Yksinkertainen sydän: III luku
| II luku | III luku. Yksinkertainen sydän Kirjoittanut Gustave Flaubert |
IV luku |
Polvistuttuaan ovella Félicité astui kirkkoon korkean keskikaton kohdalla kulkevan kaksinkertaisen istuinrivin välitse, avasi rouva Aubainin penkin, istuutui ja katseli ympärilleen.
Pojat oikealla, tytöt vasemmalla täyttivät kuoripenkit. Kirkkoherra seisoi kuorikorokkeen ääressä. Kuorin takaseinä-ikkunan lasimaalaus esitti Pyhää Henkeä, joka varjoi Neitsyttä; toisessa lasimaalauksessa näki Neitsyen polvillaan Jeesus-lapsen edessä, ja rippileipälippaan takana oli puinen veistokuva, joka kuvasi Pyhää Mikaelia tappamassa lohikäärmettä.
Pappi esitti ensin lyhykäisesti raamatunhistoriaa. Félicité näki hengessänsä paratiisin, vedenpaisumuksen, Baabelin tornin, palavia kaupunkeja, kansoja kuolinkamppailussa, kumoonkaadettuja epäjumalankuvia; kaikki tämä häntä häikäisi, ja siitä painui hänen mieleensä ylimmän olennon kunnioittaminen ja hänen vihansa pelko. Sitten hän itki kuunnellessaan kärsimyshistoriaa. Miksi olivat he ristiinnaulinneet hänet, joka rakasti lapsia, ruokki väkijoukkoja, paransi sokeat, ja joka sulasta lempeydestä oli tahtonut syntyä tallin seimessä, keskellä köyhiä? Kylvöt, elonleikkuut, viininvalmistukset, kaikki nuo kotielämän askareet, joista evankeliumi puhui, esiintyivät hänen elämässään; Jumalan läsnäolo oli pyhittänyt ne, ja Félicité rakasti nyt hellemmin karitsoja Karitsan tähden, kyyhkysiä Pyhän Hengen tähden.
Hänen oli vaikea kuvitella tämän olemusta; sillä hän ei ollut ainoastaan lintu, vaan vielä lisäksi liekki, ja toiste tuulenhenki. Ehkä juuri hänen valonsa leimuaa öisin soiden laidoilla, hänen hengityksensä kiidättää pilviä, hänen äänensä tekee kellot sulosointuisiksi; ja hän vaipui hartaaseen ihailuun, nauttien kirkon kiviseinistä huokuvasta viileydestä ja rauhasta.
Dogmeista hän ei ymmärtänyt mitään eikä edes yrittänyt ymmärtää. Kirkkoherra selitteli, lapset laskettelivat ulkolukuaan ja Félicité nukahti lopulta; hän heräsi äkkiä, kun lapset poistuessaan paukuttelivat korkojaan permannon kivilaattoja vastaan.
Tällä tavoin, kuuntelemalla, Félicité perehtyi rippikoulu-oppijaksoon, hänen uskonnollinen kasvatuksensa kun oli laiminlyöty hänen nuoruudessaan; ja siitälähtien hän jäljitteli kaikkia Virginien uskonnollisia hartausmenoja, paastosi samoin kuin hän, ripitti itsensä yhdessä hänen kanssaan. Kristuksen ruumiin juhlana he yhdessä pystyttivät kulkue-alttarin.
Virginien ensimäinen ripilläkäynti häntä jo edeltäpäin huolestutti. Hän oli levoton ajatellessaan kenkiä, rukousnauhaa, hartauskirjaa, käsineitä. Kovasti vavisten hän avusti äitiä Virginietä puetettaissa.
Koko jumalanpalveluksen ajan Félicité tunsi ahdistusta. Herra Bourais istui hänen edessään ja peitti häneltä osan kuoria; mutta ihan vastapäätä seisova neitosten joukko, alaslaskettujen harsojensa päällä valkea seppele, oli valkoinen kuin hanki; ja Félicité tunsi kaukaa rakkaan pienokaisen hänen hennommasta kaulastaan ja hartaasta asennostaan. Kello soi. Päät painuivat alas; syntyi hiljaisuus. Sitten urkujen pauhatessa laulajat ja seurakunta veisasivat ”Agnus dei”-rukouksen; sitten alkoi poikien kulkue; ja heidän jälkeensä nousivat tytöt. Hitaasti astuen, kädet ristissä he kulkivat kirkkaasti valaistun alttarin ääreen, polvistuivat ensimäiselle askelmalle, saivat kukin vuoroonsa ehtoollisen ja palasivat samassa järjestyksessä rukoustuolilleen. Kun tuli Virginien vuoro, kumartui Félicité ulos penkistä paremmin nähdäkseen; ja mielikuvitusherkkänä niinkuin todella hellä ihminen ainakin, hänestä tuntui kuin olisi hän itse ollut tuo nuori tyttö; hänen kasvonsa muuttuivat tytön kasvoiksi, hänen hameensa puki tätä, tuon toisen sydän sykki hänen povessaan; avatessaan suunsa ja sulkiessaan silmäluomensa oli hän vähällä pyörtyä.
