Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet/Seitsemäskolmatta luku
| Kuudeskolmatta luku | Älykkään ritarin don Quijote de la Manchan elämänvaiheet Seitsemäskolmatta luku Kirjoittanut Miguel de Cervantes |
Kahdeksaskolmatta luku |
| Suomentanut O. A. Joutsen |
Yö oli jotenkin pimeä, vaikka kuu kumottikin taivaalla, sillä sankariemme yösijakseen valitsema paikka oli keskellä synkkää metsää, minne valoa ei päässyt vähintäkään. Don Quijote maksoi luonnolle niukan veron makaamalla vain ensi heräämään asti; sitte hän kavahti seisaalleen ja tapasi Sanchon sikeässä unessa. Sillä Sanchon tapa oli nukkua raskaasti kuin tukki illasta aamuun saakka, kuten hänen hyvä terveytensä ja tällä erää varsinkin hänen lievät murheensa vaativat; don Quijoten murheet sitävastoin pitivät häntä alati valveilla. Hän nyt herätti Sanchonkin sanoen hänelle:
»Minua todella ihmetyttää sinun perin huoleton luonteesi, Sancho. Luulenpa tosiaan että olet luotu kivestä tai metallista, jolta tykkänään puuttuu tunne- ja liikuntokykyä. Minä valvon sinun nukkuissasi, itken sinun lauluissasi; minä kidutan itseäni ja paastoan, sill’ aikaa kun sinä laiskottelet ja röhkit pelkästä kylläisyydestä. Hyvän palvelijan tehtäviin kuuluu ottaa osaa herrainsa taakkaan ja tuntea heidän tuskiaan, ainakin niin paljon kuin säädyllisyys vaatii. Katsohan miten yö on tyyni ja kuinka yksinäisiä me täällä olemme; jo sen pitäisi kehottaa meitä valvomaan hetken kesken makaamistamme. Niin totta kuin elät, nouse pystyyn, mene hiukan syrjään täältä ja anna hilpeällä mielellä ja kiitollisella sydämmellä itsellesi edes nelisen tai viitisen sataa iskua siitä luvusta, minkä on määrä lunastaa Dulcinea hänen lumouksestaan; tätä sinulta hyvällä pyydän, sillä käsikähmään en kanssasi alennu. Kun olet lopettanut työsi, vietämme lopun yötä laulamalla, sinä uskollisuudestasi ja uljaudestasi, minä erostani lempeni esineestä; tällä tavoin me jo alamme sitä paimenelämää, jota kotikylässämme tulemme viettämään.»
[s. 172] »Armollinen herra», vastasi Sancho, »minä en ole mikään luostariveli, jotta kesken untani nousisin pieksämään itseäni, ja vielä vähemmän haluan pieksämisen jälkeen ruveta laulaa hoilottamaan lopun yötä. Sallikaa minun rauhassa nukkua, muuten pakotatte minun vannomaan kalliin valan, etten ikipäivinä ajattele koko pieksämisjuttua.» — »Voi, mikä kivisydän oletkin! Voi kurja asemies itseäsi!» huudahti don Quijote; »niin huonostiko palkitset leivän jonka multa olet syönyt ja kaiken sulle tuhlaamani suosion ja ystävyyden! Minun kauttani pääsit maaherraksi ja minulta olet saanut lupauksen lähimmässä tulevaisuudessa tullaksesi kreiviksi tai markiisiksi tahi joksikin muuksi suureksi herraksi, jonka lupauksen täytän heti kun koevuoteni on loppuun kulunut, sillä omasta puolestani post tenebras spero lucem [1]).» — »Sitä en ymmärrä», sanoi Sancho; »sen vain ymmärrän, että niin kauvan kuin nukun en pelkää enkä toivo niitäkään, en uneksi vaivoista enkä palkinnoista, mutta vain siunaan sitä joka unen keksi. Sillä uni on viitta joka peittää ihmisten huolet, ruoka joka ravitsee nälkäisen, juoma joka juottaa janoisen, tuli joka poistaa kylmän, ja viileys joka varjoo helteessä; sanalla sanoen uni on raha joka käypi kaikkialla ja jolla voi ostaa kaikkea, ja vaaka joka punnitsee samalla mitalla niin kuninkaalle kuin kerjäläisellekin, niin typerälle kuin viisaallekin. Uni on hyvä asia, herrani, enkä siinä tiedä muuta pahaa kuin että sen sanotaan kelvottomasti muistuttavan kuolemata.»
