Vuonna 2000: Yhdeksäs luku

Yhdeksäs luku.
Vuonna 2000
Kirjoittanut Edward Bellamy

Tohtori ja rouva Leete astuivat sisään. Heidän kasvoillaan kuvastui syvä hämmästys, kun he kuulivat, että olin aamulla yksin kierrellyt kaupungilla, sekä ilmeinen tyytyväisyys, nähdessään minut niin levollisena tapahtuman jälkeen.

»Kävelymatkanne lienee huvittanut teitä», sanoi rouva Leete hetkistä myöhemmin syödessämme aamiaista. »Näitte varmaan sangen paljon uutta».

»Näin sangen vähän sellaista, mikä ei ollut uutta», vastasin hänelle. »Enin kummastelin, kun ei Washingtonkadun varrella ollut kauppapuoteja eikä Statekadulla pankkeja. Mihin ovat kauppamiehenne ja pankkiirinne joutuneet? Ehkäpä olette toimittaneet heidät kaikki hirteen, kuten anarkistit minun aikakaudellani lupasivat tehdä».

»Niin huonosti ei ole käynyt», vastasi tohtori Leete. »Me olemme aivan yksinkertaisesti lakkauttaneet heidän toimensa. Nykyinen yhteiskunta ei tarvitse heidän apuansa».

»Kuka sitte myy teille tavaroita, joita haluatte ostaa?» kysyin ihmetellen.

»Nykyjään ei enää osteta eikä myydä. Tavaroiden jako on järjestetty aivan toisella tavalla. Emme myöskään tarvitse pankkiireja siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole rahoja».

»Neiti Leete», sanoin minä kääntyen Editiin, »pelkään, että isänne nyt syöttää minulle pajuköyttä. En moiti häntä, sillä minun tietämättömyyteni houkuttelee häntä hyvinkin viettelevästi siihen. Mutta minunkin herkkäuskoisuudellani on rajansa enkä usko mahdottomia muutoksia yhteiskunnallisessa elämässä».

»Isäni ei laske leikkiä, sen voin todistaa teille», vastasi hän vakuuttavasti hymyillen.

Keskustelu kääntyi toisaalle – muistaakseni sen johdosta, että rouva Leete alkoi kysellä yhdeksännentoista vuosisadan naisten pukuja koskevia seikkoja. Vasta aamiaisen jälkeen, kun tohtori oli pyytänyt minut kerallansa rakennuksen katolle, joka näkyi olevan hänen mieluisin oleskelupaikkansa, jatkoi hän äsken keskeytynyttä puheluamme.

»Hämmästyitte, kun äsken sanoin, että tulemme toimeen tarvitsematta rahoja tai kauppaa», huomautti hän. »Mutta vähällä vaivalla voitte käsittää, että teidän aikalaisenne tarvitsivat rahaa ja kauppiaita ainoastaan sentähden, että tuotanto oli yksityisten käsissä; joten molemmat nyt luonnollisesti ovat tarpeettomia».

»Sitäpä en voikkaan käsittää, ainakaan näin päätäpahkaa», vastasin.

»Asia on aivan selvä», vastasi tohtori Leete. »Kun sekä välttämättömiä elintarpeita että elämän mukavuutta tarkoittava tuotanto oli lukemattomien eri henkilöiden käsissä, joiden välillä ei ollut minkäänlaista yhdyssidettä eikä riippuvaisuutta, täytyi yksityisten henkilöiden välille syntyä loppumaton tavarain vaihtamisen, jos mieli heidän saada kaikki tarpeensa tyydytetyiksi. Tämä vaihto oli kauppaa, ja rahoja tarvittiin välittäjäksi. Mutta heti kun kansa tuli kaikkien tavaroiden ainoaksi tuottajaksi, ei yksilöiden enää tarvinnut ryhtyä vaihtamaan saadaksensa tavarat, joita kukin tarvitsi. Kaikki saatiin yhdestä paikasta eikä mistään muualta. Kaupan sijalle syntyi uusi järjestelmä. Tavarat jaetaan nyt suoraan kansan varastopaikoista, jolloin raha on aivan tarpeetonta».