Seuraavana aamuna varhain hän ilmestyi sakaristoon ja pyysi, että kirkkoherra antaisi hänelle ehtoollisen. Hän nautti sen hartaana uskovaisena, mutta ei tuntenut samaa suloista tunnetta.
Rouva Aubain tahtoi antaa tyttärelleen täydellisen kasvatuksen; ja kun Guyot ei voinut opettaa hänelle englantia eikä musiikkia, päätti hän panna hänet täysihoitolaan Honfleurin Ursula-nunnaluostariin.
Tyttö ei vastustanut. Félicité huokaili, pitäen rouvaa taipumattomana. Sitten hän ajatteli, että hänen emäntänsä kenties oli oikeassa. Nämä asiat kävivät yli hänen käsityskykynsä.
Eräänä päivänä pysähtyivät vanhat katetut vaunut oven eteen; ja niistä astui alas nunna, joka tuli noutamaan nuorta neitiä. Félicité nosti tavarat kuomin katolle, antoi määräyksiä ajurille ja pani matka-arkkuun kuusi tölkkiä marjahilloa ja tusinan päärynöitä sekä orvokkikimpun.
Viime hetkellä Virginie alkoi rajusti nyyhkyttää; hän syleili äitiään, joka suuteli häntä otsalle toistaen:
– No, lapsi kulta, rohkeutta, rohkeutta!
Ajoneuvojen astuin nostettiin, ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Silloin rouva Aubain pyörtyi; ja illalla kaikki hänen ystävänsä, Lormeaun perhe, rouva Lechaptois, neidit Rochefeuille, herrat de Houppeville ja Bourais tulivat häntä lohduttamaan.
Tyttären poissaolo tuotti hänelle alussa paljon surua. Mutta kolmasti viikossa hän sai tältä kirjeen, muina päivinä hän itse hänelle kirjoitti, käveli puutarhassaan, luki hiukan, näin täyttäen ajan tyhjyyden.
Aamuisin Félicité tapansa mukaan meni Virginien huoneeseen ja katseli seiniä. Hänestä oli ikävää, ettei enää saanut suoria hänen hiuksiaan, kuroa hänen kenkänauhojaan, pistää peitteen reunoja patjojen ja vuoteen väliin – ja ettei enää alinomaa saanut nähdä hänen sieviä kasvojaan ja pitää häntä kädestä, kun lähdettiin kävelylle. Ikävissään hän koetti solmustaa pitsejä. Mutta hänen kovin kömpelöt sormensa katkoivat rihmat; hän ei enää välittänyt mistään, oli käynyt unettomaksi ja oli, kuten itse sanoi, vallan hukassa.
Haihduttaakseen ikäviä ajatuksiaan hän pyysi lupaa saada kutsua luokseen tervehdyksille sisarenpoikansa Victorin.
Tämä tuli sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen, posket punoittaen, rinta paljaana ja mukanaan maaseudun kenttien tuoksua, joiden kautta oli kulkenut. Heti paikalla Félicité kattoi hänelle pöydän. He aterioivat vastatusten; Félicité itse söi niin vähän kuin suinkin, välttääkseen kuluja, ja tyrkytti pojalle niin paljon ruokaa, että tämä lopulta nukahti. Iltakellojen ensi soiton kaikuessa hän herätti hänet, harjasi hänen housunsa, sitoi hänen kaulahuivinsa ja läksi kirkkoon, nojaten äidillisen ylpeänä hänen käsivarteensa.
Victorin vanhemmat käskivät hänen joka kerta tuoda mukanansa jotain, joko mytyn raakasokeria, palan saippuaa, tilkan paloviinaa, joskus rahaakin. Poika toimitti heidän vaatteitaan korjattavaksi; ja Félicité suostui tähän tehtävään, iloisena siitä, että toisen piti siis tulla uudestaan.
