Ylösnousemus (Valpas-Hänninen)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ylösnousemus.

Kirjoittanut Edvard Valpas-Hänninen


Sorretun kansan ääni soi
vuossatojen pitkien takaa,
kiihkoisa valitus vaikeroi
vaik kansa jo multana makaa;
se syyttää ja kostoa leimuaa,
se vapaushuutoja kaiuttaa.
Kaiun sen aikoihin näihin toi
se Kristuksen sanelma pyhä.
Sorron, min mennyt julmuus loi,
sen tuhannet kertoo yhä;
se vieläkin rinnat tulistaa
ja kärsivät taistonintoon saa.
Köyhien puolesta toimi Hän,
ja hyvyyttä tulvi rinta,
paransi sairahan kärsivän,
soi lohtua parahinta
mit ihminen armahin auttaa voi:
hän kaikkensa sorretuille soi.
Palkaksi mahtavain pilkan sai
ja isosten inhat ilkut;
ruhjottiin, rääkättiin ruumistai,
ett’ aukeni veripilkut;
vaan yhäti toimi, saarnasi hän
ja ihanan toivoi elämän.
”Herra huojenna huoliaan!”
se huokaus häll’ oli suussa
ollessa kuolintuskissaan
sen Golgatan ristinpuussa.
Kun julmurit hälle tuskaa loi,
hän köyhien onneksi unelmoi!
Kuolonsa kautta vapautta
hän tuhanten voittavan luuli:
”kiihtää se orjan intoa,
kun marttyyriuhrista kuuli,
Ja silloin se syttyy salamoi,
ja synkästä nousee aamunkoi.”
”Koittaapi jalo olo uus –
ei hetkeä tiettä milloin –
loppuvi kurjuus, orjaisuus,
ja onni on kansoilla silloin
niin ruskoinen, kaunis, ihana
kuin taivas on mielikuvassa.”
Koittaa se tila tenhosa,
kun köyhät ne horrosta herää.
Näille se kuuluvi maailma
kun joukkonsa yhteen ne kerää
ja huutona kaikuu vapaus.
Kas siinä on ylösnousemus!

Noustahan päällä tämän maan,
ja taivaita tänne me luodaan.
Yhdymme hymneihin ihanaan,
mi jalolle muistolle suodaan,
mi kaikuvi rannoilta Pyhänmaan
ja vapautta huutavi kaiullaan.

–[Valpa]s.


Lähde: Työmies 11.4.1903.