Ylösnoussut

Ylösnoussut Kirjoittanut Otto Manninen

On tullut valkeus, ja väistyy yö,

ja korkealla hohtaa huomenkoitto,

ja elämälle voiton hetki lyö.

Vaan kuka mittaa, kuink’ on kallis voitto?

Ken tuskan mittaa, mit’ on tunteneet

sydämet kalleimpansa, kaikkens’ antain,

ken ahdistuksen, josta auenneet

on vihdoin avaruudet aamun rantain?

Kokea saimme pienen tuokion,

mit’ urhot halki muinaisuuden harmaan;

sen taistelojen taival ollut on

valottomampi, vaikeampi varmaan.

Nyt ankaruutta tuhatvuotisen

me ehkä aavistamme taattoin taiston,

sen uskallusta aamuun uutehen

ja voimaa, väkevyyttä elonvaiston.

Ikuinen Kaitselmus, mi kansan tään

asetit kuokkijaksi pohjan korven!

Sai tuntea se tuiman vastasään,

sai kuulla torahdukset vainotorven.

Nyt mitä tuntemaan sen tulla suot,

asua suotko päivän kasvoin alla,

ja kevään kirkastusta mieleen luot,

min että väistyy väijyväinen halla?

Sen otsalla jo voiko kimmeltää

vapaus, kärsimysten kallis helmi?

Suur’, oikea suo sille määränpää,

sen riento ettei harhateillä telmi.

Sen voiman, joka voitti vastasään,

sen innon, jok’ on meissä isäin juurta,

äl’ anna hervota, kun heitetään

nyt vastaisuuden valta-arpaa suurta.

Isäimme altis mieli meihin luo,

on aika etsikon, on hetki enteen.

Nyt kylvö tehdään, joka kasvun tuo

pojille kauas polveen kymmenenteen.

Sen sydämemme ääni todistaa:

ne touon kantaa, toivojemme kunnaat,

surujen Suomi lohdutuksen saa

niin kalliin, kuin sen kallihit on lunnaat.

Oi aavistuksen kauko-aika uus,

kun armahamp’ on päivä päällä maamme!

Me – kohta muistumaton muinaisuus –

ilomme korkeimman me siitä saamme.

Siit’ aatoksemme suureks avartuu,

on meillä pääsinpäivän riemu pyhä.

On tullut Suomen korkein toukokuu,

käy elon kutsu: ylemmäksi yhä!

Oi ylösnoussut, ylhä synnyinmaa,

ylemmäs yhä valkeutta kohti

se voima ikuinen sua koroittaa,

mi ihmeellisesti kaikk’ aikas johti.

Keväällä 1918.

Lähde: Manninen, O. 1925: Virrantyven. WSOY, Porvoo.