Elokuulla Victorin isä otti pojan mukaansa rannikko-purjehdukseen. Oli koululoman aika. Lasten paluu kotia lohdutti häntä. Mutta Paul oli käynyt oikulliseksi, eikä Virginie enää ollut siinä iässä, että häntä saattoi sinutella, mikä synnytti väkinäisyyttä ja jonkunmoisen juovan heidän välilleen.
Victor kävi järjestään Morlaixissa, Dunkerquessä ja Brightonissa; joka matkalta palatessaan hän toi Félicitélle lahjan. Ensi kerralla se oli simpukankuorista tehty rasia, toisella kerralla kahvikuppi; kolmannella kerralla miehen muotoinen mesileipätaikinasta tehty iso kakku. Poika tuli päivä päivältä kauniimmaksi, hän oli sorea varreltaan, silmät olivat syvät ja rehelliset, ja hänellä oli päässä nahkalakki, merimiesten tavoin työnnettynä takaraivolle.
Eräänä maanantaina, heinäkuun 14. p. 1819 – Félicité ei unhoittanut tätä päivämäärää – Victor kertoi sitoutuneensa lähtemään pitkälle matkalle, ja että hän ylihuomisen jälkeisenä yönä oli matkustajalaivalla kulkeva Honfleuristä kuunariinsa, jonka oli määrä aivan pian lähteä Havresta merille. Tällä matkalla hän kenties oli viipyvä kaksi vuotta.
Näin pitkää poissaoloa ajatellessaan Félicité joutui epätoivoon; ja sanoakseen sisarenpojalleen hyvästit, hän keskiviikko-iltana rouvan päivällisen jälkeen veti kalossit jalkaansa ja astui kiireesti nuo neljä ranskan peninkulmaa, jotka eroittavat Pont-l’Évêquen Honfleuristä.
Saavuttuaan hautuumaan kohdalle hän poikkesi oikealle, vaikka olisi pitänyt poiketa vasemmalle, ja eksyi halkotarhaan, josta taas palasi; vastaantulijat kehoittivat häntä kiiruhtamaan. Hän kiersi satama-altaan, joka oli täynnä laivoja, törmäsi vasten laivaköysiä; sitten maa alkoi viettää, tulia tuikki ristiin, ja hän luuli olevansa hullu, nähdessään ylhäällä ilmassa hevosia. Rantasillalla toiset hevoset hirnuivat meren peloittamina. Nostokone, johon ne kiinnitettiin, laski ne alukseen, missä matkustajat tunkeilivat omenaviini-tynnyrien, juustokorien ja jyväsäkkien keskellä. Kuuli kanojen kaakattavan, ja kapteeni kiroili ja muuan laivapoika seisoi nojaten ankkurin kannattajaan välinpitämättömänä kaikesta tästä. Félicité, joka ei ollut häntä tuntenut, huudahti: – Victor! – Hän nosti päänsä; Félicité syöksähti sinnepäin, mutta samassa laivan portaat äkkiä vedettiin ylös.
Matkustajalaiva, jonka naiset laulaen ja köydestä hinaten panivat liikkeelle, poistui satamasta. Sen runko rasahteli, raskaat aallot pieksivät sen kokkaa. Purje oli kääntynyt, ei enää voinut nähdä ainoatakaan matkustajaa – ja kuun hopeoimalla merellä se näytti mustalta pilkulta, joka vaalenemistaan vaaleni ja lopulta katosi.
Kulkiessaan hautuumaan ohi Félicité päätti sulkea Jumalan huomaan sen olennon, joka oli hänelle rakkainta maailmassa; ja hän rukoili kauan seisoallaan, kasvot kyynelten kostuttamina, silmät tuijottaen pilviä kohti. Kaupunki nukkui, tullivartijat kulkivat tarkastuksellaan; ja vettä valui lakkaamatta sulun rei’istä, kohisten kuin tulva. Kello löi kaksi.
Luostarin vastaanottohuonetta ei varmaankaan avattaisi ennen aamun koittoa. Viipyminen epäilemättä pahoittaisi rouvaa; ja huolimatta halustaan syleillä tuota toista lasta hän lähti paluumatkalle. Ravintolan palvelustytöt paraikaa heräilivät hänen saapuessaan Pont-l’Évêqueen.
Tuo poika parka oli siis monena kuukautena keinuva aalloilla! Hänen edelliset matkansa eivät olleet peloittaneet Félicitétä. Englannista ja Bretagnesta saattoi palata, mutta Amerikka, siirtomaat, saaret – ne olivat epävarmaa seutua, jossakin kaukana maailman äärissä.
