Ylös!

Ylös! Kirjoittanut Kössi Kaatra

Ylös kaikki ja kiini jo ohjaksiin,

ajanvarsa kun vauhkona kiitää.

Ei aik’ ole itkuhun, murheisiin.

– Yli vanhan jo kaarneet liitää.

Pois pelko ja huonous, heikkous!

Pois velttous, untumus, raukeus!

Joka jälkeen jää,

kuka viivähtää,

sen yllepä kaarnehet kiidättää.

Pois alta te häilyvät houkkiot,

jotk’ kuljette teiden vartta.

Pois alta nyt joutilas-joukkiot,

tätä kulkua paras on karttaa.

Ken kysyvi mikä on määränpää,

saa vastuun selvän ja tiedon tään:

mihin taival vie

ja kun päättyy tie,

niin siellä se määräkin matkan lie.

Tätä tärkeint’ ei ole kysyä,

vaan paras on antaa mennä,

hyvä katsoa, mukana pysyä,

tien vierehen ettei lennä.

Ja hyvä on varoa ettei vaan

jää jälkijoukkohon samoamaan.

Voi sattua näin,

että viivähtäin

se kääntyvi, kulkevi toisapäin.

Se että me kuljemme taaksepäin,

on kirottua jos mikään.

Jos yhdessä taipuu, niinpä jo näin

käy taantumus ijästä ikään.

Eturintaan paras on pyrkiä.

Paras tulta ja taistoa etsiä

kukin itsenä,

kaikk’ yhtenä,

koko joukkio yhtenä miehenä.

Ja yks’ jos jossakin kompastuu,

sitä muiden on nostettava,

ja unehen jos joku unhoittuu,

sitä toisten on tuettava.

On yhdellä voimia vähemmän,

vaan toiselle suotu on enemmän.

Mut mahtius pois!

Ken kerskata vois?

Kuka parhain täällä ja suurin ois?

Yks kantaa taitavi tapparaa,

yks luotu on varten jousta,

yks kannelta taitaa kaiuttaa,

yks tietojen urhona nousta;

joku joukosta lippua liehuttaa,

vaan toinenpa lauluhun laikahtaa,

kukin kuonollaan,

eri voimallaan,

jok’ainoa varmalla uskollaan.

On uutta nyt luotava jokaisen,

kun vanha on vallan mätää.

Nyt aika on väistyä varjojen,

on meillä jo kyllin hätää.

Nyt vuodet on väistyä valheiden

ja aika on tuntea totuuden,

joka puhdistais,

mikä uudistais

sekä lepohon kärsivät tuudittais.

Lähde: Lindström, Kössi 1904: Elämästä: runoja. Tampere.