Ystävälle (Tamminen)

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ystävälle.

Kirjoittanut Hilja Tamminen


1.[muokkaa]

Poimin kukat ohdakkeen,
niistä kimpun pienen teen
pöydällesi asettain.
Töyhdöt sinipunervat
kuiskii sala-unelmat,
jotka elää sielussain.
Viestin tuoksu tuokohon:
sydän rakastava on,
joka sulle sykkii ain’.

2.[muokkaa]

Hapsiesi kultarihmaa
soljutin mä sormissain,
sieluhuni onnen vihmaa
laskihe niin hiljaa vain.
Hienoset käy kultahapset
sydämestä toisehen,
yhtehen näin tomun lapset
herkin säikein kietoen.
Ainut vain nyt unelmani:
jospa kestäis säikeet nuo!
Muutoin vajoo sielussani
iki-unhoon riemun vuo.

3.[muokkaa]

Mun saarsihe aivan jo pimeys, loka,
kuhun käännyin, ain oli tielläni oka.
Oi, sieluni kärsi, en itkeä voinut;
– kuin nauru ja nalja ois vastaani soinut.
Niin saavuit sä ystävä, liian et pian,
mä vaipua olin jo keskellä lian.
Nyt sulle mä paljastan poveni haavat
ja mieleni perukset, henkeni aavat.
Ja kuiskoan unteni haavehet hennot,
ne joilla mä siivitin aatosten lennot.
Ne kaikki mi karsailta katseilta säästän,
mun sieluni lapsoset ilmoille päästän.
Näin kyllin jo puutetta uskon. – Ja erheen
niin kietovan kaiken kuin himmeän terheen.
Sä lämpöä hengit ja päivyen tavoin
sumun haihdutti katsehes’ kirkas ja avoin.


Lähde: Tamminen, Hilja 1923: Vainon ajoilta: runoja. Tampereen työväen sanomalehti o. y., Tampere.