Yksinäisen iltahetket

Yksinäisen iltahetket. Kirjoittanut Esa Paavo-Kallio

Ensimäinen iltahetki.

Kello on kaksitoista. Mustana kaari-kupoolina lepää yön mantteli nukkuvien ylitse. Kaikki nukkuvat; Kaikki muut, mutta minä yksin valvon minun kumppaneini, seurueeni kanssa. Kummallista seuruetta! Tahdotkos tulla esitellyksi sen kanssa? –: Tuo vinkuva tuuli, se kiitää, kiitää vihurin nopeudella kylmettyneitä katuja ylös, alas. Se vinkuu katujen kulmissa, se humisee ja tohisee metsän reunaa vastaan, se huojuttaa nuota kurjakasvuisia kangasmäntyjä, joilla, yhtävähän on näköä, kun kokoakaan. Akkunien luukut tuolla kolisevat, portti-veräjät täällä. Seinään on lyöty pitkä tanko. Se on ollut ennen molemmista päistään kiinni. Nyt se on vaan toisesta. Kukahan sellaisiakin viitsii tehdä! Hiljakseen se siinä heiluu. Se muistuttaa kelloa, kello muistuttaa aikaa, aika ijankaikkisuutta. Ikävä kaipaus valloittaa taas mielen. Ikävä aavistettuun onnelaan. Paljon muuta liikennettä on yössä. Ompa nyt lehten alennus-aika. Pitkin katuja ne juoksevat krapisten, ja kuiskaavat mennessään: ”Paetkaamme talven valtaa!” Ja taas tuo iso kasa aidan vierestä lähtee liikkeelle. Siinä se huokasi, levähti aita-patsaan turvassa. Nyt nekin taas kiiruhtavat toisten seuraan ja ne ”kiitää, kiitää ja kiitää!” Kas niin, ylpeät lehdet! Kuukausi sitten te puissa, paljon korkeammalla meitä niin mahtavasti riehtoilitte, puristellen itseänne kuin virrasta nousseet joutsenet. Missä on nyt se teidän korkeutenne! Maassa matelette, kuin minäkin, roudittunutta tannerta suutelette, kuin minäkin, tuulen myötä samoatte aivan kuin minä! Meillä ja teillä on yhtä ylevät tarkotusperät. Paetkaamme talven valtaa! Huu, kun se kylmä tuuli vihloo ja suomii meitä edestä ja sivuilta! Minulla on suojaton nuttu. Te olette vallan alastomia! Hyvää yötä minun matkaseurani!

Toinen iltahetki.

Eilen illalla soimasin lehtien ylpeyttä ja kauhistuin talven valtaa. Nyt tiedän, että edellinen oli pelkkää sydämmetöntä soimausta, jälkimäinen houreen tuottamaa puuskaa.

Yöllä ilmestyi unessani sukuansa puollustamaan tammen lehti:

”Me suhisemme. – Emme ensinkään ole ylpeitä – me vaan suhisemme aina vielä samate, kuin kuusituhatta vuotta sitten. Silloin nukuttelimme heitä, onnekkaita siellä ihanassa huvitarhassa ja heidän pientä ”Kainipoikaansa.” Sitten teimme tehtäväämme vuosisatoja, vieläpä vuosituhansiakin. Kerta muun muassa sivelimme Jumalattoman kapinan nostajan Absalomin salakavalia kasvoja, kun hän rohkeni nousta killumaan samalle oksalle. Senki sittemmin toki kaduimme ja laskeuimme alas peittämään hänen vertansa, joka valui maan päällä ja aivan hautaamatta.

Sittemmin taas nousimme ja teimme työtämme ihmisten ja muiden luotujen iloksi. Muistan vielä senkin ajan, kun vapauden kansa huokaili orjuuden maassa Baabelin virtain luona, ja osanottavaisuudesta silloin suutelimme heidän ilokanteloitaan pajustossa. Monta muuta tapausta olisi mainittavaa tuolta ylimuistoisilta ajoilta, mutta minun täytyy rientää, kertoakseni, mitkä eri tehtävät minulla nykyään ovat eri mailman kulmilla, ja eri olennoille –” ”Kerro toki jotain tuosta, aikojen läpi kuultamattomasta muinaisuudesta, kerro enemmän huvitarhasta, luoma-parin oloista siellä, vapauden kansan oloista orjuuden maassa!” – ”Toiste toiste; aamurusko jo nousee. Minun täytyy kiiruhtaa pois; pelkään ihmisten keksivän vierastus-retkeni Hyvästi!” – ”Hyvästi, hyvästi! Toiste terve tuloa!”