»Miten jakaminen toimitetaan?» kysyin.

»Mahdollisimman yksinkertaisesti», vastasi tohtori Leete. »Joka vuoden alussa merkitään jokaisen henkilön hyväksi valtion kirjoihin yhtä suuri saamisvaatimus, kuin hänelle lankeava osa maan vuotuisesta tuotannosta on. Hän saa samalla myöskin luottokortin, jolla hän voi milloin tahansa nostaa joka kylässä olevista yleisistä varastoista mitä haluaa. Tämä järjestelmä poistaa, kuten huomaatte, kaiken kaupan yksityisten väliltä. Haluatteko nähdä, minkälaisia luottokortit ovat?»

»Huomaatte», jatkoi hän, kun minä uteliaana tutkiskelin hänen antamaansa korttia, »että se on asetettu määrätylle dollarisummalle. Olemme säilyttäneet tuon vanhan sanan, mutta emme itse asiaa. Se ei meillä enää merkitse todellista esinettä, vaan on ainoastaan laskuopillinen termi, jota tarvitsemme, voidaksemme verrata eri tuotteiden arvoa toisiinsa. Tätä varten määrätään kaikkien tavarain hinta dollareissa ja senteissä aivan kuin teidän aikakaudellannekin. Kun otan tavaroita varastosta tämän kortin nojalla, merkitsee virkamies sen korttiini siten, että hän leikkaa siitä pieniä neliöitä vastaavasta arvosta».

»Jos haluaisitte ostaa jotakin naapuriltanne, niin voitteko siirtää osan luottoanne hänelle korvaukseksi kysymyksenalaisesta tavarasta?» kysyin häneltä.

Tohtori Leete vastasi: »Ensiksikään ei naapureillamme ole mitään myytävää, eikä luottoamme voisikaan missään tapauksessa siirtää toiselle, se on täydellisesti persoonallinen. Ennenkuin kansa voisi edes ajatellakkaan hyväksyä esittämäänne menettelyä, täytyisi sen tarkkaan tutkia kaikki sen yhteydessä olevat seikat, tullaksensa vakuutetuksi niiden täydellisestä oikeudesta. Rahan omistaminen ei suinkaan todista, että niiden omistaja todellakin on oikeutettu omistamaan ne. Vaikka ei muita syitä olisi ollutkaan, olisi tämä jo ollut riittävä rahan poistamiseen. Rahathan olivat ennen yhtä arvokkaita sen käsissä, joka oli ne hankkinut murhan tai varkauden kautta, kuin senkin, joka oli ahkeruudellaan kerännyt ne. Nykyjään ihmiset kylläkin vaihtavat ystävyyden lahjoja keskenään, mutta ostamisen ja myymisen katsotaan olevan ristiriidassa sen keskinäisen hyväntahtoisuuden ja epäitsekkäisyyden kanssa, jonka tulee vallita kansalaisten kesken. Sitäpaitse se loukkaa etujen yhtäläisyyttä, joka on yhteiskuntajärjestyksemme kulmakivenä. Käsityksemme mukaan on kauppa kaikkine seurauksineen vahingollinen yhteiskunnalle. Se kasvattaa yksilön etsimään omaa etuansa toisten kustannuksella, ja yhteiskunta, jonka jäsenet ovat kasvatetut tällaisessa koulussa, jää aina jokseenkin alhaiselle sivistysasteelle».

»Mutta miten käy, jos menonne nousisivat jonakin vuonna suuremmiksi, kuin korttinne myöntää?» kysyin.

