Siirry sisältöön

Ystäväni

Wikiaineistosta
Ystäväni

Kirjoittanut Kaarlo Kramsu


Yks ystävä on mullakin
Jo ollut aikaa sitten,
Vaikk’ ei hän enää vaella
Joukossa elävitten.
Hän kuoli, – siit’ on kauan jo!
Ja paljon itkin silloin;
Mut usein vielä luonani
Hän käy, kuin ennen, illoin.
Käy hämärissä luokseni
Ja viereen’ istahtaapi.
Hän vaiti on, mut kysyen
Hän minuun katsahtaapi.
Ja elämäni taistelut
Mä kaikki kerron hälle,
Ja tarkkaan kuollut kuuntelee
Ja hymyy elämälle.
Hän riemuilleni riemuitsee,
Ilosta silmät loistaa:
Ja usein huolet synkätkin
Katseensa hellä poistaa.
Hän toiveistani innostuu
Juur’ entisellä lailla,
Ja punan luulen näkeväin
Kasvoilla kalvakkailla.
Mut väliin katseen moittivan
Hän heittää, ulos mennen:
”En tuota sinust’ uskonut
Ois eläessäin ennen”.
Oi veikko, nuorna kuolit jo;
Et elämää sä tunne:
Sen virta miestä kuljettaa,
Ei tietää voi hän, kunne.
Hän tuli luoksein äskettäin;
Mun mielen’ murhe täytti.
Hän sijan sai ja istahti
Ja vartovalta näytti.
Mut vaipuneena huolihin
Mä painoin alas pääni;
Mut silloin hiljaan, vakaasti
Soi ystäväni ääni:
”Kuollutta toiset tuomitsee:
Ol’ oikeaa tai väärää;
Ken elääpi, hän kohtalons
Rohkeesti itse määrää”.
”Kuoltuas suruhaamuna
Sä kummitella koita;
Nyt uljaana käy taisteluun
Ja taistelussa voita”.


Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.