Yhtäkaikkinen

XXVII [Yhtäkaikkinen] Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Niin yhtäkaikkinen ja turha lienen!

Kun askel sattuman mun murskaa allaan,

vahingon aikaansaanee yhtä pienen

rajattomassa, kuin jos itse tallaan

polulla hyönteisen tai ruohon, sienen.

Vaeltaa kalma, polkee anturallaan –

en tiedä, tästäkö vai tuosta mennen

muserrun päivää myöhemmin tai ennen.

Rakastan heitä, veljiäni, siksi,

ett’ elonarvan ankaran he saivat,

ett’ turhaan tutkailee he: »mistä? miksi?»

Hiessä otsin mullan rintaa kaivat

miks, ihminen, vain henkes pitimiksi?

Mihinkä tavoittavat kaipuus laivat?

Maan purjehtii ne kaukaisuuksiin asti,

palaavat mukanansa murheen lasti.

Tuhannet tuskaan syntyi yhdenlaiseen:

pedosta ponnistella ihmisyyteen,

takaisin perääntyä petomaiseen,

pahasti takertua paulaan pyyteen

ja täyttä ikävöiden vajavaiseen

vain päästä, jäädä tietämättömyyteen –

mitenkä tutkaileekin: »kusta? kunne?»

ei alkuaan, ei loppuaan he tunne.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.