»Luottosumma on niin suuri, että usein käy päinvastoin, se ei kulu läheskään loppuun», vastasi tohtori Leete. »Mutta jos sattuisi joitakin suuria menoja, jotka sen lopettaisivat, voimme saada etukäteen jonkun osan seuraavan vuoden summasta, vaikka tätä menettelyä ei yleensä kannateta, vaan koetetaan päinvastoin estää siten, että etukäteen otetuista tarpeista lyhennetään tuntuva prosentti. Jos joku osottaa olevansa auttamaton tuhlari, voidaan hänen osansa suorittaa kuukausittain tai viikottain, eikä vuosittain, kuten muille, tai jos on välttämätöntä, voidaan hän asettaa holhouksen alaiseksi».

»Jos ette voi koko osaanne kuluttaa, niin voitteko säästää jäännöksen ja siten koota omaisuutta?» kysyin häneltä.

»Voimme jossakin määrässä, jos odotamme menojemme lisääntyvän. Mutta jos tätä ei erikseen ilmoiteta, otaksutaan, että kansalainen, joka ei ole käyttänyt koko osaansa, ei ole voinut sitä tehdä, ja jäännös jää silloin yhteiseen varastoon».

»Sellainen menettely ei ole suinkaan omiaan kehottamaan kansalaisia säästäväisyyteen», huomautin minä.

»Sitä ei ole tarkoitettukaan», kuului vastaus. »Kansa on rikas eikä se vaadi ketään kieltäytymään tarpeistaan. Teidän aikakaudellanne täytyi ihmisten kerätä rahoja ja tavaroita tulevien päivien varalle sekä itselleen että lapsilleen. Välttämättömyys teki säästäväisyyden hyveeksi. Mutta nyt sillä ei ole enää sellaista jaloa tarkoitusperää, ja kun säästäväisyydestä ei enää ole hyötyä, ei sitä myöskään enää pidetä hyveenä. Ei kenenkään tarvitse nyt surra huomista päivää itsensä eikä lastensa tähden, sillä kansa takaa jokaiselle jäsenelleen ravinnon, kasvatuksen ja elämän mukavuudet kehdosta hautaan saakka».

»Onpa se laaja takaus!» sanoin minä. »Mitä takeita on siitä, että jokaisen henkilön työ riittää korvaamaan kansalle hänen ylläpitonsa synnyttämät menot? Yhteiskunta kokonaisuudessaan voinee kyllä kyetä hankkimaan toimeentulon kaikille jäsenillensä, mutta toiset ansaitsevat työllään luonnollisesti enemmän, kuin he ylläpidoksensa tarvitsevat, toiset taas vähemmän, ja näin on taas edessämme ratkaisematta palkkakysymys, josta ette ole vielä tähän saakka sanoneet mitään. Kuten muistatte, keskeytyi keskustelumme eilen illalla juuri tähän kysymykseen. Sanoin silloin ja sanon nytkin mielipiteenäni, että tämän kysymyksen tyydyttävä ratkaiseminen on kansallistuotantojärjestelmän vaikein tehtävä. Kysyn vieläkin, miten voitte määrätä yhteiskunnassa tarvittavain lukemattomain eri tointen arvon ja korvauksen edes lähimainkaan oikein, varsinkin kun työt ovat sellaisia, ettei niiden välillä ole ainoatakaan vertailukohtaa. Meidän aikanamme määräsi kauppamarkkinoilla vallitseva kilpailu sekä työn että tavarain hinnat. Työnantajat maksoivat mahdollisimman vähän ja työntekijät koettivat saada niin paljon kuin suinkin. Siveellisessä suhteessa ei tämä järjestelmä tosin ollut kaunis, sen myönnän, mutta sen avulla voimme nopeasti ja edes suunnilleen ratkaista kysymyksen, joka vaatii vastausta kymmeniä tuhansia kertoja päivässä, jos mieli maailman edistyä laisinkaan. Meillä ei ollut mitään muuta ratkaisutapaa käytettävänämme».

