Vuori-idylli (Uotila)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Vuori-idylli.

Kirjoittanut Heinrich Heine
Suomentanut Oskar Uotila.


1.[muokkaa]

Vuoren rintehell’ on suojus,
Vuorimies siin’ asustaa;
Siellä kohaa vehrä kuusi,
Kultakuuhut kumottaa.
Suojuksess’ on nojatuoli,
Kumma leikkauksiltaan;
Onnenpoik’ on, ken siin’ istuu,
Sepä itse olla saan.
Jakkaralla istuu neito,
Nojaa minuun kätösen;
Silmät niinkuin sinitähdet,
Suu kuin punaruusunen.
Sinitähtein katse minuun
Niinkuin taivas avaantuu;
Liljasormen varottaissa
Myhää purpurainen suu.
Ei, ei huomaa meitä äiti,
Ahkeraan kun kehräilee,
Isä taasen, soittain sitraa,
Vanhaa virttä hyräilee.
Pienokainen kuiskuu hiljaa,
Hiljaa, ääntään alentain;
Monen tärkin salaisuuden
Häneltä jo kuulla sain.
«Vaan kun kuoli täti meidän,
Emme enää mennä voi
Ampujuhlaan Goslarihin,
Siellä riemu riehakoi.
«Tääll’ on taasen yksinäistä,
Vuoren kylki kylmentää,
Talvin meidät melkein hautaa
Peittohonsa lumi, jää.
«Olen arka tyttö, mua
Hirvittää kuin lapsia
Pahat vuoren peikot, joill’ on
Tapa öisin kapsia.»
Vaikenee nyt rakas pieni,
Sanojansa arkaillen,
Ja hän nostaa kätösensä
Peitteheksi silmien.
Ulkon’ yhä kohaa kuusi,
Rukki viippoo, vyräjää,
Sillä aikaa helkkyy sitra,
Vanha viisu hyräjää:
«Ällös pelkää, rakas lapsi,
Valtaa pahain peikkojen!
Öin ja päivin, rakas lapsi,
Turviss’ olet taivaisten!»

2.[muokkaa]

Kuusi vehrein sormin näppii
Alhaisehen akkunaan,
Kuu, tuo mykkä kuuntelija,
Luopi sisään kultiaan.
Lähihuoneess’ isä, äiti
Hiljaisesti kuorsaavat,
Vaan me kaksi juttelemme
Iltahetket armahat.
«Että usein rukoelet,
Tuskin uskoa ma voin,
Rukoiluksesta ei varmaan
Värähtele huules noin.
«Huultes häijyt, kylmät väreet
Mua usein peloittaa,
Vaan tää synkkä tuska tyyntyy,
Taas kun silmäs heloittaa.
«Kuink’ on oikein uskos laita,
Sitä myöskin epäilen, –
Uskos Isään Jumalahan,
Poikaan, Pyhään Henkehen?»
Lapsoseni, poikana jo,
Äidin syliss’ istuissain,
Uskoin Isään Jumalahan,
Valtiaaseen maailmain!
Joka kauniin maan loi kodiks’
Ihmiskunnan kaunihin,
Joka taivaskappaleille
Kulun määräs kullekkin.
Suuremmaksi tultuani
Sain jo tajun paremman,
Käsitin ja ymmärsin ja
Uskoin myöskin poikahan;
Poikaan rakkaaseen, jok’ ilmas
Rakkautens’ ihmisiin,
Joka, niinkuin tavallista,
Palkaks ristiinnaulittiin.
Nyt, kun olen mies ja mailmaa
Nähnyt, suurioppinen,
Paisuu sydän, sydämmestä
Uskon Pyhään Henkehen.
Tää se teki iki-ihmeet,
Tekee yhtämittaiset;
Hän murs’ lääniherrain linnat,
Mursi orjain ikehet.
Vanhoist’ oikeuksistamme
Vaativi hän lukua;
Yht’ on juurta ihmislapset,
Yhtä vapaasukua.
Hän se häätää häijyt usvat
Sekä houreen hämärän,
Mikä, yöt ja päivät ilkkuin,
Turmelee meilt’ elämän.
Tuhansittain ritareit’ on
Pyhä Henki valinnut
Tahtoansa täyttämähän
Ja ne innostuttanut.
Näiden kalliit miekat välkkyy,
Näiden liput liehuvat!
Tahtoisit kai, lapsi, nähdä
Ritarit nää uljahat?
Niinpä katso minuun, lapsi,
Suuta anna rohkeesti;
Sillä itse olen moinen
Pyhän Hengen ritari.

