Ystäville

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ystäville

Kirjoittanut Otto Manninen


Yks saapui vieras luo jo teitä ennen,
ja toinen lähti menojansa mennen:
luo saapui vanhuus harmaa vaivoin, vammoin,
ja nuoruus, kevät nopsa, jätti ammoin.
Se vieras vitkainen ei luota lähde,
sen seuraa elämän on viime tähde.
Vaan harmetessa, harvetessa hapsen
lie laannut tyystin viel’ ei laatu lapsen:
niin vähästä viel’ into liikkuu, läikkyy,
myös lannistuu, tien vastasäitä säikkyy.
Ja saati kun on siihen paljon syytä:
syys huokuu vereen vilua ja hyytä,
se sielun sitoo, ei vain kättä, jalkaa,
ja kaikk’ on kesken, tuskin ehtii alkaa.
Nyt sentään sadon kultaisen toi syys:
niin suuri ympäröi mua ystävyys,
syysmyöhääni niin syvä myötämieli.
On köyhä sille kiitokseni kieli.
Te vanhan syksyyn toitte juhlahetken,
te tänne kaukosaloon teitte retken,
ken aatoksin, ken kulkein mutkat, matkat,
tien kiusat kestäin, kaikki kitkat, katkat.
Ja miks? Suur’ ansioko vanhettua?
Vain haaveen kotkain hiljaa hanhettua?
Ja virkkaa tarvisko, täss’ ett’ on muita
mua ennen vuoross’ olla muistetulta?
Muut nostivat mua vahvall’ olkapäällä,
en muuten tässä ois, te ette täällä.
Mies raatoi kerran kivikkoista sarkaa,
mut turpeen kaivusta ain’ aatos karkaa;
taonta, veisto, keksiväinen miete
sen rakkain, viehtävin ol’ ajanviete,
sen valtavietti, sahrain taakse taipuin
vain sammumatta kapinoivin kaipuin.
Siks antoi piltin pienen isäin tiestä
hän poiketa, ei tehnyt kyntömiestä,
tien oudon viittoi – kuink’ ois tiennyt, minne?
vain sinne, miss’ ei saarra umpirinne!
Ehk’ unelmoi hän poikaansa puusäkkiin. –
Niin metsän lapsi joutui kouluhäkkiin.
Sit’ eron tuskan tulta tulisinta,
jot’ oudoiss’ yksin nyyhki nuori rinta,
kuut pitkät, eross’ omiensa luota –
mun vieläkin on sääli tuskaa tuota!
Ja pysty eessä: oudon kielen läksy,
jot’ ajoi päähän karttakeppi äksy!
Ja päästäpäs vain suomen sana suusta,
koht’ aresti kuin kolttosesta muusta!
Niin alkoi opintie. Sen kyllä muistaa,
ja koulukaupungin, sen kadut, puistot
niin kotoiset luo kultaan nuoruusmuistot,
ja kaivatuiksi mieleen koulupäivät
ja kumppanit ja opettajat jäivät,
ja opetus ja esikuva heistä
viel’ on, jo ammoin lepoon lähteneistä.
Mutt’ oppaaks opinhakuun osallistui,
viiskahdeksatta virstaa ohjiss’ istui
ain’ isä itse, vuoteen neljä kertaa.
Mä reessä nukuin vain; hän monta vertaa
mua sitkeämmin päätöksensä täytti:
jos kävin koulun, hän sen mulla käytti.
Ol’ aatos korven raatajan se jänne,
mi korvest’ ampui minut aina tänne.
Ja äiti kuormaan laittoi kouluevään,
olento lempein elämäni kevään,
täynn’ äidin alttiutta, uhrimieltä
mua saattoi tielle, vartoi koulutieltä.
Jäi sieluun äidin kehtolaulu soimaan,
jäi usko kirkastettuun hyvän voimaan.
En silloin aatellut, mit’ antaa saikaan
he mulle isän lampunostoaikaan.
Sain enemmän kuin saatoin ottaa vastaan –