Siitä lähtien Félicité ajatteli yksinomaan sisarenpoikaansa. Paahtavan kuumina päivinä hän suri sitä, että pojalla oli jano, ja ukkossäällä hän pelkäsi, että salama häneen iskisi. Kuunnellessaan savutorvessa ulvovaa tuulta kuvitteli Félicité tämän saman myrskyn nujertavan hänet murskautuvan maston huipussa, ruumis takakumarassa, vaahtoharson peittämänä, toiste taas – ja tämä johtui kuvitetun maantiedon muistelemisesta – villi-ihmiset söivät hänet, tai sieppasivat hänet metsässä kiinni apinat, tai hän kuoli autiolla meren rannikolla. Mutta hän ei koskaan puhunut levottomuudestaan.
Rouva Aubain puolestaan oli levoton tyttärensä tähden.
Kelpo nunnien mielestä hän oli herttainen, mutta heikko terveydeltään. Pieninkin mielenliikutus sai hänet hermostuneeksi. Täytyi luopua pianosta.
Rouva Aubain vaati luostarilta säännöllistä kirjeenvaihtoa. Eräänä aamuna, kun kirjeenkantajaa ei ollut näkynyt, hän kävi kärsimättömäksi; ja hän asteli salissa edestakasin nojatuolinsa ja akkunan väliä. Tämä oli todella eriskummaista! Neljään päivään ei mitään tietoja!
Félicité kehoitti häntä noudattamaan hänen esimerkkiään ja rauhoittumaan virkkaen:
– Nähkääs, hyvä rouva, minä en ole puoleen vuoteen saanut tietoja!...
– Kenestä?...
Palvelijatar vastasi hiljaa:
– No ... sisarenpojastani.
– Vai niin, sisarenpojastanne!
Ja kohauttaen olkapäitään rouva Aubain jatkoi kävelyään, mikä merkitsi: – Sitä en tullut ajatelleeksi!... Muuten, se ei minua liikuta! Laivapoika, jätkä, kaikesta sitä välittäisi!... Kun sitävastoin minun tyttäreni... Ajatelkaahan!...
Vaikkakin tottuneena tuimaan kohteluun Félicité paheksui rouvan menettelyä, mutta unhoitti sen sitten.
Hänestä tuntui vallan luonnolliselta, että äiti surressaan tyttärensä kohtaloa joutui noin pois suunniltaan.
Ja olivathan nuo molemmat lapsukaiset yhtä tärkeät; hänen sydämessään piilevä side yhdisti heidät, ja heidän kohtalonsa tuli olla sama.
Apteekkari kertoi Félicitélle, että Victorin laiva oli saapunut Havanaan. Hän oli lukenut tämän tiedon lehdestä.
Ajatellessaan sikaareja, Félicité kuvitteli Havanaa maaksi, jossa ei tehdä muuta kuin poltellaan, ja Victor liikkui neekerien parissa keskellä tupakansavu-pilveä. Saattoikohan sieltä ”tarpeen vaatiessa” palata maitse? Kuinka etäällä se oli Pont-l’Évêquestä? Saadakseen selvän tästä hän kääntyi herra Bouraisin puoleen.
Tämä otti esille kartastonsa ja alkoi selitellä pituusasteita; ja hän väänsi suunsa leveään koulumestarihymyyn huomatessaan Félicitén tyrmistymisen. Sitten hän osoitti lyijykynänsä varrella soikean täplän lovissa olevaa mustaa pilkkua, jota tuskin saattoi eroittaa, sanoen: – Kas tuossa. – Félicité kumartui kartan yli; tuo värillinen viivaverkko väsytti hänen silmiään, asiaa ollenkaan selvittämättä. Ja kun Bourais kehoitti häntä sanomaan, mikä häntä sekoitti, pyysi hän vaan näyttämään sitä taloa, missä Victor asui. Bourais kohautti käsivarsiaan, aivasti ja purskahti naurunremahdukseen; tuollainen yksinkertaisuus synnytti hänessä hilpeyttä; eikä Félicité ymmärtänyt sen syytä – hän, joka kenties halusi kartalla nähdä sisarenpoikansa valokuvankin, siihen määrään rajoitettu oli hänen älynsä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Liébard, torimyynnin aikana kuten tavallisesti, astui sisälle keittiöön ja jätti Félicitélle kirjeen hänen langoltaan. Kun ei kumpikaan heistä osannut lukea, turvautui Félicité emäntäänsä.
Rouva Aubain, joka paraikaa laski sukankutimen silmukoita, asetti sen syrjään, avasi kirjekuoren, säpsähti ja virkkoi matalalla äänellä ja syvin katsein:
– Teille ilmoitetaan onnettomuus. Teidän sisarenpoikanne...
