Yö

Yö. Kirjoittanut Otto Manninen

Yö musta yllä, alla.

Pois viime tähti sammuu.

Nyt unten ulapalla

veen hirmut hirnuu, ammuu.

Yön suurten kuuluu kuoro

yl’ aavan kuohukuvun.

Nyt uus on valtavuoro

syvyytten alkusuvun.

Nyt elää muinaismuodot

jo muka ammoin laanneet,

heräävät rungot, ruodot

kivistä unta maanneet.

Väkevät vanhat herää, –

levänneet varsin lievät.

Tuoll’ etsii silmät erää

vihertäväiset, vievät.

Tuoll’ liikkuu evin hitain

ne halki vetten harjuin,

ja satahammas-kitain

soi kiukku riistaa karjuin.

Syvyyden äänet ärjyy,

yön ääret vastaa naarain. –

Voi miestä, ken nyt värjyy

vesillä haaksin haurain,

ken, myöhäsynty keri,

pääll’ öisten keinuu uomain,

kun kansoittama meri

on ajan alkuluomain.

On liian hennot, heikot

kaikk’ aseet ihmismietteen,

kun tulee tursaat, peikot

syvyytten sydänlietteen.

Ei suojaan suuntaneulat

poloista auta purtta.

Min kaarna kestää keulat,

kun ahmaa aallon hurtta.

Ei konsaan matkan maaliin

se saavu mies, ei palaa.

Iäti saadun saaliin

syvyyden suuret salaa;

sen vie, ken keko sousi

päin maiden uutten unta,

kun mahtajaksi nousi

yösynty sukukunta,

kun purki voimat tummat

ulappa umpisyvä,

toi ilmi salatummat

kuin tuntea on hyvä.

Lähde: Manninen, O. 1905: Säkeitä. WSOY, Porvoo.