Vuonna 2000: Viideskolmatta luku
| Neljäskolmatta luku | Viideskolmatta luku. Vuonna 2000 Kirjoittanut Edward Bellamy |
Kuudeskolmatta luku |
Edit Leete oli luonnollisesti tehnyt minuun syvän vaikutuksen aina siitä hetkestä saakka, jolloin olin niin omituisella tavalla joutunut vieraaksi hänen vanhempiensa kotiin. Oli selvää, että eilis-illan tapahtumat kiinnittivät ajatuksiani yhä enemmän häneen. Alusta alkaen oli minua miellyttänyt hänen iloinen avomielisyytensä ja teeskentelemätön suoruutensa, joka enemmän muistutti jaloa viatonta poikaa kuin ainoatakaan tuntemaani tyttöä. Halusin saada selville, oliko tämä miellyttävä piirre hänelle omituinen, vai johtuiko se mahdollisesti niistä naisten asemaa koskevista yhteiskunnallisista muutoksista, mitä epäilemättä oli tapahtunut sitte minun aikakauteni. Kun satuin samana päivänä olemaan kahden tohtori Leeten kanssa, käytin tilaisuutta hyväkseni ja johdin keskustelun tähän asiaan.
»Kun naisilla ei enää ole taloudenhoidosta johtuvaa taakkaa kannettavanaan», sanoin, »ei heillä liene nykyjään muuta tointa, kuin hoidella kauneuttaan ja kehittää luonnonlahjojaan».
»Meidän miesten mielestä», vastasi tohtori Leete, »ansaitsivat he täydellisesti toimeentulonsa, käyttääkseni teidän aikakautenne puheenpartta, vaikka eivät tekisikään mitään muuta. Mutta olkaa vakuutettu, että he ovat liian ylpeitä suostuaksensa ottamaan almuja yhteiskunnalta, vaikkapa ne annettaisiinkin maksuksi siitä, että he ovat yhteiskunnan koristuksena. Taloustoimista vapautuminen oli heille tosin mieluista, koska ne eivät ainoastaan olleet tavattoman raskaita, vaan myöskin summatonta voimien tuhlausta yhteistoimintaan verraten. Mutta he halusivatkin vapautua taloudenpidosta ainoastaan voidakseen sitä tehokkaammin edistää yhteistä hyvää toisella, mukavammalla ja tarkoituksenmukaisemmalla tavalla. Naiset ovat samoin kuin miehetkin työarmeijan jäseniä ja luopuvat siitä ainoastaan silloin, kuin äidin velvollisuudet vaativat. Useimmat naiset ovatkin joko nuorempina tai vanhempina olleet tuotannon palveluksessa mikä viisi, mikä kymmenen tai viisitoista vuotta, ja lapsettomat naiset koko palveluskauden».
»Naisen, joka joutuu naimisiin, ei siis tarvitse luopua tuotannon, palveluksesta»? kysyin minä.
»Ei paremmin kuin miehenkään», vastasi tohtori. »Minkätähden he siitä luopuisivat? Naimisissa olevalla naisella ei ole enää nykyaikana taloustoimia, kuten jo kuulitte, eikä suinkaan aviomies liene pieni lapsi, joka tarvitsee hoitoa».
»Meidän aikanamme pidettiin surkuteltavana epäkohtana sitä, että naisten täytyi tehdä niin paljon työtä, mutta minusta näyttää, että he tekevät täällä enemmän työtä kuin meillä», huomautin minä.
Tohtori Leete nauroi.
