Yksin: V luku
| IV luku | V luku Yksin Kirjoittanut Juhani Aho |
VI luku |
Elän useita viikkoja samassa rauhallisessa mielentilassa. Elämääni on tullut uusi ylläpitäjä, jotenkin todennäköinen toivo. Uskon yhä enemmän mahdolliseksi kirjeeni vaikutuksen. Ne päivät, jolloin en vielä voi vastausta odottaa, ovat miltei onnelliset. Minä tiedän, että nyt se siellä menee, että se on oleva lopullinen käännekohta, viimeinen koetus ja että sitten en voi enää mitään. Ja minä vaivun sen johdosta fatalistin tyyneen rauhaan.
Työni, johon olen päässyt toden teolla käsiksi, sujuu kuin koneen käynti, ja minä vietän melkein kaiken aikani kansalliskirjastossa. Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo, aina tasainen ja suloinen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet, mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset – ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä, eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan. Kävihän miten kävikään, ajattelen minä, minun täytyy tyytyä. Elämäni kai tulee olemaan tasaista taivaltamista, tosin ilman erityistä iloa, mutta samalla ehkä myöskin ilman kalvavaa ikävyyttä. Ja minusta näyttää, että olen laskeutunut elämäni mäkisiltä mailta sen alangoille.
Se on kuitenkin tuo vielä kokonaan sammumaton toivo ja odotus, joka oikeastaan on luonut minuun tämän rauhan. Sillä kuta pitemmältä kuluu aikaa siitä, kun lähetin kirjeen, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi minä tulen. Kun on mennyt kaksi viikkoa eikä vieläkään vastausta kuulu, ovat päiväni pilalla. Usein laiminlyön mennä kirjastoon enkä voi poistua asunnostani, ennenkuin kirjeenkantaja on tehnyt kierroksensa noin kello kolmen tienoissa. Ja jos joskus menenkin, niin voin yht’äkkiä jättää kaikki ja palata tuulessa, sateessa ja liassa kesken kiireen asuntooni.
Tullessani seisoo ovenvartia tavallisesti huoneensa edustalla ja katselee aikansa kuluksi liikettä kadulla. Jo kaukaa koetan hänen kasvoistaan lukea, onko hänellä minulle mitään. Jos olisi, hän peräytyisi kammioonsa minut nähtyään. Mutta ehkä hän ei muista, ja ehkä hänellä kuitenkin on. Tervehdin häntä mitä ystävällisimmällä äänellä. Hän vastaa yhtä ystävällisesti, väistyy kohteliaasti, ja minä sujahdan hänen sivuitsensa. Mutta hän ei tule jälessäni. Pyyhin jalkojani kauemmin kuin olisi tarpeellista. Nousen kaksi kolme rappua. En voi jatkaa. Minun täytyy saada varmuus. Ilman sitä en voi toimittaa mitään huoneessani. Koko päivä on menevä pilalle. Minun täytyy häneltä kysyä.
– Rien, monsieur, rien! [Ei mitään, hyvä herra, ei mitään!]
Joka päivä sama vastaus, ja sama sydäntä repivä sorahdus hänen ärrässsään, josta hän ei aavistakaan, kuinka kipeästi se koskee. Hän on hyväntahtoinen vanha nainen, aina ystävällinen ja aina kohtelias. Mutta kuitenkin minä välistä epäilen häntä joistain salaisista vehkeistä. Kuka tietää, eikö hän ehkä ole kirjettäni tahallaan piilottanut. Ehkä hän vähäksyy saamiaan juomarahoja eikä anna. Ja sopivassa tilaisuudessa pistän minä viisi frangia hänen kouraansa.
Mutta kirjettä ei kuulu. Aina vain sama vastaus:
– Rien, monsieur, rien!
Eräänä päivänä tulen aamiaista syömästä. Olen lakannut odottamasta enkä välitä enää kysyä sen enempää. Olen jo nousemassa rappuja, kun ovenvartia yht’äkkiä huutaa jälkeeni:
– Voilá une lettre pour monsieur! [Täällä on kirje herralle!]
Se on Annalta! säpsähdän minä nähdessäni päällekirjoituksen. Voisiko se olla mahdollista? Mitä se merkitsee? Ja se ajatus kiidättää minut kiertoportaita myöten muutamassa harppauksessa ylös kuudenteen kerrokseen. Olen menehtymäisilläni hengästyksestä enkä tahdo saada pyörtymykseltä avainta reikään. Kun vihdoinkin saan auki kirjeen kuoren, jonka mukana repeää osa itse kirjeestäkin, näen, että se on veljeltä. Ja kuorta tarkemmin tutkittuani onkin osoite äidin käsialaa.
En tahdo päästä ryhtyneeksi lukemaan kirjettä. Minä puoleksi toivon, ettei se olisi ollenkaan tullut. Sillä minä pelkään, että se on kokonaan suistava minut rauhalliselta radaltani. Häilyvä odotustila on sittenkin parempi kuin kokonaan kaatunut toivo. Nyt, kun kerran olen saanut kirjeen, voisin lykätä sen lukemisen huomiseksi, toistaiseksi.
Mitenkä on siihen tullut tuohon kuorelle äidin päällekirjoitus? Vaan se on kai selitettävä siten, että veli tapansa mukaan on laiminlyönyt lähettää kirjeensä illalla. Hän herää aamulla, mutta ei viitsi nousta ja äiti toimittaa kirjeen postiin. Sillä lailla lienee siihen tullut hänen käsialansa, joka on jotenkin yhdenlainen kuin hänen tyttärensä.
Mutta täytyyhän minun vihdoinkin se lukea. Ja ehkei siinä ole mitään koko asiasta.
