Ylistys elämälle

Ylistys elämälle Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Yllätit, elämä, pyörteellä riemun!

Nostatit vieläkin kevään hurmaan

sieluni, valmiin jo syksyn surmaan!

Mukaansa tempaa outo tie mun!

Minnekä väkevä kämmenes vie mun?

Korkenen kuivasta kalliosta,

ylleni tiukkuu pilvies vihme!

Ylenen hautojen pimennosta

valkeuteesi ja voimaasi, josta

versoo kauneus, ihmeitten ihme!

Kauan jo, tarhuri, armoas kesti!

Mullasta multaan jo kertaa monta

siirtelit minua, juurtumatonta,

leikkelit, ymppäsit kymmenesti

kasvia hedelmänkantamatonta.

Kiitän sun huolenpitoas hyvää!

Heittele vain mua, pyöritä, nosta,

tempaise kuivasta kalliosta.

kuljeta minua, ruostejyvää,

jonnekin, missä multa on syvää!

Paiskele minua, kieputa, heitä,

väikytä täällä, häilytä tuolla,

lyö minut suulleni pölyä syömään,

suo aron suolaa mun janooni nuolla,

anna mun kokea hyljätyn hätä,

unohda, kauaksi yksin jätä,

sammalen alle ja nietosten peitä.

suo tuhat kertaa mun puolin jo kuolla –

nostata taas minut outoja teitä

kuulemaan tuulies säveleitä,

aurinkos alle leikkiä lyömään,

siksi kun viimeinen lahoaminen

iäksi peittää ilmojes sinen!

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1943: Kohtalon vaaka: runoja. WSOY, Porvoo.