Tohtori Leete vastasi: »Se olikin ainoa käytännöllinen keino teidän järjestelmänne vallitessa, joka sai jokaisen yksilön edut ristiriitaan toisten etujen kanssa. Mutta surkuteltavaa olisi ollut, jos ei ihmiskunta olisi koskaan voinut keksiä parempaa menettelytapaa, sillä teidän järjestelmänne sovitti ihmisten keskuudessa käytäntöön paholaisen periaatteen: »sinun hätäsi minun hyötyni». Työstä tuleva palkka ei riippunut työn vaikeudesta, vastenmielisyydestä tai sen tuottamista vaaroista, sillä kovimman ja epämiellyttävimmän työn tekijöille maksettiin kaikkein huonoimmin, vaan se riippui yksinomaan siitä kuinka paljon niiden, jotka työntekijöitä tarvitsivat, täytyi maksaa».

»Myönnän kyllä todeksi kaiken, mitä sanotte», vastasin minä, »mutta palkkojen määrääminen kysynnän ja tarjonnan perusteella oli kuitenkin kaikista puutteistaan huolimatta peräti käytännöllinen menettelytapa, enkä voi käsittää, minkä tyydyttävän ratkaisun te olette voineet keksiä sen sijaan. Kun valtio on ainoa työnantaja, ei enää luonnollisesti voi olla minkäänlaista kilpailua eikä kauppamarkkinoitakaan. Hallituksen täytyy siis määrätä mielivaltaisesti kaikki palkat. Mutta minä puolestani en voi kuvitellakkaan toista mutkallisempaa ja arkaluontoisempaa tehtävää, joka olisi omiaan yhtä suuressa määrässä synnyttämään tyytymättömyyttä, ratkaistakoonpa se miten tahansa».

»Suokaa anteeksi», vastasi tohtori Leete, »luulenpa, että pidätte vaikeudet liian suurina. Otaksukaamme, että ajattelevista miehistä muodostetun komitean tehtävänä olisi kaikkien palkkojen määrääminen, ja että vallitseva järjestelmä sallisi jokaisen vapaasti valita toimialansa, kuten nyt on laita. Huomannette kai, että vaikka ensimäinen arvioiminen olisikin virheellinen, niin virheet korjautuisivat ennen pitkää itsestänsä. Suotuisille aloille tunkeutuisi liian paljo vapaaehtoisia ja epäsuotuisille liian vähän, kunnes virhe oikaistaisiin. Tämän sanon kuitenkin ainoastaan ohimennen, sillä vaikka menettely onkin mielestäni käytännöllinen, ei sitä ole toteutettu meidän järjestelmässämme».

»Mitenkä siis järjestätte palkat?» kysyin häneltä vielä kerran.

Tohtori Leete vaipui hetkeksi mietteisiinsä ja vastasi sitte:

»Minä tunnen tarpeeksi teidän aikakautenne oloja, voidakseni käsittää, mitä kysymyksenne tarkoittaa, mutta nykyiset olot eroavat tässä suhteessa siinä määrässä entisistä, että en tiedä, miten voisin parhaiten vastata kysymykseenne. Kysytte, miten järjestämme palkat. Voin vastata teille ainoastaan, ettei meidän yhteiskuntaoppimme tunne mitään käsitettä, joka edes jossakin määrässä vastaisi teidän aikanne sanaa palkka».

»Tarkoitatte tietysti, että ette tunne rahaa, jolla palkka maksetaan», sanoin minä. »Mutta se luotto, joka jokaiselle myönnetään yhteisiin tavaroihin nähden, vastaa meidän aikamme palkkaa. Miten määrätään summan suuruus, jonka arvosta kukin eri aloilla työskentelevä työntekijä voi ottaa tavaroita varastoista? Mitä perustuksia kullakin on vaatia erityistä osaansa? Mikä on tavarainjaon perustuksena?»

»Perustuksena on ihmisyys», vastasi tohtori Leete. »Kukin saa osansa sen tähden, että hän on ihminen».

