Wolmar Styrbjörn Schildt’ille Heinäkuun 31 p. 1890

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Wolmar Styrbjörn Schildt’ille Heinäkuun 31 p. 1890.

Kirjoittanut Karl Jacob Gummerus


Kirkkâna nousê tâskin pæivæn koi
Ja sûtelêpi sulo So˙meamme,
Ja metsæ to˙ksû, kenttæ vihannoi,
Ja lintuin laulu soipi lâksoissamme.
Kaikk’ on, kuin takâ vo˙situhanten
Silmæisi meitæ pæivæ muinoinen.
Kaikk’ on kuin ennen... Eipæ kuitenkân!
Miss’ ennen râkûs kulki korpiansa
Ja pimeytân peitti eræmân,
Joss’ asui vo˙rten lo˙liss metsækansa –
Sîn on nyt mâ, mi to˙lla sâtu on,
Ja kansa, pæ^ssyt pæivæn valohon.
Sitkênæ on se kæynyt ratânsa
Taistellen lo˙nnon, metsænpetoin kanssa;
Se taipui, mut kuin teræs joustava
Se so˙reni, kæv’ ulos lo˙listansa
Ja yltæ^n rîsui ruman râkûden
Ja ryhtyi hengen viljelyksehen.

Jo paimentorvi kankahilla soi,
Ja kirves kâsi koivut vo˙ristoissa,
Ja aura kenttæ^n vakojansa loi,
Ja Væinøn kannel kaikui lâksoloissa.
Kuin ennen nousi pæivæ loistossân,
Mut næki ûden kansan, ûden mân.
Kyll’ usein korjas halla viljan sen,
Usêsti mėkkân vaihetettîn aura,
Lėkkeihin julmain vihollisien
Savuna haihtui auma, haitui saura,
Ja æidin kuihtuneilta rinnoilta
Usesti tempas lapsen To˙nela.
Mut alla sorron, alla vaivojen
Ei næ^ntynyt tæ^ kansa, So˙men kansa;
Se uskoi, toivoi – sînæ voima sen....
Se uskô, toivô nytkin voihkuissansa,
Ja syvællæ sen sydæmessæ soi:
”Vėl ûsi pæivæ kaikki mûttâ voi”.

Tø˙tæ teit sa, jalo vanhus, So˙menmâsi kunniaksi,
Mitæ ajatella tėsit, uhrasit sen parahaksi.
Sitæ kîtoksensa sulle So˙mi isænmâsi antâ. –
So˙kôn Herra hedelmiæ runsahia lempes kantâ.

K. J. G[ummerus].


Lähde: Keski-Suomi 2.8.1890.