he mullan möyrinnän sai ainoastaan.
Niin aukes aava tie, niin väistyi teljet –
vaan saloon jäivät sadat kasvin veljet!
Tie kuinka kulkikin, on siitä saakka
mua painanut kuin jokin velkataakka.
Sit’ erä erältä koin vähennellä,
he mistä kauas jäi, koin lähennellä,
koin kotituomisiksi matkain takaa
mä tätä, tuota tuolloin tällöin jakaa.
Niin puhua koin suulla suurempaini:
on kova kanssa jättiläisten paini,
siin’ ain’ on vaara, ettei voimat riitä
sitoa suomen soukin sanoin niitä,
niit’ aimoja sen asuun suostutella,
vain runon kullat suotta ruostutella.
Jos jotain sain ma aikaan, jotain jaksoin,
niin velkaa markoill’ äidinkielen maksoin,
ne kotiperua ol’ elon tiellä,
muut markat liioin kilisseet ei siellä.
Kyll’ usein tuimin ryöppy saattoi tulla,
kun raskain urakka ol’ ollut mulla.
Siit’ opin vain: miest’ auttaa oikeampi
on mäessä kuin panna jalkakampi.
Koin puhua noin suulla suurempaini
ma avull’ auttajaini, nostajaini.
Vaan leveintä et siinä leipää leikkaa:
ois voinut tulla monta kuperkeikkaa,
mutt’ elämä toi rinnalleni erään,
toi avun sopivaisen todenperään.
Hän vaali, valvoi, hoiti, piti huolta,
hän hoiti koko pesää, ei vain puolta,
hän elon iskut kesti mielin urhein,
mua väkevämmin, kun ne mursi murhein.
Siit’ ollut kiitokseni niin on mykkää,
vain syvällä se sydämessä sykkää.
Ja täss’ ei meitä ois, jos miehet maamme
ois heikot hetkell’ olleet kohtalon.
Muist’ yli sankareita muistelkaamme,
kun vapaat maassa omass’ olla saamme;
se kalleimmalla lunastettu on.
Suo tarkoituksen kaikelle se muulle,
suo oman pohjan Suomen sukupuulle,
saa alla taivaan ylhän tähtiholvin
tääll’ elää kansa kaunistuvin polvin.
Ei vastaisuuden huomen siltä huku,
sen aikakirjani kirkkain luotiin luku,
tekojen runo tehtiin kuoloton.
Maankuuluksi se Suomen nimen nostaa,
se isäin koulut korkeasti kostaa,
virittää suuriin Suomen kantelon.
Hioinko hiukan Suomen sanan miekkaa? –
Vain paljon unelmoin, niin vähän tein.
Kun kerran päälläni on syli hiekkaa,
lyö kirkkaammin se säihkyin, sävelein.
Sill’ iskee voitokkaasti moni toinen,
lyö uljaammin kuin unelmoida voinen.
Jo päättymäss’ on koulutaival pitkä,
jo eessä loppuluokka, kahdeksas.
Mit’ oppi teini, tiedot, taidot mitkä,
millainen mahtoi olla oppilas?
Mua kukkuroitte kiitoksin, te hyvät,
vaan rinnassani tunnon äänet syvät,
ne totisemmin tuomiolle käyden
ah, missä tapaa vatkaan mitan täyden:
ei päivää, jot’ ei oikeammin käyttää,
ei työtä, jot’ ei täydemmin ois täyttää
parempi, palavampi tahto voinut,
ei tietä, joll’ ei harhapolun haaraa,
ei liian suurta eksytyksen vaaraa,
ei velvoitusta, joss’ en vikuroinut.
Nuor’ olin, johti oikut huimat, hullut,
hapuilu, haihattelu, hajanaisuus.
On vanhan saalis kaiken vajanaisuus,
on vain se kesä, jot’ ei koskaan tullut.


Lähde: Manninen, Otto 1950: Runot. Säkeitä; Virrantyven; Matkamies. WSOY, Porvoo.