Yksinäinen kullanhuuhtoja

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Yksinäinen kullanhuuhtoja.

Kirjoittanut Hilja Pärssinen


”Mikä isäin,
kuinka kulki tieni,
missä muinen mulla kotilies’.
Kuinka elin,
suotta kysyt tuota. –
Maalta vierahalta olen mies.
Ilot, murheet,
vastukset ja onni
lue kasvoilta jos osannet.
Itse tiukkaan
puristan mä huulet.
Kädet kuokkaan isken rautaiset.
Hauras multa
kultamureneitas
lapioni hipoo, koskettaa.
Mielessäni
väreilyt käy yhä,
tottako lie tää vai unelmaa.
Huuhdon multaa
etsin kultaa, kultaa
yksin, yksin, olla haluan.
Riemun, pelon,
odotuksen, toivon
tunnen sielussani vaihtuvan.
Ja mä muistan,
kuinka kytö syttyi,
poveheni tulen oudon loi.
Kauas, kauas
seikkailuun se veti.
Tulta sit’ en hallita mä voi.
Yksin, yksin
yhä huuhdon multaa,
lienenkö maan vieraan lumooma.
Kultajyvät
kätkee löytämäni,
kallis, kallis joka murena.
Tarun aarteet
tänne minut kiehtoi,
tietän’ onnetarko seurannee,
vaiko surman
ahnas, kolkko kita
kerta seikkailijan nielaisee.
Huuhdon multaa,
kultaa etsin päivät,
sitä aattelen mä yli yön.
– Kerta palaan
maailmaan ja silloin
kullastani valtaa, rahaa lyön.
Yksin, yksin
vielä vuosi kaksi
sitten maailmaan taas tieni vie.
Unhotettu
muukalainen silloin
en mä enää elämäni lie.”
Näin hän puhuu
arkaellen tähyy
säikkyy, pelkää omaa varjoaan.
Metsän synkän
varjossa voi piillä
rosvo vaanimassa saalistaan.
Huuhtoo kultaa
miesi muukalainen
tuntein tuskallisin, ahkeraan.
Ken ja mistä?
– Yksi tuhansista
matkaajista elon erämaan.

Hilja Liinamaa.


Lähde: Kevään kosto: sosialidemokratinen vappujulkaisu 2. 1909. T. S. Osuusk. Raivaaja r.l., Lahti.