Vuori-idylli

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vuori-idylli.

Kirjoittanut Heinrich Heine


1.[muokkaa]

Vuoristoss’ on maja pieni
Vuorimiehen iäkkään;
Siellä huojuu uljaat kuuset,
Kultakuu luo säteitään.
Huoneessa on nojatuoli,
Taiten tehty veistos sen;
Miekkonen, ken siinä istuu,
Ja ma olen miekkonen!
Jakkaraltaan tyttö laskee
Sylihini kyynärpään;
Silmät on kuin sinitähdet,
Suu kuin ruusu väikkeessään.
Ja nuo tähdet taivaansuuret
Siintää minuun katsoen;
Ja hän hienon sormen painaa
Ruususuulleen hymyillen.
Ei, ei meitä nää nyt äitis,
Hän vain kehrää ahkeraan;
Kitaraa taas isäs soittaa
Laulellen vain lauluaan.
Ja nyt tyttö hiljaa kuiskii,
Hiljaa vain ja varkahin;
Monta suurta salaisuutta
Minulle jo uskookin.
”Siitä kun näet täti kuoli,
Emme enää mennä voi
Metsälinnaan Goslarihin,
Siellä on niin kaunist’, oi!
”Tääll’ on taas niin yksinäistä
Kesken kolkon vuorimaan,
Majammekin talvisaikaan
Melkein lumeen haudataan.
”Olen pelvokas kuin lapsi,
Arka tyttö, taidoton;
Pelkään vuorenhaltioita,
Jotka yöllä liikkeell’ on.”
Äkkiä on vaiti armas
Säikyksistä sanoistaan,
Ja hän käsihinsä peittää
Sulo kasvot nopeaan.
Kuuset huojuu huminoiden,
Rukki hyrrää hyrryään,
Kitara se väliin helkkyy,
Väreillen soi ukon ään’:
”Älä pelkää, lapsi pieni,
Valtaa häijyin haltiain!
Enkelit on, lapsi pieni,
Luonas vartioina ain!”

2.[muokkaa]

Kuusipuu se vihrein sormin
Huiskii alhaan ikkunaan;
Kuu, tuo kurkistaja vieno,
Sisään valaa kultiaan.
Isä, äiti hiljaa kuorsaa
Likeisessä huoneessaan;
Mut me kahden salaa kuiskuin
Vielä jäämme valvomaan.
”Aivan usein rukoilevas
Oikein uskoa en voi,
Tuon sun huultes kylmän ilmeen –
Tokko rukous sen toi!
”Tuo sun häijy, ruma ilmees
Saa mun aina säikyksiin;
Mutta kumma kauhu haihtuu,
Kun nään hurskaat silmäs niin.
”Myös en uskovas sun luule
Todentotta uskoen. –
Uskotkos sa taivaan Isään,
Poikaan, Pyhään Henkehen?”
Lapsi kulta, jo ma lassa,
Äidin syliss’ istuissan’,
Uskoin taivaalliseen Isään,
Hyvään, ylhään, mahtavaan!
Joka kauniin maan on luonut
Ja sen kauniit ihmiset,
Luonut päivän, kuun ja tähdet,
Pannut niille kiertehet.
Kun niin mittaa karttui, lapsi,
Enemmän viel’ ymmärsin;
Ymmärsin, ja järki varttui,
Ja ma uskoin Poikaankin;
Poikaan lempivään, mi lemmen
Lempeästi julisti,
Ja min rahvas, rahvaan tapaan
Palkaks ristiinnaulitsi.
Nyt, kun määräni on täysi,
Paljon luin ja paljon näin,
Sydän paisuu, ja ma uskon
Pyhään Henkeen syämestäin.
Hän se teki suuret ihmeet,
Tekee noita taas ja taas;
Hän löi maahan orjain ikeen,
Valtaherrain linnat kaas.
Vanhat kuolinhaavat sulkee,
Uusii vanhan oikeuden;
Vertaiset on kaikki kansat,
Aatelia ihminen.
Hän se häätää häijyt usvat
Sekä hirmuhoureet nää,
Jotka karkoittaen riemut
Meitä vastaan irvistää.
Sadat ritarit on taistoon
Pyhä Henki valinnut,
Tahtoansa täyttämähän,
Ja on heidät rohkaissut.
Kirkkaat kalvat heillä säihkyy,
Liehuu liput voitokkaat!
Laps, sa tahtoisit kai nähdä
Nämä uljaat sotilaat?
Niinpä, minuun katso, lapsi,
Katso rohkeasti vaan;
Minuss’ itsessäin näät tässä
Pyhän Hengen sotilaan.

