Yhtäkaikkinen

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
XXVII [Yhtäkaikkinen]

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Niin yhtäkaikkinen ja turha lienen!
Kun askel sattuman mun murskaa allaan,
vahingon aikaansaanee yhtä pienen
rajattomassa, kuin jos itse tallaan
polulla hyönteisen tai ruohon, sienen.
Vaeltaa kalma, polkee anturallaan –
en tiedä, tästäkö vai tuosta mennen
muserrun päivää myöhemmin tai ennen.
Rakastan heitä, veljiäni, siksi,
ett’ elonarvan ankaran he saivat,
ett’ turhaan tutkailee he: »mistä? miksi?»
Hiessä otsin mullan rintaa kaivat
miks, ihminen, vain henkes pitimiksi?
Mihinkä tavoittavat kaipuus laivat?
Maan purjehtii ne kaukaisuuksiin asti,
palaavat mukanansa murheen lasti.
Tuhannet tuskaan syntyi yhdenlaiseen:
pedosta ponnistella ihmisyyteen,
takaisin perääntyä petomaiseen,
pahasti takertua paulaan pyyteen
ja täyttä ikävöiden vajavaiseen
vain päästä, jäädä tietämättömyyteen –
mitenkä tutkaileekin: »kusta? kunne?»
ei alkuaan, ei loppuaan he tunne.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.