»Aivan niin onkin asia», sanoi hän. »Naiset työskentelevät nykyjään samoin kuin miehetkin. Mutta siitä huolimatta ovat he paljoa onnellisempia, kuin yhdeksännentoista vuosisadan naiset, jotka olivat, jos voi luottaa aikalaistenne kirjoituksiin, sangen onnettomia. Naisemme voivat nykyjään paljoa tehokkaammin kuin teidän aikananne auttaa miehiä ja ovat siitä huolimatta paljoa onnellisempia siitä syystä, että me seuraamme heidän samoin kuin miestenkin työn suhteen periaatetta, että jokaisen tulee päästä alalle, mihin hänellä on paras taipumus. Koska naiset ovat heikkovoimaisempia kuin miehet ja muistakin syistä sopimattomia eräille tuotannonaloille, ovat heidän työalansa ja ne ehdot, joita on noudatettava työtä tehdessä, järjestetyt näitä tosiasioita silmällä pitäen. Kaikkialla ovat raskaimmat työt miesten ja ainoastaan kevyemmät naisten suoritettavina. Naisten ei sallita missään tapauksessa antautua toimeen, joka ei niinhyvin työn kovuuteen kuin sen laatuunkin nähden ole täysin sopivaa hänen sukupuolelleen. Sitäpaitse on naisten työpäivä tuntuvasti lyhempi kuin miesten, he saavat useammin lomaa ja sen lisäksi on pidetty huolta siitä, että he voivat levätä, jos he lepoa tarvitsevat. Nykyajan miehet käsittävät aivan hyvin, että naisten kauneus ja sulous on elämän suurin nautinto ja tehokkain kiihotin voimain ponnistukseen. Käsittäen tämän ja tietäessämme, että kohtuullinen ja säännöllinen, kyvyn mukaan sovitettu työ on ruumiinvoimain parhaallaan ollessa erittäin terveellistä sekä ruumiille että sielulle, sallimme naisten ottaa osaa tuotantoon. Olemme vakuutettuja, että naistemme kukoistava terveys, joka on täydellisenä vastakohtana teidän aikanne yleiselle kivuloisuudelle naisten keskuudessa, johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että kaikilla on samanlaista terveellistä ja virkistävää työtä».
»Sanoitte naistenkin kuuluvan »työarmeijaan», sanoin. »Kuinka he voivat olla saman johdon ja järjestelmän alaisia kuin miehet, kun heidän työehtonsa ovat aivan erilaiset?»
»Heillä onkin oma johtonsa», vastasi tohtori Leete. »He ovat pikemmin työarmeijan apujoukkona kuin sen varsinaisena osana. Heidän ylipäällikkönään on nainen ja muutenkin on johto heidän keskuudessaan yksinomaan naisten käsissä. Päällikön samoin kuin ylemmät viranomaisetkin valitsevat ne naiset, jotka ovat suorittaneet palveluskautensa. Tässä menetellään siis aivan samoin, kuin miesten päällikköä tai johtajia valittaessa. Naisten järjestön johtaja on jäsenenä presidentin neuvostossa ja hänellä on kielto-oikeus naisten työtä koskevien määräyksien suhteen, kunnes kongressi ratkaisee kysymyksen. Oikeuslaitoksistamme puhuessani en muistanut sanoa että meillä on sekä miehiä että myöskin naisia tuomareina. Naisten johtaja nimittää naispuoliset tuomarit toimeensa. Jutuissa, joissa molemmat riitapuolet ovat naisia, on nainen tuomarina. Jos riitapuolina on mies ja nainen, tuomitsee silloin sekä mies- että naistuomari, joiden päätöksen tulee olla yksimielinen».
»Naiset näkyvät siis täällä muodostavan niin sanoakseni valtion valtiossa», huomautin.
