Z. Topeliukselle
| Z. Topeliukselle. (Joukahaisessa v. 1883) Kirjoittanut Kaarlo Kramsu |
- Jo aurinkoinen kultiaan
- Loi maille, maisemille,
- Ja laulut kohos kaikumaan
- Sen sulo sätehille.
- Ja Suomen kansa havahtuin
- Nuo laulut kummat kuuli,
- Ja sydän sykki innostuin,
- Jonk’ kuolleheks jo luuli.
- Nyt ikivanhat nietokset
- Jo sulas laulun valta:
- Käy esiin hengen aartehet
- Taas talvipeiton alta.
- Ja kansa, tuntein itsensä,
- Nyt hehkuu taisteloihin;
- Mut kiitoksensa, lempensä
- Se kiintää laulajoihin.
- Se parhaimpainsa parvehen
- Sun nimes aina sulkee,
- Ja laulus, laulu sydämen,
- Sydämiin aina kulkee.
- Se laulu vienon-suruinen
- On niinkuin luonto Suomen;
- Mut myöskin lämmin, toiveinen
- Kuin kansan uusi huomen.
- Se lauloi voimaa ihanteen
- Ja lempee hehkuvinta:
- Sen laulun tunsi omakseen
- Jokainen nuori rinta.
- Se neuvoi Luojaan luottamaan
- Ja epätoivon poisti,
- Se näytti, kuinka onni maan
- Silmissä lasten loisti.
- Ja sydämihin lapsien
- Myös lietsoit pyhää tulta:
- He opeit maansa rakkauden
- Ja aatteet suuret sulta.
- Ja aatteet lapsiin tarttuvat
- Ne lumoin mahdillansa;
- Mut lapset kerran varttuvat
- Ja ovat Suomen kansa.
- Vaikk’ kätkettynä sydämiin,
- Ei haihdu aatteen taika,
- Mut kerran kansain näkyviin
- Sen nostaa uusi aika.
Lähde: Kramsu, Kaarlo 1887: Runoelmia. Werner Söderström, Porvoo.