»Mutta minä olen ajatellut, Sancho ystäväni», jatkoi don Quijote, »että jos olet toivonut saavasi jonkunlaista palkintoa niistä iskuista, jotka vapahtavat Dulcinean lumouksesta, niin annan kernaasti sinulle niin paljon kuin haluat. En tosin ilman epäilyksiä lupaa tällaista palkintoa, sillä epätietoista on, miten rahan edestä tehty sovitustyö sopii asian laatuun; mutta voimmehan ainakin [s. 173] koettaa sitä. Mieti siis, Sancho hyvä, miten paljon pyydät, ja rupea sitte itseäsi pieksämään; maksun saat ottaa niistä rahoistani, joita kannat vyölläsi.» Tämän tarjouksen kuullessaan Sancho levitti silmänsä suuriksi ja päätti sydämmessään hyvällä suostua iskuihin; sitte hän vastasi herralleen: »Jos niin on laita, teidän armonne, niin pitänee minun tehdä mieliksenne; rakkaus vaimooni ja lapsiini pakottaa minua ansaitsemaan rahaa tällä tavalla, vaikka se tosin tapahtuukin nahkani kustannuksella. Kuinka paljon lupaatte minulle joka iskusta?» — »Jos sinulle maksaisin», sanoi don Quijote, »lääkkeen arvon ja laadun mukaan, niin ei siihen riittäisi Veneziankaan aarteet eikä Perun kulta. Määrää itse hintasi ja laske mitä määrä yhteensä tekee.» — »Iskujen määrä on kolmetuhatta kolmesataa ja vähän päälle, joista jo olen ennättänyt antaa itselleni kokonaista viisi; jos nyt annamme näiden viiden kuitata nuo päälle olevat, niin jää tasan kolmetuhatta ja kolmesataa. Jos vielä laskemme neljänneksen realia joka iskulta — sillä vähemmällä en leikkiin antaudu — niin saamme kolmetuhatta ja kolmesataa neljännesrealia, ja kolmetuhatta sellaista on viisitoistasataa puolirealia, mikä viimein on seitsemänsataa ja viisikymmentä kokorealia, johon lisäksi tulee kolmesataa neljännesrealia, mikä kokorealeissa on seitsemänkymmentä ja viisi; eli siis kaiken kaikkiaan kahdeksansataa kaksikymmentä viisi kokorealia. Tämän määrän erotan siis itselleni teidän armonne rahoista, ja sitten palajan kotiin rikkaana ja onnellisena, vaikka selkääni hiukan kirveltääkin. Mutta eihän lohia verkotta saada.» — »Oi rakkahin Sancho! Oi sinä siunattu Sancho!» riemuitsi don Quijote. »Kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinulle olemmekaan, Dulcinea ja minä, aina päiviemme loppuun asti! Jos hän pääsee takasin entiseen olemukseensa — jota en epäilekään — niin on hänen onnettomuutensa ollut sulinta onnea ja minun tappioni mitä mainehikkain riemu. Mieti nyt vain, poikaseni, milloin pieksämisen aijot alkaa. [s. 174] Antaakseni sinulle rohkeutta tahdon vielä luvata sata realia lisäksi.» — »Milloinkako?» toisti Sancho; »totta vie, alan jo ensi yönä. Pitäkää vain huolta että itse vietätte yönne taivasalla, niin minä kyllä pidän huolta selkäsaunasta.»
Tuli sitte yö, jota don Quijote mitä suurimmalla kärsimättömyydellä oli odotellut, peläten joka hetki jonkun kaplaan auringonjumalan vaununpyörissä rikkautuvan ja päivän olevan vallan päättymättömän, niinkuin rakastavaiset tavallisesti ajattelevat sovittua lemmenkohtausta odotellessaan. Vihdoin he saapuivat nuoreen lehtoon hiukan syrjässä maantieltä, missä riisuivat ratsultaan valjaat, heittäytyivät viileään nurmeen ja söivät illallista Sanchon matkarepusta. Kelpo tavalla itseään vahvistettuaan kävi Sancho täyttämään herralleen antamaansa lupausta; hän teki aasinsa marhaminnasta oivan patukan ja eteni metsään parinkymmenen askeleen päähän don Quijotesta. Nähdessään hänet niin uljaana ja päättäväisenä käyvän toimeen sanoi ritari: »Pidä varasi, rakas poikaseni, ettet itseäsi vallan piloille lyö; anna iskun odottaa iskua eläkä kovin kiirettä huoli pitää; ennen kaikkea elä henkeäsi lopeta ennenkun koko määrä on loppuun suoritettu. Ja jottet laskuissasi sekautuisi, seison minä syrjässä ja lasken rukousnauhani helmillä jokaisen iskun, jonka itsellesi annat. Rohkeutta vain poikaseni; taivas vahvistakoon sinua hyvässä aikomuksessasi ja saattakoon sen kunnialla loppuun!» — »Hyvä maksaja ei arkaile panttia antamasta», sanoi Sancho tavallisella puheenparrellaan; »aijonpa suomia nahkaani niin että tuntuu, siltä kuitenkaan lopettamatta itseäni, sillä vasta siten luulen ihmetyön voivan tapahtua.»