3.[muokkaa]

Kuu se tuolla hiljaa piilee
Taakse vehrän kuusiston,
Lampussamme lekkuu valo
Himeä ja hervoton.
Mutta sinitähtöseni
Kirkkaammin vaan säteilee,
Punaruusut hohtelevat,
Rakas neito haastelee:
«Pieni väki, menninkäiset,
Meiltä lihaa, leipää vie,
Mikä laatikoss’ on illoin,
Aamulla jo missä lie.
«Pieni väki maidostakin
Kuorii kerman, jättäen
Peittämättä astian, ja
Kissa lipoo jäännöksen.
«Ja tää kissa se on noita,
Sydän-öinkin hiipii tuo
Tuonne peikkovuoren puoleen
Tornin raunioiden luo.
«Siell’ on muinoin ollut linna,
Kemut, aseet loistoisat;
Ritarit ja vallasnaiset
Soittotanssit tanhuivat.
«Silloin loihti häijy velho
Linnat, väet järjestään;
Rauniot vaan jäivät sinne
Sekä pöllöt pesimään.
«Mutta tätivainaa virkkoi:
Ken jos aikaan hyvähän
Yöllä oikealla paikkaa
Osaa syntyyn syvähän,
«Niin nuo rauniot ne vaihtuu
Jälleen linnaan loistoiseen,
Ritarit ja vallasnaiset
Tanhuilee siell’ uudelleen.
«Ja tuo linna sen on oma,
Joka synnyt julki toi,
Hänen nuorta jaloisuuttaan
Rummut, torvet kunnioi.»
Noin ne huulten punaruusut
Kukkii tarukuviaan,
Joihin silmät vuodattavat
Tähteinsinivaloaan.
Kultakutrins’ kiertää pikku
Käsihini, kahleiks kait,
Sormill’ antaa somat nimet,
Nauraa, suutelee, on vait.
Hiljaisessa huonehessa
Minust’ on niin rattosaa;
Pöytä, kaappi, kaikki katsoo
Mua niinkuin tuttavaa.
Vaka seinäkello haastaa,
Sitra, kielin vienoisin,
Alkaa itsestänsä soida,
On kuin unta näkisin.
Nytpä onkin hyvä aika,
Oikea myös paikka tää;
Luulenp’ että huuliltani
Syntysana vierähtää.
Katsos, lapsi, puoliyötä
Herättää jo aamunkoi!
Puro, kuuset kohisevat,
Vanha vuori elamoi.
Sitransoitto, loitsulaulut
Raikkuu vuoren rotkosta,
Niinkuin huima kevät puhkee
Kukkametsä notkosta.
Kukat, uljaat ihmekukat,
Lehdet, taruntapaiset,
Tuoksuvat ja väreilevät
Niinkuin into kiihtäis net.
Ruusut, hurjat niinkuin liekit,
Kuohuu läpi huumehen;
Niinkuin kristalliset pylväät,
Liljat kohoo korkeellen.
Tähdet, aurinkoja kooltaan,
Katsovat niin palavaan;
Liljain jättikupuihin ne
Vuodattavat valoaan.
Vaan me itse, rakas lapsi,
Toisennuimme tykkänään;
Soihdut, kulta, silkki väippyy
Vieritsemme vikkelään.
Sinä muunnuit prinsessaksi,
Loistolinnaks suojus tää,
Ritarit ja vallasnaiset
Täällä tanssii temmeltää.
Mutta mulle, mulle onni
Sinut, linnat, kaikki soi;
Minun nuorta jaloisuuttain
Rummut, torvet kunnioi.


Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.