Yön kylmä tuuli (1934)
Ulkoasu
Yön kylmä tuuli. Kirjoittanut Charles Leconte de Lisle |
Suom. Kaarlo Sarkia. |
- Yön kylmä tuuli käy, käy läpi tyhjäin puitten,
- ja varvun kuivuneen se joskus katkaisee.
- Kuin käärinliina lumiaava aukenee
- maan yli aution ja yli haudatuitten.
- Yömustin lentimin vaeltaa korpit vain
- maan pintaa viistäen, taa taivaanrannan jäisen.
- Ja koirat aukaisseet on kummun yksinäisen
- ja hampain taistelee nyt luista vainajain.
- Maan alla vainajain ma vaikertavan kuulen.
- Oi kalvaat asujat yön päättymättömän,
- mi muisto häiritsee unenne sikeän,
- mi itkuun katkeraan viel’ avaa jäisen huulen?
- Unohtakaatte! On jo sydämenne maa.
- Pois suonistanne vuos jo elon lämpö, veri.
- Oi kuolleet onnekkaat, kun madot luunne peri,
- elämää muistakaa ja pitkään nukkukaa!
- Ah, kätköön vuoteenne kun vaipua saan syvän
- kuin orjasoutaja, min raudat katkaistiin,
- niin riemuiten nään sen, mi minuks sanottiin,
- taas tomuun yhteiseen, mist’ on se, yhdistyvän.
- Oi unta! Vaikenee yön varjot, vainajat.
- Käy tuuli. Kuuntelen vain koirain huohotusta.
- Soi, luonto armoton, sun huokaukses musta,
- sa sydän haavainen vain nyyhkit, valitat.
- Vait! Taivas kuuro on, maa sua halveksuu.
- Jos toipua et voi, miks tuhlaat kyyneleitä?
- Kuin susi kuoleva sa kärsimykses peitä
- mi kiinni tikariin käy verisenä suu.
- Viel’ yksi kidutus, viel’ yksi taisto vain.
- Oon poissa. Kitaan maan vain rahtu lihaa putoo.
- Ja unhon ruoho haudan ylle peitteen kutoo,
- niin yllä turhuuden iäti rehottain.
Lähde: Ranskan kirjallisuuden kultainen kirja. 1934. Toimittanut Anna-Maria Tallgren. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo ja Helsinki.