Kolmas iltahetki.

Eräänä iltana taas, istuessani yksin yksinäisessä suojassani, ajattelin, miksi se maailma niin ikävä on! Miksi nuo tunteidenki kielet niin mykät ovat! Niin, kaukana, sangen kaukana meistä on ihanteiden maailma. Kovan loitolla seuraelämänki virkistävät hetket! Kovan olemme, yksinäisiä! Himmeältä se näyttää usein tulevaisuudenkin taivas. Poistumattomilta näyttävät railot odotetun päivän ja meidän ijänpituisen yön välillä! Eikös sitten ole mitään viehättävää, mitään sydäntä ilahduttavaa? – Koen löytää huvitusta menneiden muistoissa, joista erittäin selkeänä, vaikka kaukaisena haimottaa lapsuuteni taivas. Sinne asti en kumminkaan jouda nyt, sillä kenkään ei. viitsisi silloin seurata, vaikka armosta ehkä muuten tahtoisikin sen tehdä. Ensimäiseksi muistuu tässä mieleeni Rakkauden kuohuva kyynele.

Sitten on nyt kulunut noin – – – No, terve tuloa! Mitäs kuuluu, vanha tuttavani? Joko tulit kertomaan oloista huvitarhassa; vapauden kansan oloista orjuuden maassa y. m. semmoisista?

”Minulla on nyt muuta, tuoreempaa, vaikk’ei juuri hauskaa kerrottavaa.” Kerro, kerro armas tammen lehtynen!