Hän oli kuollut. Sen enempää ei kirjeessä sanottu.
Félicité lyykistyi tuolille, painaen päänsä selkänojaan ja sulkien silmänsä, jotka äkkiä alkoivat punoittaa. Sitten hän, pää kumarassa, käsivarret riippuen sivuilla, katse tuijottavana, toisteli hetken kuluttua:
– Poika parka, poika parka!
Liébard katseli häntä huokaillen. Rouva Aubain vapisi lievästi.
Hän ehdoitti, että Félicité kävisi Trouvillessa katsomassa sisartaan.
Félicité vastasi eleellä, ettei se ollut tarpeellista.
Seurasi hiljaisuus. Kelpo Liébard katsoi soveliaaksi vetäytyä pois.
Silloin sanoi Félicité:
– Ei se heille merkitse mitään!
Hänen päänsä retkahti alas; ja vaistomaisesti hän silloin tällöin nosti työpöydällä olevia pitkiä sukkapuikkoja.
Pihalla kulki palvelijattaria kantaen paareilla vettävaluvia pesuvaatteita.
Huomatessaan heidät ikkunasta Félicité muisti pyykinpesunsa; eilen likoamaan pannut vaatteet täytyi tänään huuhdella; ja hän poistui huoneesta.
Hänen pyykkisiltansa ja pesusoikkonsa olivat Toucques-joen rannalla. Hän heitti rannalle joukon paitoja, kääri ylös hihansa ja otti kurikkansa; ja hänen vahvat iskunsa kuuluivat läheisiin puutarhoihin. Heinäniityt olivat tyhjät, tuuli liikutteli joen pintaa; pohjassa kasvavat isot kaislat heiluivat kuin vedessä uiskentelevien ruumiiden hiukset. Félicité hillitsi surunsa ja pysyi hyvin rohkeana iltaan asti. Mutta sulkeuduttuaan huoneeseensa hän antautui sen valtaan, heittäytyen vatsalleen patjalleen, kasvot uponneina pielukseen ja molemmat nyrkit ohimoilla.
Paljoa myöhemmin Félicité sai itse Victorin kapteenilta kuulla hänen kuolemansa yksityiskohdat. Hänestä oli liiaksi isketty suonta sairaalassa keltataudin tähden. Neljä lääkäriä oli yhtä haavaa hoitanut häntä. Hän oli kuollut heti paikalla, ja johtaja oli sanonut:
– Kas! vielä yksi lisää.
Victorin vanhemmat olivat aina kohdelleet häntä tylysti. Félicité oli mieluummin heitä näkemättä; eivätkä hekään puolestaan ottaneet askelta lähentelyyn, joko unhoituksesta tai kurjuuden tuottamasta paatumuksesta.
Virginie heikkoni heikkonemistaan. Hänellä oli hengenahdistuksia, yskää, alinomaista kuumetta, ja poskilla hehkuvat täplät tiesivät jotain syvällä piilevää tautia. Herra Poupart neuvoi oleskelua Provencessa. Rouva Aubain päätti ajatella neuvoa ja otti heti tyttärensä luokseen, välttäen Pont-l’Évêquen ilmanalaa.
Hän teki sopimuksen erään ajoneuvojen vuokraajan kanssa, joka vei hänet luostariin joka tiistai. Puutarhassa oli pengermä, jolta näki Seine-joen. Virginie käveli siellä nojaten äitinsä käsivarteen, astuen yli kuihtuneiden viiniköynnöslehtien. Joskus pilvien lomitse esiin pilkoittava aurinko pakoitti hänet tirkistelemään, hänen katsellessaan etäisiä purjeita ja koko taivaanrantaa, aina Tancarvillen linnasta Havren valotorneihin asti. Sitten levättiin lehtimajassa. Hänen äitinsä oli hankkinut pienen tynnyrin oivallista malaga-viiniä; ja nauraen ajatusta, että siitä voisi päihtyä, Virginie joi sitä pari siemausta, ei sen enempää.
Hänen voimansa palasivat. Syksy kului hiljalleen. Félicité sanoi, että rouva Aubain saattoi olla huoleton. Mutta eräänä iltana oltuaan kävelyllä lähistössä, näki Félicité palatessaan herra Poupartin ajoneuvot oven edessä; ja hän itse oli eteisessä. Rouva Aubain sitoi parhaillaan hattunsa nauhoja.
– Antakaa minulle hiillosastiani, kukkaroni, käsineeni, mutta joutukaahan.
