Yksi sangen iloinen ja harras Häävirsi

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yksi sangen iloinen ja harras Häävirsi

Kirjoittanut Otto Manninen


Yksi
sangen iloinen ja harras
Häävirsi
Jaloarvoisen ja kuulukunniaisen
Maalari-Mestarin mainion
DOM. NOBILISSIMUS PROFESSOR
ERICUS NICOLAUS JÄRNEFELT’in
ynnä
kukoistavan ja toimellisen puolisonsa
SAIMI PIA’n
omaa sukuansa Swan’in
Hopiahäähuoneen
kunniaksi
viritetty
omnibus cum
honorificabilitudinitatibus
Langoksista laihimmalta / Suovereista soukimmalta
Suuresta sydänhalusta / Ynnä muiden yllykkeestä.

A.D.MCM 12/6 XV

Iloitse sinä, häähuone!

Kaikkeansa mies saa katua ja surra,
Mutta nuorra naimisest’ ei murhe mieltä murra.
Vuotta viiskolmatta nyt siit’ on ylimalkaan,
Kun Saimi rouva veti virkatohvelit jalkaan.
Vaille kolme neljännest’ on ollut vuotta sata
Tällä parill’ yksi sydän, yksi puuropata.
Puolikolmatt’ ankaran jo Troian sodan aikaa,
Aatelkaas, ja aina vielä rauhan harppu kaikaa!
Mont’ on tämän isännän jo nähnyt tukka tuulta
Ammoiselta, kultaiselta kuhertelukuulta.
Silloin Eero-pojan pää se kasvoi vielä karvaa,
Nyt on tukan haiven jo hällä tuiki harvaa.
Eikähän se mikä ihme, ainapa sen arvaa:
Kivensä se Imatrakin sileäksi varvaa.
Yhdeksänkymment’ oli, Eskon päivä juuri,
Kun se tehtiin konkari-askele suuri.
Yhdeksänkymment’ oli liki Juhannustaan,
Silloin kun sidottihin »mustan-vasta mustaan».
Silloin oli armas aika, elo iloleikki.
Siitä leikist’ on, se tietty, tullut pitkä Heikki.
Siit’ on tullut totisesti täysi sormiluku:
Ei nyt vietä viime häitä Suvirannan suku.
Mont’ on tullut tummapäätä, liinapäit’ ei liian:
Onkos ollut sananvalta pieni Saimi Pian!
Leilat, Sarrit, Larrit, vielä viides pyörä Pulle:
Pääsee pyörin viisinkin, jos kuudetta ei tulle.
Siit’ on tullut pere, talo pelloin ja järvin,
Kaikki jokapäiväinen leipä ja särvin.
Saimi rouvan maassa kasvaa kaali sekä parsa,
Eero herran rillain eess’ on pulska Pujo-varsa.
Milli vinkuu portilla ja portailla Nelli,
Mahtaa olla mainittu jo koko karuselli.
Niin se vaankin soria on Suviranta tästä
Muokkaeltu muinaisesta Taka-Möyrylästä.
Siis: »että eli, paremmin sanoen, jotta»
Pikkuisessa pilassa ois toinen puoli totta:
Laulaisin, jos taitaisin, ma laatuisamman virren
Uroholle nostajalle kuulun kurkihirren,
Ehtoisalle emännälle – kenpä kera soti,
Kunnes nousi kumma meillä: suomalainen koti!
Kenpä kukki kumppalina, kenpä kera jaksoi,
Jotta juhla julistaa nyt: matka vaivan maksoi!
Juhlamaljat matka kaunis kannattaa ja sietää:
Armast’ ammoin aavistella, nyt on tyyntä tietää.
Taivalt’ on nyt takanakin, kaikk’ ei eessä enää,
Yhtä toist’ on tiellä nähty, monta naamaa, nenää.
Suotta naamat näytteli ja viisasteli sfinksit:
Esitän mie Eeron maljan: pinxit et distinxit!
Ampuu hiljaa, mutta tarkkaan, riehu ei, ei ryskä,
Ymmärtävi ylen määrin, mit’ on mikin yskä.
Kolinatta kulkee päällä kumpaisenkin raiteen,
Elämällä elämän ja taitamalla taiteen.
Eläköön ja maalatkoon ja saakoon monta markkaa!
Eli minkä eli, tuskin paisuu patriarkkaa.
Eläköhön Eeron kera kilvan Eeron Saimi,
Valioksi varttukohon tarhan joka taimi!
Syöden täss’ ei syömät puutu, juoden juoksu taarin,
Vaikk’ ei tunnu touhu, puuha Saimin budoaarin.
Vuotta viisikolmatta he näitä häitä hankki,
Komiasti kasvoi koron korolta se pankki.
Kultahäät ne on nyt uusi, uljas matkan maali.
Silloin firmall’ on jo moni vankka filiaali.


Lähde: Manninen, O. 1951: Muistojen tie: valikoima jälkeenjääneitä runoja. Toimittanut ja selityksin varustanut Pentti Lyly. WSOY, Porvoo.