”Me suhisimme korkeassa puussa, joka seisoo syvällä metsän sydämmessä. Puun juurella on kasa risuja ja vanha puolilaho kuusen kanto. Koko seudun peittävät puolanten ja mustikasten varret, jotka lainahtelevat tuulesta silloin harvoin, kun se sinne sopii. Sieltä täältä puiden lomitse näkyy kaatuneen puun monihaarainen juuri ryhmä, kuin mikäkin kummitus pitkine sarvineen. Harvoin päivä sinne pilkuttaa, harvoin joku elävä olento sinne eksyy, vielä harvemmin joku ihminen. Joskus kuuluu suden kamala ulvonta, harvemminkin vielä karhun matala paasiääni. Nekin aina jokseenkin etäältä. Sitä kummallisempaa on tapahtuma tämän päivän: Iltahämärissä noin kello neljä, ilmestyi erään juurakon varjosta harmaahapsinen nainen. Hiljakseen siirtyi hän puun juurelta toiselle ikään kuin vältellen näkemistämme. – Mahtoiko aavistaa, että minä olen tämmöinen kielilaakkari. – Niin, hän siirtyi lähemmä; selvään näimme aikovansa meidän puumme juurelle. Kumminkin, vielä hän kerran seisahti; katsoi ympärilleen katseella, jota ei ole helppo selittää. Siinä oli sekasin kauhua, pelkoa, rauhattomuutta, tuskallista arvelua, toivoa ja toivottomuutta. Voi ihmisraukka! Polvensa horjuivat, jäsenensä vapisivat, kasvonsa vuoroin kalpenivat, vuoroin tulistuivat. Huulensa pusersi kokoon kuin rautahohtimet. Ja kumminki pääsi sieltä kamala, itseään halveksiva nauru ja karhean kumea lause: ”kurja pelkuri!” Hän kokosi voimansa ja otti kolme, neljä uhallista askelta. Silloin seisoi hän puumme juurella, sen vanhan kuusen kannon vierellä ja lausui edelliseen tapaan: ”tämä se on.” Mikä siis; sen saamme kohta nähdä. Nainen huokasi, kumartui ja otti, kimpun risuja puumme ja kannon välistä. Selvään huomasimme silloin, että ihmiskäsi oli ne siihen järjestänytkin joskus. Kuka sitten? Aikoja on kulunut, kuin niin lähellä puutamme on joku käynyt. Hän poisti risut ja taas huokasi. Sitten katsoi hän ympärilleen. Sen katseen olisi voinut tulkita sanoilla: ”Onko se varma, ett’ei kukaan näe? – Sitten otti hän kestävimmän kapulan ja alkoi kaivaa multaa. Näytti siltä, kun olisi hän sitä ennenkin tehnyt. Niin hyvästi osasi hän pistää kapulansa pehmeään multaan ja jättää ikivanhan tantereen kaivamatta. Sillä välin oli ilma, joka ensin oli umea, että vähän vettäkin satoi, selvinnyt ja kuun säde taisi jo langeta hämärään maahan. Mekin katselimme salaa oksien välitse. Nainen sävähti joka kerta, kun me vähänkin liikahdimme, paremmin nähdäksemme alas. Kaivamisessa oli hän edistynyt sangen pitkälle; sangen pitkälle, vaikkei kuoppa kumminkaan ollut iso. Tarpeeksi iso se kumminkin oli näyttämään pientä – – pääkalloa, selkärunkoa, käsivarsien ja jalkojen luita. Kamala tunne valtasi minun. Kaikki muutkin lehdet katselivat, kuin kivettyneet tuota kummallista, avattua hautaa. Niin katseli myös nainen; katsoi ja katsoi, ja viimein kuiskasi: ”viisitoista vuotta – – – – ei muuta jälellä kun luita!” – – Sitten alkoi hän sulkea hautaa; alkoi jälleen peittää nuota luita, ja tuonlaista tekee eräs nainen! Kamalan kolkko väristys kävi läpi puun. Mekin vapisimme; vapisimme niin, että sateen pisarat putoilivat naisen päälle raskaina kyynelhelminä. Samassa kuiskasimme yhteen ääneen suhinallamme: ”Kurja olento! Muodostasi ja liikkeistäsi näemme, että tässä on joku pimeyden työ. Keben on ollut tuo lapsi? Miten se on sinne joutunut? – Aiotko jälleen sen kätkeä sinne, ettei vääryydellä loppua olisikaan! Vanhurskasta tuomaria muista! Oikeuden Jumalaa muista! Jos olet rikollinen, tunnusta se! Etsi, rauhaton olento sielullesi rauhaa! Vanhurskas Herra on myöskin laupias Jumala!” Ja korkea tammen runko huojui juhlallisesti: ”Amen!” – – – Naisen silmästä vierähti kyynele. Miten se oli kaunis, miten hohtosa, miten kirkas! Se hehkui, kuin timantti, kimalteli, kuin jalokivi. Ensikerran vasta näin oikean katumuksen kyyneleen. Oi, jospa sellaisia olisi monta! – – Nainen lähti, heitti työnsä; Pieni hauta jäi auki. Hellä kuu otti sen huostaansa. Kauniisti tuikki sen säteet valkeille luille. Tammi heilahteli tuulesta voimakkaasti. Oikeinpa sen juuret kohoilivat! Se tuuditteli lasta. Kummallinen lapsi! Kummallinen kehto! Vielä yksi kumma: Metsärastas, jota ei moneen aikaan ollut seutuvilla näkynyt, lensi ohitse visertäen. Se oli kehtolaulua pienoiselle. Onnellinen lapsi! Sinua ei ole unhotettu. – – Nainen rientää, ei enää hiipien puulta puulle, vaan juosten suoraan, että puolainvarret lakoavat. Mikä lie nyt aikomuksensa. Seuratkaamme häntä! Hän tulee ensimäiselle talolle, sivuaa sen; tulee toiselle, tekee samoin; kulkee ohi kirkon, siunaa; tulee oikeuden palvelian asunnolle, menee sisään ja kohta kuuluu sieltä vapiseva, mutta korkea ääni: ”Minä olen lapseni murhaaja!” – – Onnellinen lapsi! Äitisi on parannuksen polulla!” Näin kertoi tammen lehti, ja kun tuota surunsekaista kertomusta mietin, katosi lehti huomaamattani.

Tuuli huuhtelee akkunan ruutuja. Kumma tunne valtaa mielen. Ikävässä olin äsken, vielä suuremmassa olen nyt. Tuollaisiako saattaa tapahtua lain ja oikeuden maassa, kristityssä maassa, sivistyneessä maassa! Nuonko syvälle voi ulottua paheiden hirmuvalta! Nuonko synkkä on sekin, tuo naisellinen paatumus! Oikeus, oikeus, minä haluan täältä pois; haluan sinne, jossa sinä yksin olet vallanpäällä. Jossa ei välähtele väkivallan säilä, eikä kostonmiekka. Täällä ei ole oikeutta enää. Ei oikeutta enää! Voi ikävä sana! Lähtekäämme täältä! Mutta, minne jo! Lukossa ovat vielä portit oikeuden maahan. Täällä täytyy vielä olla vähän aikaa. Hauta avaa portit oikeuden maahan. Hauta! Voi, kuin suloiselta se nimi soi! – – – Kello lyö kaksitoista. Tuossa vartoo valmis vuode. Se on ainoa, joka ei vielä milloinkaan ole pettänyt. Aina se vartoo niin nöyränä. Tahdon rukoilla hyvää yötä.

Jatketaan seuraavassa vihossa.

Lähde: Paavo-Kallio, E. 1883: Rikkaruohoja. I. Jyväskylä.