä järjetön tunne katosi samassa silmänräpäyksessä, kun Editin veitikkamainen kysymys hajoitti sitä ympäröitsevän hämäryyden ja johti minut ajattelemaan asiaa. Minä nauroin ja suutelin häntä.

»Voit vakuuttaa hänelle», sanoin, »että antaisin hänelle täydellisesti anteeksi, vaikka asia olisi käynyt toisinkin, kuin nyt, ja hän joutunut jonkun muun kuin sinun äitisi äidinisän vaimoksi».

Kun tulin huoneeseeni en avannut musiikkitelefoonia tuudittelemaan itseäni unen helmoihin, kuten olin tavallisesti tehnyt. Nyt olivat ajatukseni kauniimpaa musiikkia, kuin paraskaan kahdennenkymmenennen vuosisadan orkesteri olisi voinut tarjota, ja ne kiinnittivät mieltäni aamupuolelle yötä, jolloin vihdoin nukuin.