Z. Topelius

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Z. Topelius.
(18 14/1 18–18 14/1 96.)
Kirjoittanut Irene Mendelin


On talvi taasen Suomessa ja kinos kimmeltää
Ja suvilaineen lämpöisen nyt salpaa jäykkä jää;
On kukka aikaa kuihtunut, on lehto lauluton,
Ja harvoin kasvot armahat saa nähdä auringon.
Yöt on niin pitkät, pimeät. On niin kuin Louhi ois
Taas taivahalta päivyen ja kuunkin vienyt pois.
Käy kalman kylmä henkäys nyt yli kaiken maan –
Mut ihmisrinnan toivoa ei saa se sammumaan.
Tietäähän luonto aikansa! – Se herää uudestaan,
Se kirkastuu ja kaunistuu, se loistaa kukassaan..
Vapaina virrat välkkyvät ja lehdot ailakoi,
Sinessä silloin taivahan taas leivon laulu soi. –
Sa muistat ajan kolkomman kuin konsaan talvi tää,
Niin monen monta sydäntä se jääti lämpimää:
Kevättä hengen harva vain se tohti toivoa,
Harvempi vielä toivon tän voi maalleen lausua.
Sa tohdit silloin toivottaa, oi vanhus ylevä,
Sun maalles valon voittoa ja hengen kevättä!
Iloksi lauloit kansasi ja kansas kuunteli,
Ja laulut syvät, kaunihit ne sitä lohdutti.
Pimeimmän ajan painaissa loit laulut Sylvian,
Jäänlähdön Oulujoesta – tuon runon valtavan.
Ja Suomen kansa kuunteli, sen heräs innostus:
Myös kahleet hengen katkova on työ ja uskallus.
Vaiheita vanha Välskäri kun kertoi kansan tän,
Niin historian hiedikko sai voimaa elämän,
Ikuiset aatteet selveni, ne johti toimintaa,
Ja pyhäks’ silloin kirkastui ja suureks’ isänmaa.
Ne eli taas nuo sankarit ja urhot uljahat,
Ja tykit paukkui, välkähti taas miekat, tapparat.
Ja nimettömät miljoonat, ne nousi unhostaan
Puolesta uskon taisteluun ja maan ja kuninkaan.
Siell’ oli tuskaa, itkua ja nälkää, kuolemaa,
Ja jaloutta, uljuutta ja maineen kunniaa!
Ol’ niin kuin oisit sanonut: »oo uskollinen vaan,
Sa kansa pieni, itselles ja turvaa Jumalaan.
Ken vallan pitää pilvissä, Hän muistaa meitäkin
Ja onnen päivän paistaa suo taas sätein lämpimin.« –
Tää sydämmesi tervehdys se lohdutusta toi,
Lomista synkkäin pilvien taas tuikki toivon koi.
Se tuikki taas ja kirkastui, kun hengen vapaus
Se huokui yli Suomenmaan kuin kevättuulahdus.
Ja salomailla valkeni ja poistui musta yö
Ja riemuisasti, innolla käv’ edistyksen työ!
Se työ se Sua viehätti, Sa sitä rakastit,
Ja aarteet kuninkaalliset Sa sille uhrasit.
Ja polvi nuori, nouseva se sai ne omakseen,
Ja totuutta ja lämpöä ne luovat sydämmeen.
Se kiittää sua nöyrästi parhaista tunteistaan,
Se oppinut on lempimään myös »suurta kotiaan.«
Se kiittää, siunaa Sinua, oi vanhus ylevä,
Oot sille sadun koivuna ja sadun tähtenä.
Myös Keski-Suomen kunnailta ja mailta takalon
Soi Sulle kiitos lämpöinen ja harras, koruton.
Säteillen liedet leimuaa, ne yötä kirkastaa,
Valossa niiden kuunnellaan nyt suurta laulajaa!


Lähde: Mendelin, Irene 1899: Koivikossa. II. Wesanderin kirjakauppa, Tampere.