»Niinpä kyllä, ainakin jossakin määrässä», vastasi tohtori Leete. »Mutta tämä »valtio» ei käy vaaralliseksi kansan kokonaisuudelle, kuten tulette huomaamaan. Eräs teidän yhteiskuntajärjestelmänne lukemattomia virheitä oli juuri se, että te ette tunnustaneet eri sukupuolten erilaista yksilöllistä luonnetta. Miesten ja naisten välinen kiihkoisa taipumus toisiinsa on liian usein estänyt ihmisiä käsittämästä ja huomaamasta sitä syvää eroavaisuutta, joka monessa suhteessa tekee eri sukupuolet vieraiksi toisilleen ja kykenemättömiksi käsittämään toisiansa yhtä hyvin, kuin samaan sukupuoleen kuuluvat henkilöt. Sen sijaan kuin eräät teidän aikakautenne parannustenharrastajat nähtävästi koettivat tukahduttaa eri sukupuolien väliset eroavaisuudet, olemme me antaneet niiden vapaasti kehittyä, ja siten on sekä kummankin sukupuolen erityistunteet että myöskin eri sukupuolten välinen tunne-elämä vain syventynyt ja vahvistunut. Teidän aikananne ei naisilla ollut ainoatakaan sellaista toimialaa, missä he eivät olisi joutuneet luonnottomaan kilpailuun miesten kanssa. Me olemme avanneet heille oman maailmansa omine elämäntehtävineen, pyrintöineen ja kunnianhimoineen, ja, vakuutan teille, että naisemme ovat näihin oloihin sangen tyytyväiset ja tuntevat olevansa onnelliset. Meistä tuntuu, että naiset joutuivat teidän aikakaudellanne sivistyksenne uhreiksi suuremmassa määrässä, kuin mikään muu kansanluokka. Huolimatta pitkästä ajasta, joka siitä saakka on jo kulunut, tuntuu vielä nytkin mieltäliikuttavalta ajatella heidän yksitoikkoista, kehittymätöntä elämäänsä, joka supistui avioliitossa yhä ahtaammalle, heidän ahdasta näköpiiriänsä, joka useimmiten ei ulottunut kodin neljää seinää sekä pienten persoonallisten harrastusten piiriä ulommaksi. Minä en puhu nyt ainoastaan varattomain kansankerrosten naisista, joiden tavallisesti täytyi työssä raataa itsensä kuoliaiksi, vaan varakkaista ja rikkaista. Naiset eivät voineet astua elämän suurten surujen tai pienten vastuksien piiristä ulos ihmiskunnan yleisten asiain raittiiseen ilmakehään, he eivät voineet harrastaa muita asioita, kuin perheellisiä. Sellainen elämä olisi tehnyt miehen tylsäjärkiseksi tai mielipuoleksi. Nyt on kaikki toisin tässäkin suhteessa. Ei kuule enää kenenkään naisen toivovan, että hän olisi mies, eikä myöskään kenenkään vanhemman haluavan lapsistaan mieluummin poikia kuin tyttöjä. Tyttäremme ovat elämänuransa suhteen yhtä kunnianhimoisia kuin pojatkin. Avioliitto ei ole enää heille kahle eikä se vieroita heitä vähimmässäkään määrässä suurista yhteiskunnallisista harrastuksista tai kuohuvasta ulkomaailman elämästä. Ainoastaan silloin, kuin äitiys täyttää naisen sielun uusilla tunteilla ja harrastuksilla, vetäytyy hän joksikin aikaa pois ulkomaailmasta. Myöhemmin hän voi milloin tahansa astua entiselle paikalleen toveriensa keskuuteen eikä hänen tarvitse koskaan katkaista yhteyttä heidän kanssansa. Naiset ovat nykyjään sangen onnellisia olentoja, jos vertaamme heidän asemaansa minkä tahansa entisen aikakauden naisten asemaan. Ja samassa määrässä ovat he kehittyneet yhä kykenevämmiksi luomaan myöskin miehen onnen.
»Mutta eivätkö tyttöjen monet harrastukset», kysyin, »ole omiaan vierottamaan heitä avioliitosta? Nythän he työskentelevät innolla työarmeijassa ja pyrkivät ehdokkaina siellä saavutettaviin luottamustoimiin, joka kiinnittänee kokonaan heidän mielensä».
Tohtori Leete nauroi.
