Ylioppilaskirjoitusten aikana

Ylioppilaskirjoitusten aikana. Kirjoittanut anonyymi

Kello lyöpi 6. Voi, voi! Tuskin olen nukkunut minuuttiakaan. Peite on solunut lattiaan, ja sittenkin on kuuma kuin mätäkuussa. En ole rahtustakaan virkistynyt, vaikka tässä olen maannut koko yön. Eikähän se ole ollutkaan oikeata unta, levotonta horrosta vaan. Mikä kumma! Ei olisi uskonut, että nuo kirjoitukset panevat pään niin pyörälle. Kuusi tuntia, onhan tuota ennenkin istunut niin kauvan. Mutta totta kai se tuo juhlasali kiiltävine soittokoneineen ja juhlallisille opettajineen vaikuttaa vähän kiihoittavasti. Eikä ole käynyt syöntikään muuta kuin limonaatia ja leivoksia, ja ne ne kai ovat pilanneet kaikki. Kello on vasta 6, voi, jos vielä saisi nukkua vähän. – –

Ei, ei tule mitään, vaikka olen koettanut maata suorana ja käppyrässä, kummallakin kylellä, alassuin ja jos jotenkin. Onneton vuode, minkätähden sinä niin poltat. Ja minkätähden ne eivät luovu minusta nuo ajatukset, tyhmät, turhat ajatukset. Jos vähänkin silmäni ummistuvat, ja ruumis hervahtaa suloiseen uupumukseen, niin leimahtaa kohta aivoihini tuommoisia ajatuksia: eiköhän esipuhe ainekirjoituksessani tullut liian pitkäksi, tulikohan predikaatti vaan viimeiseksi siinä ja siinä saksan sivulauseessa. Ja vaikka minä tiedänkin sen, että se on oikein, niin sittenkin epäilyttää, peite hohtaa kuumuutta, ja pään aluinen polttaa, posket punottavat, aivot ja sydän jyskyttävät rajusti, että jos sittenkin tuli virhe siinä ja siinä kohden. Ja siellä aivoissa alkaa hirmuinen temmellys: sinus ja cosinus hyppivät sekaisin, ympyrän kehät hyrräävät huimaavata vauhtia, sein ja ihr tanssivat tulista valssia, niin ettei tiedä kumpi on sein ja kumpi ihr; ja historian vuosiluvut käyvät hirmuista sotaa keskenään. Ooh aivojani, ooh sydäntäni! Minä koetan työntää pois noita kiusanhenkiäni luotani, ponnistan kaikki voimani, lykkään ja lykkään ja kun olen riuhtonut itseni irti viimeisestä, ja hengitys jo käy raskaammaksi, ja silmänluomet juurtuvat tiukkaan kiinni toisiinsa, niin jo ryntäävät taas nuo kiusanhenget piilopaikoistaan kimppuuni, ja minä raukka käänteleime ja väänteleime polttavalla vuoteellani.

Minä koetan tyhjentää itsestäni kaikki ajatukset, jotta saisin kerran nukahtaa, koetan ajatella mitä ikävintä maailmassa on, koetan ajatella koulukaupunkimme katua kuumana helteisenä kesäpäivänä; astun verkalleen pitkältä sillalta ylös mäkeä kaupungin pääkatua, katukivet hohtavat kuumuutta ja tuntuvat entistä epätasaisemmilta, ei ketään tule vastaan, ei ketään näy ikkunoissa; uuvuttava, ikävä hiljaisuus hiipii jäseniin, jalat tuskin enää nousevat saapuessani torinlaitaan. Mutta lyseo, tuo komea lyseo, jossa minä olen istunut neljä päivää tavotellen ylioppilaslakkia, niin lyseo on siinä silmieni edessä, ja ikäänkuin vihurin vimmalla karkaa uupumus ja unen maku jäsenistäni, ja minä taas käänteleime ja väänteleime vuoteellani.

Kello lyö 7. Ikkunan alla kuuluu suksien pauke – alempiluokkalaiset lähtevät näet hiihtämään. Lapset! Minä vaan tässä taistelen, minua väsyttää, olen kipeä. Solutan katseeni pitkin tapettien juovia, tuijotan kauvan ammottavaan reikään kattopaperissa, unta uhalla odotellen. Yhä useampia suksimiehiä sillä välin suhauttelee ikkunani alate hermostuttaen väsynyttä ruumistani. Mutta silloin raju tuuma valtaa minut: minäkin menen mukaan hiihtelemään kevätaamun viileässä. Ylös vuoteelta, saappaat jalkaan, vaatteet päälle!

