Wäinämöisen kantele

Wäinämöisen kantele Kirjoittanut Kaarlo Kramsu

Wäinö mielin murheisin

Maan hylkäs isiensä,

Niin kanteleensa kuitenkin

Hän jätti jälkehensä.

    Ei sittemmin oo kuitenkaan

    Tuo kannel soinut milloinkaan.

Tää kantele, niin kerrotaan,

Jäi onnen tuottajaksi:

Kun soipi se, se soitollaan

Saa Suomen onnelaksi.

    Ei sittemmin oo kuitenkaan

    Tuo kannel soinut milloinkaan.

Kun kuuluu ääni kanteleen,

Niin yhtyy Suomen kansa,

Mi sortuneena hajalleen

On surrut onneansa.

    Ei sittemmin oo kuitenkaan

    Tuo kannel soinut milloinkaan.

Tuo soiton ääni tenhoinen

On ääni Jumalitten:

Se kutsuu veljet veljien

Sylihin surevitten.

    Ei sittemmin oo kuitenkaan

    Tuo kannel soinut milloinkaan.

Heit’ usko, tavat vieroita

Ei enää toisistansa!

Oi, miks’ ei sulo kannelta

Jo kuule Suomen kansa?

    Ei sittemmin oo kuitenkaan

    Tuo kannel soinut milloinkaan.

Ei löytynyt lie soittajaa;

Se syynä olla voisko?

Vai turhaa utu-unelmaa

Tää tarina vaan oisko?

    Ei sittemmin oo ainakaan

    Tuo kannel soinut milloinkaan.

Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.