»Sitä teidän ei tarvitse pelätä, herra West», vastasi hän. »Luoja on pitänyt tästä asiasta niin hyvää huolta, että mitä muutoksia naisten ja miesten välisissä suhteissa tapahtuneekin, pysyy se vetovoima, mikä heillä on toisiinsa, aina muuttumatta. Sitä todistaa jo sekin, että avioliittoja solmittiin yksin teidän aikakaudellannekin, jolloin olemassaolon taistelu ihmisten kesken syrjäytti melkein kaikki muut ajatukset, paitse elantohuolia, ja jolloin tulevaisuus oli niin epävarmaa, että näytti melkein rikokselliselta uhkarohkeudelta ottaa kantaakseen vanhempain edesvastuuta. Mitä nykyiseen rakkauteen tulee, sanoo siitä eräs kirjailijamme, että tämä tunne nyt täyttää miesten sekä naisten sieluissa koko sen tyhjän tilan, mikä syntyi, kun elantohuolet loppuivat. Tämä on kuitenkin liiottelua, kuten käsitätte. Mutta yleensä ei avioliitto laisinkaan häiritse naisen elämän tehtävää. Päinvastoin asetetaan naispuolisen työarmeijan tärkeimpiin toimiin ainoastaan sellaisia naisia, jotka ovat olleet sekä aviopuolisoina että äiteinä, koska he vasta silloin kykenevät täydellisesti edustamaan sukupuoltansa».
»Annetaanko naisille samanlaiset luottokortit kuin miehillekin?» kysyin.
»Tietysti».
»Mutta naisille kai myönnetään käytettäväksi pienempi summa kuin miehille, koska perheenäidin velvollisuudet usein keskeyttävät heidän työnsä».
»Pienempi summako!» huudahti tohtori Leete. »Ei suinkaan! Kaikki kansalaisemme saavat samanlaisen ylläpidon. Tästä säännöstä ei ole ainoatakaan poikkeusta, ja jos niin olisikin, vaikuttaisivat mainitsemanne keskeytykset luonnollisesti, että naisille myönnetty summa kasvaisi eikä pienenisi, kuten näytte otaksuvan. Voiko olla mitään palvelusta, josta kansa olisi suuremmassa kiitollisuudenvelassa sen suorittajalle, kuin lasten synnyttäminen ja kasvattaminen kansalle? Meidän mielestämme ei kukaan maailmassa ole ansiokkaampi kuin hyvät vanhemmat. Ei löydy toista yhtä itsekkäisyydestä vapaata, yhtä vähän korvausta itsellensä vaativaa tointa – vaikka sydän sitä tehdessä saakin täyden palkinnon – kuin lasten kasvatus ja hoito, sillä lapsethan muodostavat maailman, kun meitä ei enää ole».
»Puheestanne päättäen eivät naiset siis toimeentuloonsa nähden riipu vähintäkään miehistään».