3.[muokkaa]

Hiljalleen jo kuu käy kätköön
Vihantien kuusten taa,
Huoneessamme himmein liekein
Lamppu enää loimuaa.
Mut nuo sinitähdet loistaa
Kirkkaammin vain väikähtäin,
Huulten rusoruusut hehkuu,
Armas tyttö haastaa näin:
”Pikkuväki, tontut, meiltä
Leivät, voit vie varastain;
Illoin lukon taa ne pannaan, –
Poissa kaikki aamull’ ain!
”Tontut myös ne kuorii kerman
Maidosta ja joka yö
Pytyn kannen auki jättää,
Jotta kissa loput syö.
”Mutta kissa onkin velho,
Myrskyöin näet luikkii tuo
Salaa henkivuorta kohden
Vanhain raunioiden luo.
”Siellä muinoin oli linna,
Uljas, aseloistossaan;
Ritarit ja rouvat, knaapit
Tanssi soihtutanssejaan.
”Linnan ja sen väenpä tenhos
Häijy noita-akka noin;
Jäämään rauniot vain jäivät,
Missä huuhkain löysi ko’in.
”Mutta mummovainaa tiesi:
Lausut sanan oikean
Yöllä paikall’ oikealla
Oikeahan aikahan;
”Silloin rauniot ne nousee
Jälleen linnaks kirkkahaks,
Ritarit ja rouvat, knaapit
Taas käy tanssiin, kaks ja kaks.
”Mutta mies, mi sanan lausui,
Linnan ja sen väen saa,
Torvet tervehtii ja rummut
Riemuin nuorta valtijaa!”
Noinpa huulten ruususista
Puhkee tarukuvat nuo,
Armaat sinisilmät niihin
Tähtituikettansa luo.
Käteni jo kietoo pieno
Kultakutrein kierroksiin,
Lukee sormet sulosuukoin,
Hymyilee ja vait on niin.
Huoneessa on kaikki hiljaa
Ja niin hauskan viehkeää;
Pöydät, penkit, on kuin mulle
Tuttavat ois vanhat nää.
Tyynnä naskaa seinäkello,
Kitara se hiljaa vain
Itsestään jo soida alkaa,
Ja ma oon kuin unissain.
Nytpä oikea on hetki,
Saavuin paikkaan oikeaan,
Ja ma luulen, huulilleni
Sanan oikean ma saan.
Katsos, lapsi, häilyy usvat,
Sydänyö jo häämöttää!
Vuon ja metsän humu yltyy,
Vanha vuori heräjää.
Soitot, laulut kääpiöiden
Kautta rotkoin raikahtaa,
Ja kuin kevään kiihkoss’ esiin
Kukkametsät versoaa.
Kukat uljaat, tarumaiset,
Lehdet ihmeen leveät;
Intohimon ahdistuksin
Tuoksuillen ne värjyvät.
Ruusut, kuni hurjat lieskat,
Loistaa kesken vehmastoin,
Liljat, kuni hohtopylväät,
Pilven pieliin kohoo noin.
Tähdet – kooltaan auringoita –
Katsoo lemmenhehkussaan,
Liljain teriin kumman suuriin
Valaa säihkevirtojaan.
Mut me itse, armas lapsi,
Muutuimme viel’ enemmän;
Soihdut sekä kullat, silkit
Säihkyy meille silmähän.
Ylennyt oot prinsessaksi,
Majas linnaks korkeaks,
Ritarit ja rouvat, knaapit
Riemuin tanssii, kaks ja kaks.
Mutta mun nyt onkin linna,
Sinut sain ja kaikki nää;
Nuorta valtijaa nyt riemuin
Torvet, rummut tervehtää!


Lähde: Heine, Heinrich 1905: Valikoima runoelmia. Suomensi Valter Juva. Yrjö Weilin, Helsinki.