Herttainen suksi keli, ihmeellisen kaunis aamu. Kuten virkut varsat ryntäävät sukset alas rautaan malttamattomina lepattaen hienoilla, suippenevilla kärjillään. Puhtaana ja sileänä etenee valkoinen jään selkä kaukaisten saarien ja salmien taakse, ja lumen kilo välkkyy aamun häikäisevässä, helisevässä valossa. Täynnä on kaupungin ranta suksenjälkiä, uusia ja vanhoja, vereksiä ja turvonneita. Virkein mielin minäkin ajan virkkuni selälle päin kaukaista, sinertävää saarta kohti. Potkin ankarata kyytiä, otan yhä pitempiä askeleita, väsymys vähitellen riisuutuu päältäni ja ikäänkuin tippuu siekaleina jälelle, tuntuu yhä notkeammalta ruumis, jalkajäntereet pullistuvat ja paisuvat, ja sukset sujoina kiitävät kaukaista saarenrantaa kohti. Ilma tuoksuu kevättä, ja tuulen kanssa tulee saarista, petäjien latvoista viehkeä pihkanhaju. Minä juon tätä keväimen vienoa ilmaa kuten janoovainen, se niin ystävällisesti hyväilee kalpeita poskiani, se ajaa pois silmistä viimeisenkin unen raukeuden, se rintaakin pullistaa, se aivoni tyynnyttää, se ajaa pois nuo turhat ajatukset ja kuumekuvat, jotka ummehtuneen huoneeni lämpymässä vuoteeni ympärillä peppuroivat.

Oi herttaista aamua. Olen jo saapunut kaukaiseen saareen, nousen sen törmää ylös. Hiki otsassa, lakki niskassa, kainaloillani nojaten sauvoihin seison siinä höyryten kuin juossut hevonen ja annan aamutuulen makealla hyväilyllään lähennellä poveeni ja kosketella lämpymää otsaani. Kaukana tuolla leimahtelevat kaupungin ikkunalasit päivän säteissä, eikä se enää näytäkään niin ikävältä eikä pieneltäkään tuo kaupunki näin loitolta katsoen, itse komea 1yseokin ei enää herätä arkoja tunteita rinnassani. Yön houreet ovat hävinneet mielestäni; tässä korkealla saaren törmällä en muistakaan enää makuuhuoneeni raskasta ilmaa siellä uutimien takana, vaan kaikki on täällä loistavata, nuorta, iloista ja toivorikasta. Valkoinen on maa silmin siintämättömiin asti, ja kullankarvaiset ovat pilvien reunat idän taivaalla. Ja minusta tuntuu täällä korkealla seistessäni ikäänkuin kaikki tämä, jonka tässä näen, tämä valkoinen, samettikiiltoinen lumi ja kullanhohtava taivaanranta olisi minun omani: minä katselen tuota häikäisevätä aamun kirkkautta, katselen, kunnes silmät sokenevat, ja valkoinen maa ja kullankarvainen taivas supistuvat silmissäni, pienenevät, kapenevat, valkoiseksi sametti lakiksi, kultaiseksi lyyryksi.

Hurraa – tempasen vanhan kuluneen talvilakkini päästäni ja heilutan sitä ilmassa, ikäänkuin se olisi hienointa valkoista samettia, pieni kullanhohtava lyyry reunuksessa.

Ja alas saaren kukkulalta, alas jäälle ja huimaavata kyytiä takaisin kaupunkiin. –

Ja yhtä vallattomina kuin nuo yölliset mielikuvat, yhtä vallattomina nämä iloiset, loistavat mielikuvat nyt temmelsivät aivoissani: kevät oli tullut, jäät painuneet lämpöiseen veteen ja höyryalukset uida sujuttelivat selkien aaltoja, niinkuin minä nyt suksillani hiihdin hankea pitkin. Laivasilta oli väkeä täynnä, nuoret ylioppilaskokelaat kun nyt lähtivät pääkaupunkiin ylioppilaslakkia hakemaan. Kuin mehiläispesä kuhisi laituri nuorta ja vanhaa, miestä ja naista, ja vanhoilla tädeillä ja nuorilla neitosilla oli kädet täynnä kevään kukkasia, joita he kiinnittivät nuorten matkamiesten rintoihin. Ja lämpöiset olivat kädenannit siinä laivan kupeessa, ja kirkkaat olivat silmät, jotka toivottivat onnellista matkaa.

Näin haaveillessani saavuin kaupungin rantaan. Istuuduin laivasillalle, sukset ja sauvat kainalossani, yhä näiden herttaisten mielikuvien vallassa. Ja siinä katsellessani – ei ollutkaan enää jäätä ja lunta näkyvissä, vesi siinä lainehti, höyrylaiva keuhkojansa koetteli, huokaillen ja sähisten, ja sen kannella seisoi nuorukaisjoukko, kirkassilmäinen, iloinen, kukkarintainen poikaparvi. »Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa» – kaikuu raikas laulu laivan kannelta yli koko pienen kaupungin, kaikuu vielä kaukaa selän ulapalta. Ja valkoiset liinat liehuvat rannalla, ja kirkkaat silmät katsovat kauvan selälle päin, kunnes laiva katoaa saarien ja niemien taakse. – – –

Kauvan istuin siinä laivasillalla, kunnes huomasin, että minulla olikin sukset kainalossa, luminen järven selkä edessäni – ja Maaliskuun loppupuoli vasta kulumassa.

V. L.

Lähde: Koitar: Savo-Karjalaisen Osakunnan albumi. V. 1897. Suomal. Kirjall. Seuran kirjapainon osakeyhtiö, Helsinki.