»Eivät tietysti!» vastasi tohtori Leete. »Ja yhtä vähän riippuvat lapset vanhemmistaan, kun heidän ylläpidostansa on kysymys, vaan kyllä lempeään hoitoon nähden. Kun lapsi on kasvanut, lisää hänen työnsä yhteisomaisuutta eikä hänen vanhempainsa varallisuutta, jotka ehkä silloin jo ovat kuolleet. Sentähden on luonnollista, että myöskin lapset ylläpidetään kansan varoilla. Jokainen kansalainen, olkoonpa hän mies, vaimo tai lapsi, saa aina ylläpidon suoraan kansalta, ilman välikäsiä, vaikka vanhemmat luonnollisesti toimivat jossakin määrässä lastensa holhojina. Yksilön suhde kansaan, hänen jäsenyytensä siinä oikeuttaa hänet myöskin saamaan ylläpitonsa kansalta, eikä tämä oikeus riipu millään tavalla hänen suhteestansa muihin yksilöihin, jotka ovat samoin kuin hänkin kansan jäseniä. Jos jonkun henkilön aineellinen toimeentulo riippuisi jostakin toisesta henkilöstä, loukkaisi se meidän siveellisiä tunteitamme, eikä sellaista menettelyä sitäpaitse voisi puolustaa minkään järkevän yhteiskuntateoriian kannalta. Mitenkä kävisi persoonallisen vapauden ja arvon sellaisten olojen vallitessa? Tiedän kyllä, että te kutsuitte itseänne vapaiksi jo yhdeksännellätoista vuosisadalla. Mutta tämä sana ei voinut silloin merkitä samaa kuin se nyt merkitsee. Sillä silloin ette varmaankaan olisi käyttäneet sitä yhteiskunnasta, jonka melkeinpä jokaisen jäsenen aineellinen toimeentulo tykkänään riippui toisista henkilöistä: köyhät rikkaista, työntekijät työnantajista, vaimot miehistä ja lapset vanhemmista. Sen sijaan että kansa olisi jakanut tuotantonsa tulokset suoraan jäsenillensä, joka olisi ollut suorin ja yksinkertaisin menettelytapa, näyttää siltä, että te pinnistitte ajatuskykyänne keksiäksenne mahdollisimman monimutkaisen kädestä käteen jakamisjärjestelmän, joka toi mukanaan mahdollisimman syvää persoonallista nöyryytystä kaikille vastaanottaville luokille.
Mitä taas siihen tulee, että naisten aineellinen toimeentulo riippui miehistä, kuten teidän aikananne oli tavallista, lienee rakkaus tehnyt tämän riippuvaisuuden edes jotenkin siedettäväksi niissä avioliitoissa, mitkä olivat tälle pohjalle rakennetut, vaikka tuo tunne lienee aina tuntunut nöyryyttävältä ajattelevista naisista. Mutta entäs niissä lukemattomissa tapauksissa, jolloin naisten täytyi joko avioliiton muotoa noudattaen tai ilman sitä myydä itsensä miehelle, voidaksensa elää? Yksin teidän aikalaisennekin, niin tunteettomia kuin he olivatkin liikuttavimmillekin yhteiskunnallisille epäkohdille, näkyvät aavistaneen, ettei tässä suhteessa ole kaikki siten, kuin olla pitäisi. He surkuttelivat naisten asemaa ainoastaan sääliväisyydestä eikä heidän mieleensäkään johtunut ajatella, kuinka suurta julmuutta ja ryöstöä miehet harjoittivat riistäessään itselleen kaikki maailman omaisuuden ja pakottaessaan siten naiset pyytelemään ja kerjäämään osaansa heiltä. – Mutta suokaa anteeksi, herra West, puhunhan asiasta niin kiihkeästi, kuin kaikki se riistäminen, kaikki kärsimykset ja nöyryytykset, mitä naisparkojen osaksi tuli, olisi aivan äskeinen tapahtuma eikä vuosisadan vanha ilmiö. Näyttäähän jo melkein kuin tahtoisin syyttää teitä, epäkohdista, joita te epäilemättä paheksuitte jo silloin yhtä paljon kuin minä nyt».
»Luonnollisesti lankeaa minullekin osa edesvastausta silloisen maailman kurjuudesta», vastasin minä. »Ainoastaan yhden seikan voin tuoda esiin itseni ja kaikkien aikalaisteni puolustukseksi, sen nimittäin, että naisten asemaa oli mahdoton perusteellisesti ja pysyväisesti parantaa, ennenkuin yhteiskunta oli kehittynyt nykyisen tuotanto-ja jakojärjestelmän kannalle. Heidän asemansa huonous johtui, kuten mainitsittekin, pääasiassa siitä, että koko heiden aineellinen toimeentulonsa riippui miehistä, enkä voi kuvitella mitään muuta yhteiskuntajärjestelmän muotoa kuin teidän toteuttamanne, mikä olisi voinut vapauttaa naiset miesten holhuunalaisuudesta samoin kuin miehetkin toisten miesten ylivallan alta. Luulen, että naisen asemaa koskevat syvälle ulottuvat muutokset eivät ole voineet olla jättämättä huomattavia jälkiä eri sukupuolten välisiin suhteisiin ja seurusteluun. Sen asian tutkiminen tulee huvittamaan minua».
