Vuosisadan seppelöitsemä
| Vuosisadan seppelöitsemä Helsingin Yliopiston juhliessa Aleksis Kiven syntymän satavuotismuistoa 10. 10. 1934 Kirjoittanut Otto Manninen |
- Kunne tuhannet talvet
- tuhannet toi tuhot, hallat,
- kevään kerjetä vihdoin
- soi valon korkeat vallat.
- Kulmilla Pohjolan korven
- liekehti Koittaren linnat,
- syttyi sydänten into,
- aavistus avarsi rinnat.
- Kajahti Karjalan kannel,
- Väinämön väkevä virsi,
- katkesi talviset kahleet,
- kirposi routa ja kirsi.
- Koht’ ihanasti jo vastaan
- soi Häme kultaisin nummin,
- häämöttävin sinimetsin,
- hongistoin syväntummin.
- Oi kevät maan, kevät kansan,
- oi kevät korkea Suomen!
- Luomisen ihmeitä mahtoi,
- maa, sinun henkesi huomen.
- Lakastumattomin lahjoin
- korpiset hallasi kosti,
- vuoreen vangitun sulle
- päiväsi päästäjät nosti.
- Vaan ase auringon olla,
- hengen hehkuva kalpa,
- Turjan hyyt hajotella,
- särkeä ankara salpa –
- kuink’ yli kaikkien mittain
- taittava taisto ja taakka,
- vaikea tie valitulle
- kuoleman varjoihin saakka!
- Siksikö häll’ osa orvoin
- tääll’ oli, köyhin ja halvin,
- taival niin vilu, vitkaan
- väistyvin varjoin ja talvin,
- että sit’ ilmehisemmin
- ilmi sun voittos, sun voimas,
- iäinen Henki, sun ihmees
- tois ase, sun valikoimas?
- Ah, niin ett’ olit, Suomi,
- soiseen untunut huuruus,
- tuntosi turta, kun suotiin
- aamusi antien suuruus,
- antajan ett’ okaseppel
- vain oli vaino ja riita,
- viihdytys ainoa vihdoin
- himmeä Tuonelan viita!
- Punnitsi aikojen vaaka
- vasta sun kultas, sun kuonas:
- näit, kuka vaelsi valta
- outona, orpona luonas.
- Kantaa vuossatasarjat
- hälle nyt seppeltä voiton,
- jolt’ ikiseppelen itse
- sait ajall’ aamusi koiton.
- Ylennä mieles, mi paljon
- hetken harhoille tuhlaa:
- juhla on sen, loputonta
- sulle ken valmisti juhlaa!
- Suurene, korkene! Ainut
- sovitus on se sun harhaas,
- että et tuntenut häntä,
- sulle jok’ antoi sun parhaas,
- löys syvät luontosi luotteet,
- sen omat, oikeat juuret,
- sun oman henkesi hetteet,
- suonet hiljaisen suuret,
- kirvoitti, kirkasti kieles,
- sai sanas jaloa voimaan,
- sun oman sydämes laulun
- viritti syvästi soimaan.
- Muista, kun rikkahin riemuin
- suurtasi juhlit sa julki:
- näin sinut rikkaaks on tehnyt
- hän, joka köyhänä kulki,
- ett’ iankaikkinen kalleus
- sun sydämessäs on kantaa,
- kauneeksi kansojen, aikain
- aarteistoon sinun antaa.
Lähde: Manninen, O. 1938: Matkamies: runoelmia. WSOY, Porvoo.