Yhteismaa Isokyrön takamaalla

Yhteismaa Isokyrön takamaalla. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Alkaen Heikkolan kylän kohdasta Ylistaron kunnassa, ulettuu Isoneva niminen yhteismaa Isokyrön kunnan, Kuivilan, Ulvilan, Laurolan, Palonkylän, Pernulan, Reinilän ja Laukonkyläin takalistolle. Se suunta on idästä länteen, siis yhtäsuuntainen Kyrönjoen kanssa, jonka pohjoispuolella se on ainoastaan 3–5 kilometrin matkalla joesta ja sen rannalla olevista kylistä. Tuon nevan pituus on Heikkoalasta alkaen Laukonkylän ja Lehmäjoen väliseen tiehen toistakymmentä kilometriä ja leveys keskimäärin 5–7 km. Se on siis tuhansien tynnyrin alain suuruinen. Tämän maa-alueen vanha historia peittyy muinaisuuden hämäriin. Ei vielä tänäkään päivänä voida varmuudella sanoa, mitä luonnetta maata tuo alue oikeastaan on. Manttaalin pantua maata se ei ole, eikä se tule mahtumaankaan kyläkuntain manttaalilaskuun, kun niillä jo ennestään on manttaalimaita enemmän kuin seudun manttaalin alue-lasku sietäisi. Ei se myöskään ole valtion maata, joka kai on johtunut siitä, ettei seudulla ole vuosisatoihin ollut kappalettakaan kruunun metsämaata. Joskus on sitä sanottu pitäjän, joskus kunnan, joskus kyläkuntain, joskus taas piirikunnan yhteismaaksi. Jonkun vanhan luovutuskirjan mukaan olisi melkoinen lohko tuota nevaa luovutettu Palonkyläisille kytömaaksi, mutta sen luovutuksen perusteeksi ei ole olemassa mitään karttaa. Jonkun traditsuunin perusteella on sitä pidetty kaikkein noiden kyläkuntain talollisten yhteisenä kytömaana, mutta nyt isonjaon uudestaan järjestyessä on kumminkin Reinilä ja Laukon kylä jäänyt siitä kokonaan osattomaksi, syystä että Palonkyläisten lahjapalsta pitäisi oleman maa-alueen läntisessä päässä. Tämän verran tiedetään tähän asti tuon suuren alueen virallisesta omistus-suhteista.

Sen viljelyshistoria on lyhyesti seuraava: Jo tämän vuosisadan alkupuolessa alkoivat kyläkuntain talolliset laajentaa takamaan vainio-viljelyksiään sen rajan ylitse, joka eroittaa manttaali-maat tuosta yhteismaasta. Se kävi sitä helpommin laatuun, kun nevan eteläreuna ylimalkaan on jotenkin matalantapaista maata, kun se sitä vastoin itse selkänevalla on neljän ja viidenkin kyynärän paksuista. Saven laatu koko alueella on erinomainen. Myöhemmin alkoivat viljelykset tunkeutua yhteismaalle pohjoispuolellakin, josta taas Joudin luomauksesta pohjoiseen päin alkavat kyläkuntain manttaaliin merkityt metsät ja niittymaat. Luoman partaat kumminkin ovat jo vanhastaan kuuluneet talollisten manttaaliin kirjoitetuksi niittymaaksi vaikka rajoja nevan ja rantain välissä ei ole kartoissa tarkoin määrätty. Osa yhteisiä karttoja lienee hävinnyt Vaasan palossa. Mutta n. s. Joudin niityt ovat sittemmin saaneet monta vertaa suuremman lisäyksen Yhteiskunnan yhteis-maasta. Ja nevan eteläreunalla on talokkailla kytöviljelyksiä kumminkin 5 á 6 tuhatta tynnyrin maata; kaikki yhteisellä maalla. Osaksi ovat kytöviljelykset tulokasten sarkain kohdalla, mutta myöhemmin ovat he melkein mielivaltaisesti laventaneet alueitaan siellä täällä sikin sokin. Köyhänä vuonna, talvella 1867–68 ojitettiin suuria alueita tuota nevaa yleisellä apuvaroilla, jossa hävittämässä työssä saivat kuoleman vamman suurin osa niistä nälkäisistä haamuista, joita seuduilla horjui tuhansittain, ja jotka sitten kevätpuoleen, kun armelias aurinko alkoi hellemmin koittamaan, toinen toisen perästä turpeeseen painuivat. Kaikki nuo ojitetut alat ovat jo aikaa tulleet yhdistetyiksi talollisten viljelyksiin. Ettei tuota aluetta sentään ole milloinkaan virastojenkaan puolelta pidetty yksin talollisille kuuluvana, sitä todistaa seuraavat toimenpiteet.