»Luulenpa, että tärkein muutos, minkä huomaatte, on täydellinen vapaus ja suoruus, joka nyt on tässä suhteessa omituisena tunnusmerkkinä päinvastoin kuin teidän aikakaudellanne, jolloin eri sukupuolten välinen seuraelämä oli mitä mutkallisinta teeskentelemistä. Eri sukupuolet seurustelevat nyt täysin tasa-arvoisina tovereina toistensa kanssa eikä heidän suhteita toisiinsa määrää mikään muu kuin rakkaus. Kun naisen aineellinen toimeentulo riippui teidän aikakaudellanne miehestä, oli nainen tavallisesti voitolle joutuvana puolena avioliittoa solmittaessa. Mikäli voi päättää teidän aikalaistenne kertomuksista, näkyvät alemmat luokat myöntäneenkin tämän seikan jotenkin avomielisesti ja suoraan. Mutta hienommat seurapiirit sitävastoin koettivat salata sitä kaikenmoisten mutkallisten sopivaisuussääntöjen avulla, joiden tarkoituksena oli esittää asia aivan päinvastaisessa valossa, siis siten, että avioliiton solmimisesta hyötyy pääasiallisesti mies. Jotta tätä sovinnaista itsepetoksen varjoa olisi voitu säilyttää, oli välttämätöntä, että mies aina näytteli kosijan osaa. Senpätähden pidettiinkin mitä törkeimpänä soveliaisuussääntöjen loukkaamisena, jos nainen osotti rakastavansa jotakin miestä, ennenkuin tämä oli ilmoittanut haluavansa saada hänet puolisokseen. Meillä on tosiaankin kirjastoissamme teidän aikakautenne kirjailijain teoksia, joiden ainoana tarkoituksena on pohtia kysymystä, tokko ja missä mahdollisissa tapauksissa nainen voi avomielisesti tunnustaa rakkautensa ennen kosimista, tuottamatta menettelyllään häpeätä sukupuolelleen. Tämä näyttää meistä peräti hassunkuriselta, vaikka tiedämmekin, että kysymyksellä oli teidän oloissanne vakavatkin puolensa. Sillä jos nainen tunnustaessaan rakastavansa jotakin miestä, itse asiassa vaati tätä kantamaan hänen ylläpitonsa taakkaa, on selvää että ylpeys ja hienotunteisuus pakottivat sydämen äänen vaikenemaan. Kun astutte meidän seuraelämään, herra West, saatte olla valmis vastaamaan joukottain tätä asiaa koskevia kysymyksiä, sillä nuorisoamme tietysti suuresti huvittaa tutustua entisaikojen tapoihin tässä suhteessa»[1].
»Tunnustavatko tytötkin siis rakkautensa kahdennellakymmenennellä vuosisadalla?» kysyin.
»Tietysti, jos se huvittaa heitä», vastasi tohtori Leete. »Heillä ei ole suurempaa syytä kuin rakastuneilla miehilläkään salata tunteitansa. Teeskenteleminen on tytöissä yhtä halveksittavaa kuin miehissäkin. Jos joku haluaisi näytellä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, joka teidän aikakaudellanne harvoin petti rakastunutta, pettyisi kosija nyt täydellisesti, sillä ei kukaan enää menettele siten».
»Naisten riippumattomasta asemasta seuraa luonnollisesti, kuten oloihin perehtymätönkin voi huomata», sanoin minä, »että nykyjään ei enää solmita avioliittoja muista syistä, kuin rakkaudesta».
»Sehän on itsestänsä selvää», vastasi tohtori Leete.
