Ystävän kuoltua

Ystävän kuoltua. Kirjoittanut Johan Ludvig Runeberg

Katoova siis oli suloinen

Tuo huoli;

Hyväili kuin suvi-tuulonen

Ja kuoli.

Oi sulo-unta!

Oi haaveksunta!

Pian riemukukkani päälle lunta

           Loi hauta.

Hellästi mainitsen nimeäs,

Et havaa,

Et kuule ääntäni, mökkiäs

Et avaa.

Ei kyynel auta,

Ei itkus auta

Sydäntä, jonka jo tuonen rauta

           Löi hautaan.

Vaan vaikk’ ol ankara salliman

Tuo puuska,

Suloinen on suru, siunajan

Vaan tuskaa;

Sun onnes koitti

Ja taistos voitti,

Kun rauhan kelloa sulle soitti

           Jo hauta.

Niin miekkonen sinä, vankilas

Kun murtui!

Maan pääll’ on vaan sydän autuas

Ku turtui.

Tääll’ ei oo rauhaa,

Tääll’ aika pauhaa;

Vaan tyyntä rauhaa ja unta lauhaa

           Suo hauta.

Henk’ autuas, nuku turhuuden

Huolilta,

Kuin kaste, jonk’ yli laaksojen

Kylv’ ilta;

Kunnekka koittaa,

Yön päivä voittaa

Ja nukkujat herehille soittaa

           Haudasta.

Se elon siemen, jonk’ ihmiseen

Loi valo,

Ei ijäks’ sammu yön kahleeseen

Sen palo.

Mi kuoloon nääntyy,

Se eloon kääntyy,

Ja umppu vaan, josta kukka sääntyy,

           On hauta.

Lähde: Runeberg, Johan Ludvig 1885: Lyyrillisiä runoelmia 1. Suomentanut Kaarlo Forsman. G. L. Söderström, Porvoo.