Tämän vuosisadan puolivälin vaiheilla julistettiin paikkakunnan kihlakunnan oikeudessa ”viimmeisenä keräjäpäivänä” kuulutus, jonka mukaan tilattomilla, torppareilla, mäkitupalaisilla, itsellisiä ja toisilla oli täysi oikeus raivata itselleen kytöä kysymyksen alaisella alueella, ja sitä viljellä ja hyväkseen nauttia ilman mitään veroa. Kuulutus oli sittemmin ollut naulattuna keräjähuoneiden ovilla, ja se oli myöskin paikkakunnan kirkoissa julistettu. Onnettomuudeksi on tuo kuulutus sittemmin jäljettömiin kadonnut. Tämän kuulutuksen perusteella alkoi sitten yksi ja toinen tilaton itsellismies tai renki raivata itselleen omaa kontua. Miten ja millaisissa elantosuhteissa tuota työtä ylimalkaan tehtiin siitä tahdon esiin tuoda yhden esimerkin. Ruotsalaisen rannikkokalastajan poika, Peltolahden kunnasta syntyisin, Fredrik Mammerlund oli joutunut palvelukseen Laurolan Turppalan taloon. On vuosi 1849, kun hän, päivät tehden työtä talossa, alkoi yöaikoina raivata maata itselleen; sitä paitsi luotti hän ojia muillakin, sen mukaan kuin rengin palkka riitti, joka siihen aikaan oli keskimääriin kymmenen hopearuplaa vuodessa. Juuri viime kesänä kuulin että isävainajani oli Mammerlundin ensimäisiä ojankaivajia. Hänen vaimonsa kertoi samalla, tunnettuun tapaansa leikkiä laskien, miten hän juuri siitä syystä mielistyi ”Freskan” kauppoihin, kun se jo poikana ollessa osoitti semmoista yrittelijäisyyttä, että alkoi itselleen maata teettämään. Mammerlundin vanhempi, kytöviljelys on pohjoispuolella nevaa Laurolan kylätien vieressä itäpuolella jotenkin kantoisella ja vahvarapaisella maalla. 1868 oli M. edistynyt niin pitkälle että tien varrella oli lyhyet pellot viljan kasvulla, arviolta kolmen neljän tynnyrin ala. Muistan vielä kuinka M. päivätyöstä päästyään meni omaa viljaansa leikkaamaan yön ajaksi. Kumminkaan ei ollut hän vielä 18 vuoden kuluessa saanut mitään hyötyä, eikä mitään korvausta vaivoistaan. Ajat olivat kovat, halla tuhosi laihot, kun ei voimat tahtoneet riittää kunnolliseen savettamiseen. Nyt 50 vuoden kuluttua on tuo viljelys kaventunut sen verran että sulalla olevaa maata on 20 à 30 tynnyrin alan, osa toisessa palstasta tien länsipuolella vähän etäämmällä. Vanhemmat pellot omat jo jonkunmoisessa heinän kasvussa, uudemmat vielä kokonaan raatoja, kontosammalen vallassa. Raivaustyö ja ojain kunnossa pitäminen on tullut maksamaan useampia tuhansia markkoja, mutta harvoin on maa palkinnut edes viljelyskustannuksia, tekokustannuksista ei voi edes puheeksikaan ottaa. Tuo väsymätöin maan raataja, joka ylimalkaan on ollut köyhyydessä varsinkin entisinä aikoina, ja siinä ohessa kasvattanut joukon lapsia, on siis raatanut kokonaan tulevaisuuden toivolla. Ja nyt kun pariskunta on jo 70 vuoden vanha, ja maa alkaisi olla juuri kipeimpään tarpeeseen, ja ehkä hiljakseen jonkun verran hyödyttäisikin, nyt se ryöstettiin pois; samoten kaikkein muidenkin raatajain.