»Kuinka omituiselta tuntuu ajatella maailmaa, jossa kaikki avioliitot ovat solmitut rakkaudesta! Aivan mahdotonta on teidän, tohtori Leete, käsittää, kuinka oudolta ilmiöltä sellainen maailma tuntuu yhdeksännentoista vuosisadan miehestä!»
»Kyllä minä jossakin määrässä käsitänkin sen», vastasi tohtori. »Mutta siitä ylistämästänne tosiasiasta, että kaikki avioliitot nykyjään ovat rakkausavioliittoja, on tärkeämpiäkin seurauksia, kuin ehkä ensi silmäyksellä voitte huomata. Se merkitsee, että sukupuolivalinta, joka pyrkii säilyttämään ja lisäämään parhaita yksilöitä ja jättää huonot kuolemaan sukupuuttoon, voi vasta ensimäisen kerran ihmiskunnan historiassa astua voimaan ilman rajoituksia ja esteitä. Köyhyys ja kodin tarve eivät enää houkuttele naista hyväksymään lastensa isäksi sellaista miestä, jota hän ei voi rakastaa eikä kunnioittaa. Rikkaus ja yhteiskunnallinen asema eivät enää voi estää naista huomaamasta miehen yksilöllisiä ominaisuuksia. Raha ei enää »kultaa narrin ahdasta otsaa».
Sekä ruumiillinen että hengen ja luonteen etevämmyys, kuten kauneus, sukkeluus, miellyttäväisyys, ystävällisyys, jalomielisyys, nero ja miehuullisuus ovat ominaisuuksia, jotka varmasti tulevat säilymään jälkimaailmalle. Jokainen sukupolvi seulotaan hiukan tiheämmällä seulalla kuin edellinen. Ominaisuudet, joita ihmisluonne ihailee, säilyvät, kun taas sille vastenmieliset taipumukset katoavat vähitellen. On tietysti koko joukko naisia, joiden täytyy saada rakastetuksensa henkilö, mitä he ihailevat, ja he koettavatkin sentähden päästä »ylhäisiin naimisiin», kuten teidän aikananne sanottiin. Mutta tässäkin tapauksessa toteutuu äsken mainitsemani luonnonlaki, sillä tällainen naiminen ei nykyjään merkitse avioliittoa rahasäkin tai arvonimien, vaan sellaisten miesten kanssa, jotka ovat kuntonsa tai ihmiskunnalle suorittamainsa suurten palvelusten kautta kohonneet kansalaisiansa ylemmäksi. Tällaiset henkilöt muodostavat nykyjään ainoan ylimyskunnan, ainoan ylhäisön, ja heidän kanssansa solmittu avioliitto tuottaa kunniaa.
Mainitsitte tuonnottain, että kansamme on ruumiillisessa suhteessa suuresti kehittynyt sitte teidän aikakautenne. Silloin mainitsin muutamia seikkoja, jotka ovat vaikuttaneet ihmissuvun parantumiseen. Mutta tärkeämpi kuin yksikään niistä on pari kolme sukupolvea jatkunut vapaa sukupuolivalinta. Luulen teidän huomaavan, jahka olette ehtinyt lähemmin tutustua kansaamme, että tämä etevämmyys ei rajoitu ainoastaan ruumiillisiin ominaisuuksiin, vaan ilmestyy myöskin henkisellä ja siveellisellä alalla. Olisi hyvin kummallista, jos ei niin olisi laita, sillä nykyjään ei sukupolven jalostumista edistä yksistään tuo mainitsemani, aivan vapaasti vaikuttava valtava luonnonlaki, vaan myöskin syvä siveellinen vastuunalaisuudentunne. Teidän aikanne yhteiskunnassa vallinnut individualismi, oman edun etsiminen, ei ainoastaan tukahduttanut tykkänään todellista veljeyden tunnetta ja yhteishyvän harrastusta silloisten ihmisten keskuudesta, vaan myöskin käsityksen nykyisen