Wolmar Styrbjörn Schildt’ille

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Wolmar Styrbjörn Schildt’ille.
Heinäkuun 31 p. 1890.
Kirjoittanut Karl Jacob Gummerus


Kirkkaana nousee taaskin päivän koi
Ja suuteleepi sulo Suomeamme,
Ja metsä tuoksuu, kenttä vihannoi
Ja lintujen laulu soipi laaksoissamme.
Kaikk’ on, kuin takaa vuosituhanten
Silmäisi meitä päivä muinoinen.
Kaikk’ on kuin ennen... Eipä kuitenkaan!
Miss’ ennen raakuus kulki korpiansa
Ja pimeyteen peitti erämaan,
Joss’ asui vuorten luoliss’ metsäkansa –
Siin’ on nyt maa, mi työllä saatu on
Ja kansa päässyt päivän valohon.
Sitkeenä on se käynyt rataansa
Taistellen luonnon, metsänpetoin kanssa;
Se taipui, mut kuin teräs joustava
Se suoreni, käv’ ulos luolistansa
Ja yltään riisui ruman raakuuden
Ja ryhtyi hengen viljelyksehen.

Jo paimentorvi kankahilla soi,
Ja kirves kaasi koivut vuoristoissa,
Ja aura kenttään vakojansa loi,
Ja Wäinön kannel kaikui laaksoloissa.
Kuin ennen nousi päivä loistossaan,
Mut näki uuden kansan, uuden maan.
Kyll’ usein korjas halla viljan sen,
Useesti miekkaan vaihetettiin aura,
Liekkeihin julmain vihollisien
Savuna haihtui auma, haitui saura,
Ja äidin kuihtuneilta rinnoilta
Useesti tempas lapsen Tuonela.
Mut alla sorron, alla vaivojen
Ei nääntynyt tää kansa, Suomen kansa;
Se uskoi, toivoi – siinä voima sen...
Se uskoo, toivoo nytkin voihkuissansa,
Ja syvällä sen sydämessä soi:
”Viel’ uusi päivä kaikki muuttaa voi”.

Työtä teit sa, jalo vanhus, Suomenmaasi kunniaksi,
Mitä ajatella tiesit, uhrasit sen parahaksi.
Siitä kiitoksensa sulle Suomi isänmaasi antaa. –
Suokoon Herra hedelmiä runsahia lempes kantaa.

K. J. G[ummerus].


Lähde: Turun Kuva-Lehti 10.8.1890.