Toistakymmentä vuotta sitten saatiin valtion varoista 70,000 Smk. kanavan kuivattamiseksi koko tuon maan halki. Myöhemmin lisättiin summaan vielä 40,000. Kuntalaiset eivät puolestaan ole tehneet mitään uhrauksia. Yhteiskunnan varoja on siis nyt tuossa yhteismaassa kiini 110,000 Smk. Ja kenen hyväksi nuo suuret uhraukset? Oikeus ja kohtuus, vieläpä ajan henkikin vaatii, että tuommoisista uhrauksista edes joku osa tulisi hyödyttämään sitä kansanluokkaa, joka paraiten on avun tarpeessa, mutta aivan toisin se on käynyt.

Samaan aikaan kun tuo kanavan kaivaminen alkoi tulla toimeen pannuksi, alettiin seudulla ison jaon uudelleen järjestely, ensin Laurolan ja Palonkylän jakopiirissä, sitten myöhemmin Ulvilan ja Kuivilan, setä Heikkolan. Yhteismaa mitattiin ja jaettiin muitta mutkitta kyläkuntain, sittemmin talollisten kesken, vaikka maanmittarit olivat pahassa pulassa, kun maata tuli toisinaan satoja tynnyrinaloja liikaa numerokuntaa kohden. Isojako on voittanut ensimäisessä jakopiirissä lain voiman. Jollakin ”päätöksellä” on kaikki tilattomain kydöt joutuneet talollisten haltuun. Päätöksestä ei liene asianmukaisesti aikanaan valitettu. Tilattomat nostivat korvausvaatimusjutun. Talolliset löysivät pari valamiestä, jotka tiesivät vannoa että mökkiläiset ovat ehtineet saamaan jo voittoakin maistaan. Omituista on että toinen noista todistajista on ollut kumminkin jo kolmattakymmentä vuotta Amerikassa lyhyvillä väliajoilla. Miten semmoista voi kuulustella asiantuntijana kihlakunnan oikeudessa kysymyksen alaisessa asiassa, tuota minä en ymmärrä. Kihlakunnan oikeudessa tuomittiin talolliset kumminkin maksamaan korvausta kytöviljelysten omistajille arvion mukaan. Asia vedottiin hovioikeuteen, en tiedä joko asia lie siellä päätetty. Sitten alkoi isojaon järjestely Laukon kylän piirissä. He ovat nostaneet kolmannen oikeusjutun, kun heille ei jäänytkään yhteistä kytömaata, ja aikoivat panna kumoon koko edellisten jakopiirien jako-järjestelmän. Ja neljäs riitajuttu uhkaa syntyä siitä, kun kyläkunnat nyt eivät ottaisikaan vastatakseen osansa mukaisesti kanavan ylöspito kustannuksista. Ja näiden riitain ja pitkällisten jakohommain ohessa köyhtymistään. Usealla, varsinkin Laurolan kylän talokkaalla, oli jo ennestään suuremmat kytöviljelykset, kun he voivat vähillä työvoimilla pitää kunnossa. Mitä heitä silloin hyödyttää nuo tilattomilta ryöstämänsä maat. Torpat ovat tulleet taloihin, ja uusia ei ole annettu. Torppakylät ovat hävinneet. Kotikylässäni Laurolassa oli ennen hyvinä aikoina viidettä kymmentä torppaa; nyt on vaan muutama jälellä, miehet omat paenneet Amerikaan. Mökin paikkaakaan ei ole nykyään helppo saada, kun talolliset pelkäävät metsän raiskausta, vaikka usean metsän jäännökset ovat 5–10 km. matkalla kylästä. Koko seudun asutus näkyy nopeilla askelilla painuvan perikatoaan kohden.

Mutta se osa on valmista ja varmaa mikä koskee köyhäin sortoa. Vaikka korvaus-vaatimus-riita on kesken, ovat talolliset täyttäneet maalta häätämistä. Pari vuotta sitten tilattomat vielä kylvivät maansa, mutta talolliset leikkasivat ja korjasivat sadon. Tässä hirvittävässä työssä kuuluvat he käyttävän kruununpalvelijainkin apua. He tahtoivat siis suoraan kylvää vihan ja sorron siementä keskuuseensa. Mainitsemamme Mammerlundin pienempi, 3 tynnyrin alan suuruinen maa joutui Matti Turpan haltuun. Hän luovutti sen arentimaana tekijälle takaisin elinajaksi, vaikka jotenkin korkeaa vuokraa vastaan. Suurempi alue joutui Matti Perttilän huostaan, joka on ”uskovainen” mies; hän oli aivan armahtamaton anastuksessaan.