sukupolven edesvastauksenalaisuudesta tulevaa kohtaan. Nykyjään on tämä vastuunalaisuudentunne, jota ei ole koskaan ennen otettu laisinkaan huomioon, kehittynyt aikakauden suureksi siveelliseksi aatteeksi. Se tukee velvollisuudentunteen koko vakaumuksella ja voimalla ihmisten luonnollista taipumusta valita aviopuolisoksensa paras ja jaloin toisen sukupuolen jäsen. Tästä seuraa, että kaikki ne kiihoituskeinot, joiden avulla me koetamme edistää ahkeruutta, kykyä, neroa ja kaikkia muita hyviä ominaisuuksia, eivät vaikuta nuoriin miehiimme läheskään yhtä tehokkaasti, kuin se tosiasia, että naiset ovat heidän kykynsä ja kuntonsa tuomareina ja lupaavat oman itsensä palkinnoksi voittajalle. Ei mikään kiihoitus, houkuttelu tai palkinto vaikuta yhtä tehokkaasti, kuin tieto, etteivät ainoatkaan säteilevät tytön kasvot hymyile veltolle ja kunnottomalle velvollisuuksiensa laiminlyöjälle.
Nykyajan naimattomat »vanhat pojat» ovatkin melkein kaikki poikkeuksetta henkilöitä, jotka eivät ole kunniakkaasti voineet suorittaa elämäntehtäväänsä. Rohkeutta, vieläpä erityisesti huonoa rohkeutta vaaditaan naiselta, joka antaisi näitä onnettomia kohtaan tuntemallensa sääliväisyydelle niin suuren vallan, että se saisi hänet uhoittelemaan yleistä mielipidettä – sillä mitään muuta estettä ei ole – ja ottamaan jonkun heistä miehekseen. On huomattava, että hänen oman sukupolvensa arvostelu on tässä tapauksessa ankarampi ja vaativampi sekä vaikeampi voittaa, kuin miesten. Naisemme käsittävät täydellisesti, että he ovat tulevan sukupolven vastuunalaiset valvojat, joiden huostaan tulevaisuuden avaimet on uskottu. Heidän velvollisuudentunteensa tässä suhteessa muistuttaa melkein uskonnollista innostusta, ja he juurruttavat tyttäriinsä jo lapsuudesta alkaen saman vastuunalaisuudentunteen».
Kun illalla menin huoneeseeni, valvoin vielä kauan ja luin erästä Berrianin romaania, jonka tohtori Leete oli minulle antanut. Se käsitteli samaa asiaa, mihin hän oli selityksensä lopulla viitannut, nimittäin vallitsevaa käsitystä vanhempain vastuunalaisuudesta. Yhdeksännentoista vuosisadan romaaninkirjoittajat olisivat poikkeuksetta käsitelleet aihetta siten, että lukija olisi tuntenut sairaloista myötätuntoisuutta rakastavia kohtaan ja vihannut niitä kirjoittamattomia lakeja, joita he rikkoivat. Minun ei tarvitse lähemmin kertoa – sillä kukapa ei liene lukenut »Ruut Eltonia» – kuinka tykkänään toiselta kannalta Berrian käsittelee kysymystä ja kuinka valtavan voimakkaasti hän terottaa lukijan mieleen periaatteen: »meidän valtamme syntymättömäin ylitse on kuin Jumalan valta, sekä meidän vastuunalaisuutemme heitä kohtaan yhtä suuri. Samoin kuin me täytämme velvollisuutemme syntymättömiä kohtaan, samoin menetelköön hänkin meitä kohtaan».
- ↑ Minun on myönnettävä, että kokemukseni on osottanut todeksi tämän tohtori Leeten ennustuksen. Nuorisoa ja varsinkin nuoria tyttöjä huvittaa ja naurattaa nykyjään tavattomasti yhdeksännentoista vuosisadan »kosimisen kummalliset vaivat», kuten he niitä kutsuvat.