Virginiellä oli keuhkotulehdus; se oli kenties arveluttavaa.
– Ei vielä! – sanoi lääkäri; ja molemmat nousivat ajoneuvoihin, isojen lumihiutaleiden tuprutellessa. Yö oli tulossa. Oli hyvin kylmä.
Félicité riensi kirkkoon sytyttämään vahakynttilän. Sitten hän juoksi ajoneuvojen jälkeen, jotka saavutti tuntia myöhemmin, ja takertui niiden takaosaan, pitäen kiinni pontimista. Samassa hänen mieleensä juolahti: – ovi oli jäänyt sulkematta; varkaita vielä sattuisi tulemaan. Ja hän laskeutui alas ajoneuvoilta.
Seuraavana aamuna, jo päivän valjetessa, hän meni lääkärin luo. Tämä oli saapunut kotia ja taas lähtenyt maalle. Sitten Félicité jäi majataloon, luullen, että joku outo ihminen toisi kirjeen. Viimein hän päivännousun aikana kyytivaunuilla matkusti Lisieuxiin.
Luostari oli kallioisen kadun pohjukassa. Puolitiessä hän kuuli outoja ääniä, kuolinkellon soittoa. – Se on toisia varten, – hän ajatteli; ja hän kolkutti kovasti ovivasaralla.
Pitkien minuuttien kuluttua kuului laahustelevien kenkien kolinaa; ovea raoitettiin, ja eräs nunna tuli näkyviin.
Kelpo sisar näytti murtuneen murheelliselta ja sanoi, että neiti ”oli mennyt kaiken maailman tietä”. Samalla Saint-Léonard-kirkon kello alkoi soida entistä nopeammin.
Félicité pääsi yläkertaan.
Jo huoneen kynnyksellä hän näki Virginien lepäävän selällään, kädet ristissä, suu auki, pää takakumarassa mustan ristin alapuolella ja liikkumattomien vuodeuudinten välillä, jotka eivät olleet niin valkeat kuin hänen kasvonsa. Polvistuneena vuoteen juurelle, josta piteli kiinni käsillään, nyyhkytti rouva Aubain epätoivoisesti. Luostarin johtajatar seisoi oikealla. Lipastolla kolme kynttilää punapilkkuliekkeineen; ja ulkona sumu verhosi ikkunat valkoharsollaan. Jotkut nunnat veivät rouva Aubainin pois.
Kahteen yöhön Félicité ei lähtenyt vainajan luota. Hän toisti samat rukoukset, pirskoitti vihkivettä liinoille, palasi istumapaikalleen ja katseli ruumista. Ensimäisen valvontansa jälkeen hän huomasi, että vainajan kasvot olivat käyneet keltaisiksi, huulet sinerviksi, nenä suipommaksi ja että silmät olivat vaipuneet syvemmälle. Hän suuteli niitä moneen kertaan; eikä hän olisi suuresti ihmetellyt, jos Virginie olisi jälleen avannut ne; tällaisille sieluille yliluonnollinen on vallan yksinkertaista. Hän pesi ruumiin, verhosi sen käärinliinoihin, laski sen arkkuun, pani seppeleen sen päähän, levitti sen hiukset. Ne olivat tavattoman pitkät hänen ikäisekseen. Félicité leikkasi niistä itselleen ison tukon, josta puolet kätki povelleen, päättäen olla niitä koskaan hukkaamatta.
Ruumis vietiin Pont-l’Évêqueen rouva Aubainin toivomuksen mukaisesti; hän itse seurasi katetuissa vaunuissa ruumisvaunuja.
Hautausmessun jälkeen lähdettiin kolmen neljännestunnin matkan päässä olevalle hautuumaalle. Paul astui etunenässä ja nyyhkytti. Herra Bourais kulki jälessä, sitten seudun huomattavimmat asukkaat, naiset mustissa vaipoissa, ja viimeisenä Félicité. Hän muisteli sisarenpoikaansa, ja ajatellessaan, ettei ollut voinut osoittaa hänelle tätä kunnioitusta, hän kävi kohta alakuloisemmaksi, aivan kuin olisi hänet haudattu tuon toisen kanssa.
Rouva Aubainin epätoivo oli rajaton.