Tämän vuosisadan puolivälin vaiheella ja vähän myöhemmin oli Laurolan kylän piirissä tai takamailla seuraavat torpat: Venesarassa 2, Koskuusilla 6, sitä paitse Stenman’in ja Myllärin torpat, Koiraniemessä 2, Sakarissa 2, Hietikoilla 3 (Kuivilaisten maalla) Ojanperässä 1. Lähempänä kylää: Paavo-Kallion, Vargelin’in, Rajalan, Daneberg’in, Kankaan, Punkarin, Kairan, Mäenpään, Reilin’in, Ringman’in ja Perttilän torpat; Lahden torppia 3, Rutkun torppia 2, Salon 3, ja vähän aikaisemmin Kranssin, Tukalan, Pajalan ja Hakalan torpat; Ollikkalan torppa, Sepän torppa ja Sotilas-torppa. Lisäksi oli joukko semmoisia mäkitupia, joissa oli jonkun verran maata. Nyt on jälellä ainoastaan Paavo-Kallion, Lahden, Haanin (pienennettynä ja uusittuna) sekä Jollgren’in torppa, ja ehkä joku Koskuusten torpista jota en nyt varmaan muista. Parahistakin torpista tehtiin silloin päivätöitä talon ruuassa yksi päivä viikossa, ja torpan paikka annettiin ilman mitään lunastusta. Totta on, että sen ajan tarmokkaat miehet uskalsivat mennä synkkään metsään; mutta jos nyt löytyisikin vielä semmoista tarmoa, ei ole enää tilaisuutta, sillä raa’immastakin metsän korvesta vaaditaan nyt etukäteen kallis ostohinta. Ihmiset ovat sivistyneet ja veljestunteet heidän rinnassaan ovat kuolleet. Mitä vuossadan puolivälin vaiheilla niin kauniisti alettiin, se on nyt ijäksi hukkunut kyyneliseen yöhön. Oudot tunteet valloittavat mielen, katsellessa noita esi-isäin muinaisia viljelys-yrityksiä, joista yksi osa on jälleen muuttumaisillaan korveksi. Jos talolliset olisivat ymmärtäneet ihmisellisen tunteen lakia, ja samassa silmällä pitäneet omaa ja jälkeisensä todellista etua, niin he olisivat kokeneet kannattaa ja edistää näitä viljelys-yrityksiä. Heidän pyhä velvollisuutensa olisi ollut pitää vireillä noita paimentulia erämaan rajoilla, mutta toisin on sekin käynyt. Talolliset kyllä huomaavat, miten heidän jälkeisensä jo seuraavassa polvessa tai kumminkin jo kolmannessa vaipuvat köyhälistöön, mutta he elävät päiväkorennon itsekästä elämää. Miten se alituiseen käypi, siitäkin vielä muutama esimerkki. Alaperttilässä oli ennen useita poikia ja tyttäriä. Toiset ovat kuolleet köyhyydessä, toiset elävät köyhyydessä, yksi pojista pikku-virkailijana Vaasassa; yksikään ei tullut talonomistajaksi. Yliperttilässä oli samaten poikia ja tyttäriä; elävät ja kuolleet ovat kuuluneet köyhälistöön. Toinen pojista koki hetken pitää taloa, mutta hävisi; yksi tyttäristä joutui toisen naimisen kautta loppuvuosikseen talohon. Alaturpan lapset onnistuivat kuta kuinkin, vaan kuolleet nuorina; jälellä oleva tytär on vaimona jollakin perintötorpparilla. Nuoremman asukkaan lapsista jälellä vaan kaksi poikaa; toinen tulee menestymään talossaan, toinen siirtynyt virkamies-uralle, siis ovat onnistuneet. Yliturpassa eloon jääneitä 4 poikaa ja 2 tytärtä. Jälkimäisistä molemmat edullisessa avioliitossa; yksi pojista omistaa talon ja tullenee onnistumaan; kolme pojista Amerikassa, siis siirtyneet köyhälistöön. Rinta-ollikkalan lapset kuolleet sukupuuttoon; talo jaettu perikunnan kesken. Taka-ollikkala, varakas kuten edellinenkin; lapset tulleevat kaikki onnistumaan. Alaheikkilän lapset lienevät Amerikassa kaikki, paitsi vanhin poika, joka omistaa talon; siis onnistunut. Yliheikkilän lapsista yksi poika ja yksi tytär talonomistajina; muut joutuneet työläisköyhälistöön, osin Suomessa, osin Amerikassa. Tanttarin lapsista on vaan kaksi aikanaan joutunut varsinaiseen köyhälistöön, mutta lasten lapsista jo useampia. Suurin osa laajan suvun jäseniä lienee Amerikassa. Yksi tyttäristä joutunut aikanaan avioliittoon pikku virkailijalle, niiden lapset myöskin pyrkineet koulutielle ja eri ammattien aloille.