Veli kirjoittaa toivovansa, etten pane pahakseni, että hän on näyttänyt kirjeen äidille ja Annalle. Äidin oli ollut minua kovasti sääli. Anna oli luettuaan antanut sen takaisin sanaa virkkamatta, eikä siitä oltu hänen kanssaan mitään keskusteltu. »Varmaankin haluttaisi sinua tietää, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt ja mielelläni sinulle siitä kertoisin, jos itse tietäisin jotain. Luulen kuitenkin, ettet ole mitään kadottanut, joshan et voittanutkaan. – – Muuten ne nuo naiset yleensä ovat sellaisia, ettei heidän mieltään milloinkaan oikein tiedä. Ja sanoakseni sinulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, niin on Annalla ihailijansa. Tietysti ylioppilas, nuori nokka. On tutustuttu Suomalaisella Seuralla, saatettu kotiin teatterista, harjoitettu ja tanssittu yhdessä pukutansseja ja saatu serenadeja kuutamoisina pakkasöinä. Tietysti ollaan siitä mielissään. Hänen ’tunteistaan’ en tosin tiedä, kuinka syviä ne mahdollisesti lienevät. Siitä voi tulla kihlaus, mutta yhtä luultavaa on, ettei tule mitään.»
»Ehkä en oikein osaa asettua kannallesi, mutta näin meidän kesken puhuen kummastuttaa minua hiukan, että otat rakkautesi häneen niin kovin totisesti ja niin sanoakseni raskaasti. Tunteesi yleensä semmoisinaan kyllä käsitän. Ne ovat sitä yleistä kaipausta ja ikävää, jota meidän iällämme on niin vaikea, melkein mahdoton kantaa. Se ajaa meitä hakemaan hellyyttä ja kiintymistä ainoana elämisen mahdollisuutena. Ja kuta kiivaammin tuntee ajan luistavan jalkainsa alta, sitä kiihkeämmäksi tulee halu hypätä pois jollekin kiinteälle kivelle. Mutta vaikka Anna nyt kyllä on hyvä tyttö, ehkä parhaimpiakin mitä nykyään tunnen, niin ei hän nyt kuitenkaan ole ainoa maailmassa. En usko ollenkaan, että hukka sinut perii, vaikk’et häntä saisikaan. Sinä sanot, että tällainen vanhanpojan rakkaus on ensimmäisen rakkauden kaltainen. Mutta yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että kummankin kuvittelee samalla myöskin viimeiseksi. Ne eivät sitä sentään ole kumpikaan. Jonain päivänä kohtaat toisen yhtä mukavan ja ehkä vielä mukavammankin. Meidän kehityskannallamme olevien miesten täytyy aina tinkiä vaatimuksistamme, ja kun sen teemme, niin on meille kyllä vielä naisia jälellä maailmassa.»
»Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän palmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja tanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä tulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht’äkkiä on tullut erinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja minä säestän. Minä saatan häntä kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo yksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä kertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys.»
»Muuten olen varma, ettei hänellä tule olemaan mitään valittamista. Minä olen oleva hyvä isä hänen lapsilleen, joita kaipaan, ja uskollinen aviomies hänelle itselleen. Se ei olekaan vaikeaa. Minä niinkuin sinäkin olen soittanut läpi kaikki tunne-elämän monimutkaiset melodiat ja luulen, että nyt tyydyn siihen yksinkertaiseen säveleen, jonka ynisyttämistä loppuelämäni tulee olemaan – ’kotoisen lieden ääressä’. Minä kaipaan rauhaa, häiritsemätöntä ja hermoja viihdyttävää. – Oblomoff! sanot sinä. Niin juuri, tavallaan Oblomoff. Siihen suuntaan minä olen kehittynyt.»
»Ja koettaisit sinäkin kehittyä samaan suuntaan. Heittäisit hiiteen nuo huolesi. Ei maksa vaivaa kulkea kaikkea ikäänsä kuutamohaaveilijana. Ei varsinkaan Pariisissa, pienen suomalaisen kaunottaren takia. Sinun sijassasi minä menisin virran mukana, kun kerran olen rannalla. Irroita purtesi, laske koskia, kun niitä on! Kun et ihan pahasti pidä perää, ja siitähän ei enää meidän iällämme ole suurta pelkoa, niin suilut hiljalleen elämäsi suvantoon. Minä olen siellä jo odottamassa, ja kokastan venheesi järkevien naimisten rantateloille. Jos ei Anna huoli sinusta, joka sekään ei ole sanottu, niin sitä pahempi hänelle. Minä koetan ainakin tehdä parastani ja samaa mieltä näyttää olevan äitikin. Ehkä siinä suhteessa kaikki järjestyy hyvin, mutta jos ei järjestyisi, niin voit olla vakuutettu, että tulevan eukkoni kanssa – joka muuten lähettää sinulle terveisensä – haemme ja löydämme sinulle jonkun uskollisen ja hyvän pappilanmamsselin, joka ei ole rikkiviisas eikä ’etevä’, mutta luonnollisella ymmärryksellä varustettu.»
Kirje vaikuttaa minuun hyvästi. Ei siihen nähden, että olisin hyväksynyt ystäväni teoriat ja hänen katsantotapansa avioliitosta. Mutta kirje jättää minut riippumaan vielä yhdestä toivon säikeestä, vaikkakin hienosta. Olen tyytyväinen, kun ei sentään kaikki vielä ole lopullisesti ratkaistu. Antaudun uudella innolla työhöni. Elän erakkoelämätä, ja kokonaan kajahtaa korvieni ohitse ystäväni kehoitus heittäytyä elämään. Nyt, jos koskaan, tahdon olla ihanteilleni uskollinen, käydä periaatteitani toteuttamaan.