»Senkö tähden, että hän on ihminen?» utelin epäluuloisena. »Ette kai tarkoittane, että jokaisen käyttöosa on yhtä suuri?»

»Juuri sitä tarkoitan».

Lukijan, joka ei ole käytännöllisesti tutustunut muuhun yhteiskuntajärjestelmään kuin nykyiseen, vaan tietää ainoastaan historiasta, että edellisillä aikakausilla vallitsi aivan toinen järjestelmä, on mahdoton käsittää, kuinka rajattomasti ällistyin tohtori Leeten yksinkertaisen selityksen johdosta.

»Näette siis», sanoi hän nauraen, »ettemme ole maksamatta palkkoja yksistään sentähden, ettemme käytä rahoja, vaan sentähden, ettemme tunne emmekä tarvitse mitään teidän palkkojanne vastaavaa».

Olin toipunut hämmästyksestäni jo sen verran, että voin ryhtyä esittämään niitä epäilyksiä ja vastaväitteitä, joita tämä peräti hämmästyttävä järjestelmä heti herätti minussa, yhdeksännentoista vuosisadan miehessä.

»On varma, että muutamat tekevät työtä kaksi sen vertaa, kun toiset», huudahdin minä. »Tyytyvätkö siis hyvät työntekijät järjestelmään, joka alentaa heidät keskinkertaisten arvoisiksi?»

»Kenelläkään ei ole pienintäkään syytä valittaa kärsivänsä vääryyttä», vastasi tohtori Leete, »sillä jokaiselta vaaditaan sama määrä työtä».

»Haluaisinpa tietää, miten voitte sen tehdä, sillä eihän ole kahta ihmistä, joiden voimat ja kyky olisivat ihan yhtäsuuret».

»Ei mikään ole yksinkertaisempaa», kuului tohtori Leeten vastaus. »Jokaiselta vaaditaan yhtä suuria ponnistuksia, toisin sanoen jokaisen täytyy tehdä parhaansa».

»Olkoonpa niin», vastasin minä, »mutta vaikka kaikki tekevätkin voitavansa, on toisen työn tulos siitä huolimatta kahta kertaa suurempi kuin toisen».

»Totta kyllä», vastasi tohtori Leete, »mutta työn tuloksen suuruus ei ole missään yhteydessä ansion kanssa, josta nyt on kysymys. Ansio on moraalinen käsite, työn tulos taas aineellinen tuotemäärä. Olisi kummallista logiikkaa, jos siveellistä kysymystä koetettaisiin ratkaista aineellisen mittakaavan mukaan. Ansiosta puhuttaessa voidaan ottaa kysymykseen ainoastaan työhön pantu vaiva. Kaikki, jotka tekevät voitavansa, tekevät yhtä paljon. Ihmisen kyky, olkoonpa kuinka valtava tahansa, voi määrätä ainoastaan hänen velvollisuuksiensa suuruuden. Lahjakas henkilö, joka ei tee kaikkea, mitä voisi, on huonompi työntekijä, kuin vähemmän lahjakas, joka tekee parhaansa, vaikkapa edellinen valmistaisikin enemmän kuin jälkimäinen. Hän on kuollessaan velkaa kanssaihmisillensä. Luoja määrää ihmisen tehtävät sen kyvyn kautta, jonka hän on hänelle antanut, ja me vaadimme vain, että tämä määräys täytetään».

»Tuo on kieltämättä sangen ylevää filosofiaa», sanoin minä», mutta siitä huolimatta on mielestäni väärin, että henkilö, joka valmistaa jotakin tuotetta kaksi sen vertaa kuin toinen, saa saman palkan kuin hänkin, eikä tämä vääryys vähene siitä, että kumpikin on koettanut parhaansa».

