Ystävälle (Tamminen)

Ystävälle. Kirjoittanut Hilja Tamminen

1.

Poimin kukat ohdakkeen,

niistä kimpun pienen teen

pöydällesi asettain.

Töyhdöt sinipunervat

kuiskii sala-unelmat,

jotka elää sielussain.

Viestin tuoksu tuokohon:

sydän rakastava on,

joka sulle sykkii ain’.

2.

Hapsiesi kultarihmaa

soljutin mä sormissain,

sieluhuni onnen vihmaa

laskihe niin hiljaa vain.

Hienoset käy kultahapset

sydämestä toisehen,

yhtehen näin tomun lapset

herkin säikein kietoen.

Ainut vain nyt unelmani:

jospa kestäis säikeet nuo!

Muutoin vajoo sielussani

iki-unhoon riemun vuo.

3.

Mun saarsihe aivan jo pimeys, loka,

kuhun käännyin, ain oli tielläni oka.

Oi, sieluni kärsi, en itkeä voinut;

– kuin nauru ja nalja ois vastaani soinut.

Niin saavuit sä ystävä, liian et pian,

mä vaipua olin jo keskellä lian.

Nyt sulle mä paljastan poveni haavat

ja mieleni perukset, henkeni aavat.

Ja kuiskoan unteni haavehet hennot,

ne joilla mä siivitin aatosten lennot.

Ne kaikki mi karsailta katseilta säästän,

mun sieluni lapsoset ilmoille päästän.

Näin kyllin jo puutetta uskon. – Ja erheen

niin kietovan kaiken kuin himmeän terheen.

Sä lämpöä hengit ja päivyen tavoin

sumun haihdutti katsehes’ kirkas ja avoin.

Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.