Yksinkertainen sydän: V luku
| IV luku | V luku. Yksinkertainen sydän Kirjoittanut Gustave Flaubert |
Yksinkertainen sydän |
Niityiltä tuulahti kesän tuoksu; kärpäset surisivat; aurinko sai jokiveden kultana kimaltelemaan ja paahtoi paasikatot hehkuvan kuumiksi. Simon-muori, joka oli palannut huoneeseen, nukahti hiljalleen.
Kellon kumahdukset herättivät hänet; palattiin iltamessusta. Félicité havahtui hourailustaan. Kuvitellessaan kulkuetta näki hän sen edessään, aivan niinkuin olisi ollut mukana.
Kaikki koululapset, kuorilaulajat ja palosoturit astuivat katukäytävillä, ja keskellä katua taas kulkivat: etumaisena kirkonvartija tapparakeihäs kädessä, suntio, kantaen isoa ristiä, opettaja, joka valvoi poikasia, nunna, levottomana pikku tytöistään; kolme kaikkein sirointa, tukka enkelimäisesti suorittuna, levitteli ympärilleen ruusun terälehtiä, diakoni, käsivarret hajalla, ohjasi soittoa. Ja kaksi suitsutusastian kantajaa kääntyi ehtimiseen ehtoollisarkkuun päin, jota kantoi neljän kirkkoneuvoston jäsenen kannattaman tummanpunaisen vaatekatoksen alla astuva, komeaan messukaapuun puettu kirkkoherra. Suuri väkijoukko tunkeili jälessä, soluen edelleen seiniä koristavien valkoisten liinakankaitten välitse; ja näin saavuttiin kukkulan juurelle.
Kylmä hiki kasteli Félicitén ohimoja. Simon-muori kuivasi niitä pyyhinliinalla, sanoen, että hänen kerta oli kuljettava samaa tietä.
Kansanjoukon melu kiihtyi, pauhasi hetken rajuna, hälveni sitten etäisyyteen.
Pyssyjen pauke tärisytti ikkunaruutuja. Esiratsastajat tervehtivät täten ehtoollisarkkua. Félicitén silmät alkoivat pyöriä ja hän kysyi niin kovaa kuin jaksoi:
– Onko se turvassa?
Hän oli levoton papukaijasta.
Hänen kuolinkamppailunsa alkoi nyt. Yhä kiihtyvä koriseva hengitys pani hänen kylkiluunsa kohoilemaan. Vaahtokuplia ilmestyi suupieliin, ja koko hänen ruumiinsa vapisi.
Seuraavassa tuokiossa eroitti torvien törähdykset, lasten huudot, miesten syvät äänet. Kaikki hiljeni hetkeksi, ja jalkojen töminä, jota tielle siroitetut kukat lievensivät, muistutti karjalauman liikkumista nurmikolla.
Papisto saapui pihalle. Simon-muori kiipesi tuolille ylettyäkseen katto-ikkunaan, ja näin hän voi nähdä pihalle asetetun alttarin.
Vihreät köynnöskiehkurat riippuivat alttarilta, jota koristivat englantilaiskuosiset poimureunukset. Keskellä alttaria oli pieni rasia, joka sisälsi pyhäinluita; kulmissa oli kaksi oranssi-puuta, ja pitkin laitaa hopeasoihtuja ja porsliinimaljakkoja, joista pisti esiin päivänkukkia, liljoja, pionikukkia, sormikukkasia, hortensiatöyhtöjä. Tämä värien kirjavuus levisi matolle ja siirtyi kivitykselle; ja harvinaiset esineet kiehtoivat silmää. Heleänpunaisessa sokerirasiassa oli orvokkiseppele. Alençonin kristalleista tehdyt korvarenkaat kiilsivät sammalella, kaksi lipasta koreili kiinalaisine maisemineen. Lulusta, joka oli ruusujen peittämä, näkyi ainoastaan sininen, lasuuri-laattaan vivahtava otsa.
Kirkkoneuvoston jäsenet, kuorilaulajat ja lapset ryhmittyivät pihan kolmelle puolelle. Pappi nousi hitaasti ylös alttarin portaita ja laski pitsiverholle ison säteilevän kulta-aurinkonsa. Seurasi syvä hiljaisuus. Ja ketjujensa varassa heilahtelevat suitsutusastiat tupruttivat sakeanaan pyhää savua.
Sininen savupilvi nousi Félicitén huoneeseen. Hän kohotti sieramiaan vetäen niihin savua mystillisen hurmaantuneena; sitten hän sulki luomensa. Hänen huulensa hymyilivät. Hänen sydämensä tykytykset harvenivat harvenemistaan, käyden kerta kerralta heikommiksi, samoin kuin suihkulähde raukeaa, kuin kaiku hälvenee; ja huokuessaan viimeisen hengähdyksensä hän luuli näkevänsä auenneessa taivaassa suunnattoman suuren papukaijan, joka leijaili hänen päänsä yläpuolella.