»Luuletteko todellakin niin?» kysyi tohtori Leete. »Minusta taas tuntuu teidän ajatustapanne peräti kummalliselta. Nykyajan katsantokannan mukaan ei ketään palkita sentähden, että hän voi tehdä kaksi kertaa niin paljon kuin joku toinen, vaan häntä päinvastoin rangaistaan, ellei hän sitä tee. Palkitsivatko yhdeksännentoista vuosisadan ihmiset hevosta siitä, että se voi vetää raskaamman kuorman kuin vuohi? Me löisimme hevosta, jos ei se näin tekisi, sillä se on vuohta vahvempi, joten sen siis pitää jaksaakkin enemmän. Ihmeellisesti ne siveelliset käsitteet näkyvätkin muuttuvan». Tätä sanoessaan oli tohtorin kasvoilla sellainen ilme, että minun täytyi väkisinkin nauraa.

»Meidän aikalaisemme tosin palkitsivat ihmisiä heidän lahjojensa mukaan, vaikka he antoivatkin vuohiin ja hevosiin nähden voiman määrätä suoritettavan palveluksen suuruuden. Mutta luulen tämän menettelytavan varsinaisena syynä olleen sen havaannon, että eläimet, jotka eivät kykene ajattelemaan, tekevät jo luonteensa vaatimuksesta parhaansa, kun taas ihmisiä voidaan houkutella siihen ainoastaan siten, että heidät palkitaan suoritetun työn paljouden mukaan. Tämän johdosta kysyn vieläkin, mitenkä te olette voineet karttaa tämän välttämättömyyden, elleivät nimittäin ihmisluonteet ole tuntuvasti muuttuneet viimeisten sadan vuoden kuluessa?»

»Saman välttämättömyyden alaisia me olemme vieläkin», vastasi tohtori Leete. »En usko ihmisluonnon tässä suhteessa rahtuakaan muuttuneen sitte teidän aikakautenne. Se on vieläkin sellainen, että keskinkertaiset ihmiset tarvitsevat erityisiä palkinnoita tai etuja, jos mieli heitä saada käyttämään kaiken kykynsä jossakin suhteessa».

»Mutta miten voidaan kiihottaa ihmisiä suurempiin ponnistuksiin, kun kaikkien tulot ovat yhtäsuuret, tehköötpä he sitte vähän tai paljon?» kysyin minä. »Yhteishyvän harrastus voi tällaisenkin yhteiskuntajärjestelmän vallitessa kiihottaa yleviä luonteita tarmokkaaseen toimintaan, mutta eivätkö tavalliset ihmiset lyö tehtäviänsä laimin ja, huomatessaan etteivät suurimmatkaan ponnistukset voi lisätä eikä laiskutteleminen vähentää heidän tulojansa, ajattele: »hullu paljon työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin»?

»Luuletteko todellakin», vastasi isäntäni, »että ihmisiin ei pysty mitkään muut vaikuttimet, kuin uhkaava puute tai ylellisyyden toivo, koska näytte otaksuvan että turvattu ja kaikille samanlainen toimeentulo poistaisi kaiken toimintahalun? Eivät teidän aikalaisennekaan toden perästä uskoneet sitä, vaikka he ehkä luulivat uskovansa. Sillä kun kaikkein suurinta ponnistusta vaativa oman itsensä uhraaminen oli kysymyksessä, niin he vetosivat aivan toisenlaisiin kiihottumin. Sotilaille, joiden esim. tuli kuolla kansansa puolesta, eivät he esittäneet motiivina korkeata palkkaa, vaan saavutetun kunnian, ihmisten kiitollisuuden, isänmaanrakkauden ja velvollisuuden tunnon, eikä löydy ihmiskunnan historiassa aikakautta, jolloin nämä vaikuttimet eivät olisi loitsineet esiin parasta ja jalointa, mitä ihmisissä on. Eikä siinä kyllin. Sillä jos lähemmin tarkastelette rahan himoa, joka teidän aikananne oli tavallisin kiihotin ponnistuksiin, huomaatte, ettei rahan hankkimisen vaikuttimena ollut yksistään kurjuuden pelko tai ylellisyyden halu. Useilla henkilöillä oli päinvastoin aivan toiset syyt rahojen kokoilemiseen. He himoitsivat valtaa, halusivat saavuttaa jonkinlaisen yhteiskunnallisen aseman tai olivat kunnianhimoisia ja tahtoivat hankkia kyvykkään ja yrityksissään menestyvän miehen maineen. Huomaatte siis, että vaikka olemmekin poistaneet kurjuuden ja sen synnyttämän pelon sekä liiallisen ylellisyyden ja halun siihen, on meillä vielä jälelläkin sangen useita vaikuttimia, jotka ennen olivat rahan keräilemisen perusteena, ja samoin on jälellä kaikki ne vaikuttimet, jotka ovat omiaan kiihottamaan suurimpiin ponnistuksiin. Alhaisempain kiihottimien sijaan, jotka eivät enää voi vaikuttaa meihin, on tullut ylevämpiä, teidän aikakaudellanne aivan tuntemattomia. Kun ei mitään työtä enää tehdä yksityisten, vaan koko kansan hyödyksi, kiihottaa patriotismi ja ihmisrakkaus työntekijöitä ponnistelemaan aivan samoin kuin teidän aikananne sotamiehiä. Teollisuusarmeija on sotajoukko yhtähyvin täydellisen järjestyksensä kuin sen uhrautuvaisuudenkin kautta, joka innostuttaa sen jäseniä.

