Ylioppilaslaulu

Ylioppilaslaulu. Kirjoittanut Frans Mikael Franzén

1801.

Jos mielit ylioppilaan

arvoisna maljan ottaa,

uljaasti kuoloon asti vaan

opillas puolla totta!

Totuus se lempemme, äänemme saa,

elon työllemme antaa se ponnen.

Itse me löydämme – tuo iloittaa –

läpi vaivojen kunnian, onnen.

Kööri.

Totuus se lempemme, äänemme saa j. n. e.

Tän arvos tarkoitus on työ

kuin kunkin ihmisenki.

Vain työ, vain taukomaton työ

on luonnon elo, henki.

Tähdestä pienehen matohon maan

kukin toimensa tietävi täyttää:

emmekö, miettivät, taitaisikaan

ajan hetkiä oike’in käyttää?

Työ auttaa oppiin, hyveesen

ja arvoon yli luonnon.

Sä liity joukkoon taivaisten;

muu seurakses on huono!

Jos mikä toimekses vain tuliskaan,

paremmaks yhä lahjasi saata!

Kuin mato lehden äl’anna sä vaan

neros, järkesi hukkahan maata.

Vaan viisaus kaunistustakin

suloilta halajaapi.

Kas luonto sadepilvetkin

väreihin päivän saapi.

Sokrates soittikin; tanssailemaan

voit Porthanin luotakin mennä.

Mut älä mieti sä valssia vaan,

joten ei ajus työssäsi lennä.

Ain’ etupäässä Mimerin

sä lähteen luokse ennä;

vaan ylpeäin suo tanssihin

edelläs ensin mennä.

Arvosi sulla jos suuri jo on,

sitä kainous vain korottaapi.

Arvohon pieneen ken tyytyvä on,

sitä suuremman arvon se saapi.

Sä älä lailla keikarin

vain vaatteillasi loista.

Myös karta kirjakoitakin,

ja kirjain pöly poista.

Miehuus ei irstaudess’ olekkaan;

viatont’ yhä autella koita.

Näytä sä tyhmille selvähän vaan:

valat tyhjät ei tietoa voita.

Savusta juosta juomarein

on sulotarten pakko.

Ratsasta päällä tynnyrein

ei Foibon veli Bakkho.

Juhlana juo lasi tai parikin

ilon vuoksi, ei ollakses päissäs.

Juo kuin jos juomasi laskisikin

punastuin oma armahas häissäs.

Varjelkoon kuva viaton

sun uneksitun kultas

ujona työstä turmion

tulista tunteen-tultas:

niin sinun poskesi kukkia luo,

kun sä jouluksi taas tulet ilmiin

lahjaksi siskojes, äitisi luo

syleilyyn sekä tutkiviin silmiin.

Nää säännöt meidän kuntamme

jos mielit, veikko, pitää,

niin juodaan! – Vaan viel’ ehto, se

on aivan tärkeimpitä:

vanno sä vain viha sammumaton

pelihin; ajan, sielus se paljas

turma on. Vannotko? – Noh, hyvä on!

Ja nyt, veikkonen, juomme sun maljas!

Siis maljas, maasi istutus,

valittu kansastasi,

sä nyt jo seutus kaunistus

käsissä hoitajasi!

Kukkasi tuoksukohon talohon,

jossa tutkitahan kävijältä:

«kuinkahan poikani täyttävä on,

mitä maa ja me toivomme hältä?»

Siis maljas, vanhan isäs kun

saat mielet riemuiseksi,

jos terveeks, viisahaks hän sun

tullessas kotiin keksii!

Maljasi kolmas, jos viet kotihin

tavat muodonkin sellaisen, että

kunnon ne mieheks sun näyttävätkin;

todistuksesi painetut pettää.

Lähde: Franzén, Frans Mikael 1891: Valikoima Frans Mikael Franzénin runoelmia. Suomentanut Em. Tamminen. Otava, Helsinki.