Ensin hän kapinoi Jumalaa vastaan, pitäen häntä kohtuuttomana, kun oli riistänyt häneltä hänen tyttärensä, tuon lapsen, joka ei koskaan ollut tehnyt pahaa ja jonka omatunto oli niin puhdas! Mutta ei! Hänen olisi pitänyt viedä hänet etelään. Toiset lääkärit olisivat hänet parantaneet. Hän syytti itseään, tahtoi rientää tyttärensä luo ja päästi epätoivon huutoja keskellä houreitaan. Hän näki miesvainajansa merimiehenpuvussa palaavan pitkältä matkalta ja kuuli hänen itkien sanovan saaneensa käskyn viedä pois Virginien. Silloin he yhdessä neuvottelivat, mistä löytäisivät tyttärelleen piilopaikan.
Kerran hän palasi puutarhasta vallan hämmentyneenä. Vähää ennen (hän näytti paikan) isä ja tytär olivat vieretysten ilmestyneet hänelle eivätkä tehneet mitään; he vain katselivat häntä.
Monen kuukauden ajan rouva Aubain pysyi huoneessaan toimettomana. Félicité piti hänelle lempeitä nuhdesaarnoja; täytyihän säästää itseään poikaansa varten, ja tuota toistakin varten, hänen muistonsa nimessä. – Häntä varten? – virkkoi rouva Aubain ikäänkuin heräten unesta. – Niin, se on totta!... Te ette unhoita häntä! – Tällä hän tarkoitti hautuumaata, jonne häneltä tarkoin oli kielletty pääsy.
Félicité kävi siellä joka päivä.
Täsmälleen kello neljä hän kulki talojen ohi, nousi mäenrinteelle, avasi portin ja meni Virginien haudalle. Siinä oli pieni vaaleanpunainen marmoripylväs, kivilaatta alla ja rautaketjut pienen istutuksen ympärillä. Kukkalavat olivat aivan kukkien peitossa. Félicité kasteli niiden lehtiä, levitti uutta hiekkaa, laskeutui polvilleen paremmin voidakseen muokata maata. Niin pian kun rouva Aubain jaksoi tulla sinne, hän tunsi haudan näkemisestä huojennusta, jonkinmoista lohdutusta.
Sitten vuodet vierivät, toistensa kaltaisina, ilman muita merkkitapauksia kuin suurten juhlien paluu: pääsiäisen, taivaaseenastumisen, pyhäinmiestenpäivän. Merkkipäiviä, joita aikamääräyksissä myöhemmin mainittiin, muodostivat eräät talon tapaukset. Niinpä esim. vuonna 1825 kaksi lasimestaria kalkitsi eteisen seinät; v. 1827 osa kattoa romahti alas pihalle ja oli vähällä tappaa miehen. Kesällä v. 1828 oli rouvan tarjoaminen pyhää leipää; samaan aikaan Bourais poistui salaperäisesti; vanhat tuttavatkin vähitellen muuttivat manalle: Guyot, Liébard, rouva Lechaptois, Robelin, eno Gremanville, joka jo kauan oli ollut halvautunut.
Eräänä yönä postinkuljettaja ilmoitti Pont-l’Évêquessä, että heinäkuun vallankumous oli puhjennut. Muutamaa päivää myöhemmin nimitettiin uusi aliprefekti: parooni Larsonnière, joka oli ollut konsulina Amerikassa, ja jonka talossa oli, paitsi hänen vaimoaan, käly ynnä kolme tytärtä, jo koko isoja. Heidän nähtiin kävelevän pihanurmikollaan, puettuina avaroihin puseroihin; heillä oli neekeri ja papukaija. He kävivät rouva Aubainin luona tervehdyksellä, eikä rouva Aubain laiminlyönyt vastata vierailuun. Kun he näkyivät kaukaa, riensi Félicité rouvalle ilmoittamaan heidän tuloaan. Mutta yksi ainoa seikka vain oli omansa rouvan mieltä liikuttamaan, nimittäin hänen poikansa kirjeet.
Tämä poika ei antautunut millekään uralle, sillä hän vietti täydellistä kapakka-elämää. Äiti maksoi hänen velkansa; mutta poika teki uusia velkoja; ja huokaukset, jotka rouva Aubain päästi kutoessaan sukkaa ikkunan ääressä, saapuivat Félicitén kuuluviin, joka keittiössä polki rukinpyöräänsä.
He kävelivät yhdessä säleaidan vierustalla; ja he puhuivat aina Virginiestä, arvaillen, olisiko se tai se seikka häntä miellyttänyt, ja mitä hän siinä tilaisuudessa todennäköisesti olisi sanonut.
Kaikki Virginien tavarat mahtuivat hänen huoneensa seinäkaappiin; siinä huoneessa oli kaksi vuodetta. Rouva Aubain tarkasti noita peruja niin harvoin kuin suinkin. Eräänä kesäpäivänä hän epäröityään päätti toimeenpanna katsastuksen; ja vaatekaapista lenteli koiperhosia.