Hän riisui sitte yläruumiinsa paljaaksi ja alkoi patukkaa tuimasti heiluttaen suomia itseään, don Quijoten laskiessa lyöntejä. Sancho oli ennättänyt vasta seitsemänteen tai kahdeksanteen, kun leikki rupesi hänestä tuntumaan liian tuimalta ja maksu liian pieneltä; sen [s. 175] vuoksi hän sanoi joutuneensa kaupassa tappiolle ja vaati joka iskulta puoli realia neljänneksen sijaan. »Jatka vain, rakas Sancho, eläkä aristele», sanoi don Quijote; »minä kyllä mielelläni korotan maksun kaksinkertaiseksi.» — »Olkoon menneeksi», vastasi Sancho, »satakoon sitte iskuja kuin rakeita.» Mutta tuo veitikka ei enää pannutkaan selkäänsä patukalle alttiiksi, vaan alkoi vimmatusti pieksää lähellä olevia puita, aina väliin ehkäisten ja huokaisten, niinkuin muka olisi tuntenut joka lyönnin omaa nahkaansa kirveltävän. Don Quijotea tämä into kovin liikutti, ja peläten että Sancho varomattomuudellaan tekisi lopun itsestään ennen aikojaan ja siten estäisi hänen hartainta toivettaan toteutumasta, sanoi hän: »Pidätä, ystäväni, pidätä kalliin henkesi nimessä; tämä keino tuntuu minusta liian rajulta; sinun täytyy levätä välillä, eihän Roomaakaan yhdessä päivässä rakennettu. Enemmän kuin tuhannen iskua olen jo saanut lasketuksi; anna sen riittää täksi kerraksi, sillä sanotaanhan, että aasi kyllä sietää kelpo kuorman, vaan ei liikaa kuormaa.» — »Ei, herra, elköön minusta milloinkaan sanottako, että etukäteen olen ottanut maksun ja sitte heittänyt työn puolitiehen. Väistykääs vähän syrjään, että saan antaa tuhatkunnan lisää; parilla semmoisella erällä tulee koko määrä täyteen, jopa vähän ylitsekin.» — »Koska olet niin innoissasi», sanoi don Quijote, »niin jatka vain kernaasti minun puolestani; minä menen syrjään.»
Sancho kävi uudelleen työhönsä niin rohkein mielin, että oli pian riistänyt kaarnan kaikista ympärillään olevista puista; sitte näytti hän saaneen yhä uutta intoa ja kiljasi julmalla äänellä, samalla iskien hirveästi muuatta viatonta pyökkipuuta: »Kurja veresi vuotakoon!» Tämän raivoisan huudon kuullessaan don Quijote juoksi hätään, sai kiini patukasta ja sanoi Sancholle: »Elköön taivas sinun milloinkaan salliko uhrata henkeäsi minun edestäni, sillä sitä tarvitsee poloinen perheesi toimeentullakseen. Dulcinea saa varrota sopivampaa tilaisuutta, ja minä [s. 176] puolestani odottelen kunnes jälleen olet päässyt voimiisi ja me kaikki voimme tyytyväisinä saattaa tämän asian onnelliseen loppuun.» — »Koska kerran teidän armonne niin tahtoo», vastasi Sancho, »niin olkoon menneeksi minun puoleltani. Mutta olkaa hyvä ja heittäkää vaippanne hartioilleni, sillä olen kovin hiestynyt ja voin pian kylmettyä, josta voisin saada uusia kärsimyksiä.» Don Quijote kääri vaippansa huolellisesti Sanchon ympärille, ja tämä nukkui sikeästi aina auringonnousuun asti.
Sitte he nousivat pystyyn ja jatkoivat edelleen matkaansa, ja kolmisen tuntia ratsastettuaan he saapuivat majataloon, joka ei don Quijoten silmissä enää näyttänyt miltään ritarilinnalta, sillä viimeisessä kaksintaistelussaan tappiolle jouduttuaan hän oli kadottanut useimmat hulluista haaveistaan.
- ↑ Pimeyden jälkeen toivon valkeutta.