Kuten tämä tilasto osoittaa, jäävät talollisten lapsista keskimäärin hyvin harvat siksi edulliseen asemaan, että he voisivat jatkaa elämäänsä talonomistajana, jos eivät tyttäret edullisten avioliittojen kautta satu joutumaan edullisempaan asemaan. Nämät esimerkit ovat kaikki Isokyrön Laurolan kylästä. Monista muista kylistä voisi saada paljoa masentavimpia esimerkkiä. Mitä sitten voi kysymykseenkään ottaa oloja Suomen sydänmaiden köyhissä tunnissa, joissa on melkein sääntönä, että koko lapsi-saria luonnon lain välttämättömyydellä joutuu suoraa päätä köyhälistöön, osa ryysyköyhälistöön.

Mutta kun nyt näin on laita, mistä tulee se jyrkkä raja, joka on vallan päällä tulokkaiden ja tilattomain kesken. Onhan suhteellisesti jotenkin suuri prosentti taas toiselta puolen tilattoman väestön pojista nykyään talonomistajana joka melkein poikkeuksetta on ainoastaan sillä tavalla laatuun käynyt, että nuorukaiset ovat ensin olleet Amerikassa rahan ansiolla. Varmaan tiedän Amerikan rahoilla lunastettuja talo-osuuksia olevan Laurolassa 3, Ulvilassa 2. Valtaalassa 2, joka määrä talojen lukumäärään verraten tekee 30 % eli 3 taloa kymmenestä. Tämä tulos on hyvin edullinen, ja samassa hyvin houkutteleva viehätin uusiin yrityksiin Atlantin toisella puolella.

Toiselta puolen siis voi joskus sattua päin vastoinkin, että nim. tilattomain lapset tulevat niiden talojen omistajiksi, joiden maalla heidän vanhempansa ovat loisina. Mutta tämä kahdenpuolinen vuorovaikutus olisi voimakas vaikutin herättämään kahdenpuolista yhteis-tunnetta tilallisten ja tilattoman väestön vaiheilla, sitä enemmän, jos he ottaisivat huomioon että he oikeastaan kaikki samaan köyhälistöön kuuluvat, ja että ainoastaan hyvin satunnaista laatua olevat onnen vaiheet tekevät ajaksi toiset tilallisiksi, suistuakseen jo toisessa tai kolmannessa polvessa sitä suurempaan köyhyyteen. Ja kumminkin nyt mahtipontisesti ja oikein vihaan asti sekä keinoista välittämättä yllä pidetään tuota keinotekoista luokkajakoa, vaikka kova kohtalo ivaten uhkaa aina uudestaan ja uudestaan kaikkia samalla kadotuksella.

Torppakylät ovat hävinneet; ainoastaan kaikkein edullisemmassa asemassa olevat torpparit ovat onnistuneet oston kautta muuttamaan tiluksensa talo-osuudeksi. Mainitsemistani torpista on ainoastaan kaksi ollut niin edullisessa asemassa.