Hänen hameensa riippuivat rivissä naulakon reunasta, jolla oli kolme nukkea, leikkivanteita, talouskaluja ja hänen käyttämänsä pesuvati. Naiset ottivat kaapista hameet, sukat, nenäliinat ja levittivät ne molemmille vuoteille, ennenkuin taas panivat ne kokoon. Aurinko valaisi näitä rääsypahaisia, niin että tahrapilkut ja ruumiinliikkeiden muodostamat poimut tulivat näkyviin. Ulkona oli kuuma ja taivas sininen, muuan rastas raksutteli. Kaikki näytti elävän syvässä ja suloisessa rauhassa. He löysivät tavaroiden joukosta pienen ruskean silkkinukka-lakin, jossa oli pitkät karvat, mutta se oli vallan koin syömä. Félicité pyysi saada säilyttää sen muistona. Molempien silmät kiintyivät toisiinsa ja kostuivat kyynelistä; lopuksi emäntä avasi sylinsä ja palvelijatar heittäytyi siihen; ja he puristivat toistaan rintaansa vasten, tyynnyttäen suruaan suudelmalla, joka saattoi heidät toistensa vertaisiksi.
Tämä oli ensi kerta heidän elämässään; rouva Aubain ei ollut mikään tunteenpurkauksille herkkä luonne. Félicité oli hänelle siitä kiitollinen kuin hyvästäteosta ja rakasti häntä siitälähtien uskollisena kuin koira ja uskonnollisen hartaasti.
Hänen sydämensä hyvyys kasvoi.
Kuullessaan kadulta ohimarssivan rykmentin rummun pärinää, hän asettui oven eteen omenaviini-haarikka kädessä ja tarjosi sotilasten juoda. Hän hoiti kolerasairaita. Hän suosi puolalaisia; jopa eräs heistä ilmoittautui halukkaaksi naimaan hänet. Mutta sitten he riitaantuivat; eräänä aamuna, kun hän palasi kirkosta, oli tuo puolalainen keittiössä, johon hän omin luvin oli tullut ja missä oli valmistanut itselleen sillirosollin, jota nyt söi kaikessa rauhassa.
Puolalaisten jälkeen oli hänen huolenpitonsa esineenä isä Colmiche, joka sanoi olleensa näkemässä vuoden 93:n hirmutöitä. Hän asui joen rannalla, sikolätin raunioissa. Katupojat katselivat häntä seinien raoista ja viskelivät häntä kivillä, jotka putosivat alas hänen kurjalle makuusijalleen, missä hän lepäsi alinomaisten yskimiskohtausten puistamana, hiukset hyvin pitkinä, silmäluomet verestävinä ja käsivarressa paise, joka oli päätä isompi. Félicité hankki hänelle liinavaatteita, koetti siivota hänen komeroansa ja uneksi hänen majoittamistaan pesutupaan, siten häiritsemättä rouvaa. Kun syöpäpaise oli puhjennut, hoiteli Félicité sitä siteillä joka päivä, toi hänelle joskus kakun ja siirsi hänet makaamaan olkikuvolle päiväpaisteeseen. Ja ukkoparka laski suustaan kuolaa ja vapisi, kiittäen häntä heikolla äänellään, pelkäsi menettävänsä hänet ja ojensi käsiään heti kun huomasi hänen poistuvan. Hän kuoli. Félicité toimitutti kuolinmessun hänen sielunsa rauhan hyväksi.
Tuona päivänä hänelle sattui hyvin onnellinen tapaus: päivällisaikaan ilmestyi taloon rouva de Larsonnièren neekeri tuoden häkissä olevan papukaijan ynnä istumapuun, ketjut ja munalukon. Mukana seuraava paroonittaren kirje ilmoitti rouva Aubainille, että hänen miehensä oli koroitettu prefektiksi ja että he jo sinä iltana matkustivat pois seudulta; ja hän pyysi rouva Aubainia vastaanottamaan tämän linnun muistoksi ja merkiksi hänen kunnioituksestansa.
Se oli jo kauan aikaa askartanut Félicitén mielikuvituksessa, se kun oli kotoisin Amerikasta; ja tämän maan nimi palautti hänen mieleensä Victorin, ja lopulta hän tiedusteli sitä neekeriltä. Jopa hän kerran oli sanonut: – Olisipa rouva iloinen, jos saisi sen!
Neekeri oli toistanut keskustelun emännälleen, joka ei voinut viedä lintua mukanansa ja vapautui siitä tällä tavalla.