Samoin kuin te koetitte isänmaanrakkauden ohella herättää myöskin kunnianhimoa kiihottaaksenne sotilastenne urhoollisuutta, samoin teemme mekin. Kun teollisuusjärjestelmämme perustuu siihen, että jokaisen tulee tehdä yhtä paljon, toisin sanoen kaikki, mitä hän voi, niin ovat työntekijäin kehottamista tarkoittavat keinot luonnollisesti sangen tärkeänä osana järjestelmässämme. Täällä on kansan palveluksessa osotettu ahkeruus ja into ainoana varmana tienä maineeseen, arvoon ja vaikutusvaltaan. Se palvelus, jonka yksityinen on tehnyt yhteiskunnalle, määrää hänen arvonsa siinä. Verrattuna niihin keinoihin, joita nykyjään käytämme saadaksemme ihmiset uutteraan toimintaan, on pureva puute ja turha loisto, joihin te luotitte, yhtä huonoja ja epävarmoja kuin raakojakin. Teidänkin alhaisella aikakaudellanne jo ajoi kunnianhimo ihmisiä paljoa hurjempiin ponnistuksiin, kuin rahanhimo milloinkaan olisi voinut».

»Olisi hyvin hauskaa saada lähemmin tutustua teidän yhteiskuntajärjestelmäänne», sanoin minä.

»Järjestelmämme on tietysti yksityiskohtiinsa nähden sangen laajaperäinen», vastasi tohtori Leete, »sillä se on koko työ-armeijamme järjestön perustuksena. Mutta lyhyestäkin selityksestä voitte saada ainakin jonkunlaisen yleiskäsityksen».

Keskustelumme keskeytyi, sillä miellyttävä Edit astui ylös luoksemme. Hän oli kävelypuvussa ja tuli keskustelemaan isänsä kanssa jostakin asiasta, jonka tämä oli jättänyt hänen toimitettavakseen.

»Kuule, Edit», huusi tohtori poistuvan tytön jälkeen, »herra West varmaankin seuraa sangen mielellään sinua varastoihin. Olen kertonut hänelle hiukan tavarainjako-järjestelmästämme, ja ehkäpä hän nyt haluaa tutustua siihen käytännössäkin».

»Tyttäreni kulkee sangen mielellään tavaravarastoissa», virkkoi hän minuun kääntyen. »Hän voi kertoa niistä teille enemmän kuin minä».

Ehdotus oli tietysti hyvin mieleeni, ja kun Edit oli kyllin ystävällinen sanomaan, että minun seurani miellytti häntä, lähdimme yhdessä ulos.