Mitä lopuksi vielä tuohon yhteismaahan tulee ja semmoisia maita on Suomessa paljon – niin on meidän lainsääteessämme paha puute tässä kohden. Mikä olisikaan luonnollisempaa, kuin että nämät yhteismaat kaikki tarkkaan eroitettaisiin manttaali-maista ja kartoitettaisiin yhteiskunnan omaisuudeksi, sekä sitten annettaisiin vuokramaina ja palstatiloina niille yhteiskunnan jäsenille, joilla ei mitään maata ole. Mutta kun tuntee Suomen valtiolaitelmain kömpelyyden ja varastelemisen kaikissa maa-omaisuuden järjestelyä koskevissa asioissa, ei sovi ihmetellä, jos paikkakunnan asukkaat, joita asia koskee, aikovat käyttää suoraan hallinnollisia teitä hyväkseen kysymyksen alaisen maa-aluen sen suuntaista järjestelyä vasten, että vanhat raatajat pysytettäisiin oikeuksissaan yhteiskunnalle maksettavaa veroitusta vastaan, ja että samassa velvoitettaisiin myöskin kaikki tilalliset omistamansa liikamaat luovuttamaan tilattomalle väestölle, jolleivät tahdo niitä vuokramaina viljellä tai eri palstatiloina päätilaansa liittää. Sen mukaan kuin minä tiedän, eivät yhteismaan köyhät raatajat vielä ole heittäneet kaikkea toivoaan; toinen kysymys on, tekeekö Suomen hallitus ja sen viranomaiset ja oikeus-istuimet viisaasti siinä, jos he pakottavat näitä käyttämään keinoja, jotka vasta voisivat aiheuttaa hyvinkin laajaperäisiä mullistuksia koko maaomaisuuden omistus-suhteissa kaikkein kumminkin täytyy myöntää ettei ole viisasti tehty sulloa kaikki tuon luontoiset liikamaat paikkakunnalla ennestään oleviin manttaaleihin. Sopisihan muodostaa niistä esim. uusia manttaalia, tämä kävisi sitä paremmin laatuun, kun esim. mainitulla paikkakunnalla on räme- ja metsämaitakin yli sen määrän, mitä manttaalimaaksi karttain ja arviokirjain perusteella kuuluisi. Muuten ei metsän puute ole enään pätevä este itsenäisten perintöluontoisten tilain muodostamiselle. Uusi palstoittamislaki ei tunne mitään maan laatuun perustuvia ehtoja palstatilain muodostamiselle. Tämän asetuksen sopisi vähällä muutoksella sovelluttaa kysymyksen alaisiin yhteismaihin, joten sen perusteella kävisi uusia itsenäisiä tiloja muodostaminen. Paikkakunnalla on jo ennestäänkin semmoista itsenäisiä perintötiloja, joilla ei ole juuri nimeksikään metsää. Kaikessa tapauksessa vaatii asia pikaista korjausta siihen suuntaan ettei noille köyhille raatajille, jotka virallista kehoitusta noudattaen ovat alttiiksi panneet nuoruutensa hien ja väen, tehdä sitä ilmeistä vääryyttä, että he nyt vanhoilla päivillään menettävät kaikki oikeutensa. Minkälaisia tunteita kantaen tuleevat nuo vanhukset viettämään viimeiset heikkouden vuotensa, ja millä tunteilla heidän lapsensa alottamaan epävarman kulkuri-elämänsä. Voiko vaatia että he tuntevat oikeuden kunnioitusta ja luottamusta sitä esivaltaa kohtaan, joka ”Jumalan palvelijana” niin huonosti valvoo köyhäin ja sorrettuun oikeuksia. Kun he joskus kaikki kovat koettuaan Amerikan aarniometsistä tai hiilikaivoksista lähettävät terveisiä ”kurjaan Suomi-riepuun”, niin me hyvin ymmärrämme sen katkeruuden laatua, mitä he sydämmessään tuntevat kun he kumminkin samassa tuntevat hellää rakkauttakin tätä maata kohtaan. He muistavat että he ovat saaneet nähdä ilmeistä vääryyttä ja rosviota, että ovat saaneet osakseen virallisia valheita ja yhteiskunnan toimeen panemia pettymyksiä. Ja ketä on puollettu tuossa kaikessa? Semmoisia, joille tuo puoltaminen ei olisi ollenkaan ollut tarpeellista, ja joille se ei ole edes tullut miksikään hyödyksi, sillä sen luontoisesta maasta ei paikkakunnalla ollenkaan ole puutetta. Kaikki tapahtuu vaan siksi, että virallinen jonotus sais rauhassa mennä menojaan, ja että ”etuoikeutetut” eivät tulisi loukatuksi. Koko tätä alaa koskeva lain-säadäntö Suomessa on puutteellisempi kuin yhdessäkään sivistysmaassa koko tunnetussa maailmassa.

Lähde: Kansan Lehti 18.10.1900, 23.10.1900, 25.10.1900.