Yökulkijan kohtaus
Ulkoasu
Yökulkijan kohtaus. Kirjoittanut Emil Lindahl |
- Yksin mä värjötin äärellä elämän aution erämaan, –
- ei edes viittonut luoksensa vieraan vilkkuva liesi.
- Nietosta maailman pilkan ja puutteen sieluni sai vaan
- kahlata, kunnes se kohtasi yössä sun kulkurintiesi.
- Vaikersi routainen tanner sun öisien askeltes alla...
- Katseesi kaihessa äkkäsin kohtalon kirousmerkin.
- Sielusi nuoria silmuja suuteli syksyinen halla. –
- Ryöstetty sultakin oli siis kevätyö-hetkesi herkin!
- Kohtalo! Ah, miten tunsin ma kohtaasi katkeran vihan.
- Elämän puhtaat päärlyt sa turmelet, tallaten lokaan.
- Sieluni, runneltu kamppailukenttänä hengen ja lihan,
- tunsi kun työnsit sa taas verihaavoihin ohdakeokaan!
- Sinä siis vieläkin onnettomamp’ olit. Tunsi mun tuntoni
- tarpeen tarjota lohduksi sulle se hellyys ja hyvyys,
- sieluni syvimpään soppeen min kätkin mä silloin kun kuntoni,
- kaikkeni uhkasi ahmata yötieni saastojen syvyys!
Lähde: Lindahl, Emil 1937: Nouse, aurinko. Sos.-dem. työläisnuorisoliitto, Helsinki.