A. Ahlqwistin matkoilta

A. Ahlqwistin matkoilta.

Kirjoittanut August Ahlqvist

A. Ahlqwistin matkoilta.

Krasnoslobodskista Pensan

lääniä 10 p. toukok. 1857

Ompa nyt jo hywä aika kulunut siitä kuin Suomettarelle tietoja annoin waelluksistani täällä Wenäjällä. Jos hänellä siis on joitakuita liikoja palstoja lauseilleni antaa, niin käymme taas wähän juttelemaan.

Olostani Ardatowassa ei ole paljo puhumista. Sen ajan, mikä toimistani liikeni, mietin kanssakäymisellä kaupungissa eläwien wirkamiesten kanssa, joista warsinkin isprawnitta, entinen hewoiswäen upsieri ja syntyjänsä kniäs, oli sangen mukiin-menewä mies, jos kuka ei siihen katsonut, että hän urotöillänsä,isänmaan rakkaudellansa ja naislemmellänsa kerskui melkoisesti ja lisäksi wielä walhetella lipsuikin aika tawalla. Gorodnitschijn paikat annetaan tawallisesti palkinnoksi ansainneille upsierille, ja niin oli Ardatowankin gorodnitschij Kankasolla haawoitettu wielä nuorenlainen mies, joka ei tiennyt paljon muusta puhua kuin jo ammoin paranneesta haawastansa, siitä tappelusta, jossa hän sen oli saanut, ja kuinka hän ja hänen kumppalinsa wuorilaisilta oliwat päitä leikelleet niinkuin naurista listiä, jotka lauseet minulle aina juohduttiwat mieleen Holberg'in Didrich Meuschenschrek'in. Pulskimmin kaikista kaupungin herroista eli postimestari, joka kahdenko wai kolmen sadan hopiaruplan palkalla oli kerännyt jommoisenkin hywyyden, niin että suuren perheensä elätti hywästi (rouwa ja tyttäret silkissa ja sametissa) ja wieläpä maatakin seka orjia oli ostanut. — Paitse näitä ja muita wirkamiehiä eli kaupungissa koko joukko köyhtynyttä aatelia, jonka warat eiwät riittäneet talweksi muuttaa ei Pietariin eli Moskowaan eikä edes läänin-kaupunkiinkaan, waan joille tyhjän-toimitukseen ja kortti-peliin tottunut luontonsa olisi talwisen olennon maa-tiluksillansakin, jossa heidän wähät "sielunsa" oliwat, tehnyt liian ikäwäksi, ja jotka niin muodoin resideerasiwat kihlakunnan-kaupuugissa. Waikka moni näistä herroista tiesi sukuperänsä johdattaa aina Pietari Ensimäisen aikoihin asti, jota kauemmaksi harwan wenäläisen aatelis-suwun perijuuri ulottuu, ja waikka heistä usea wielä piti itseänsä kniäsinäkin, niin oli kuitenkin köyhyys ja siwistymättömyys useammasta kaiken aatelillisen ylpeyden jo kauan sitten karkoittanut, ja aatelis-miehen nähtiin musikankin wiinaa eli teetä kernaasti ryyppäämän, jos tämä oli niin hywä ja sitä hänelle tarjosi. Jokapäiväinen wastus ja risti oli minulla yhdestä wanhasta näitä maansa ja mantunsa juoneita herroja. Heti tultuani kaupunkiin tuli hän luokseni ja näyttäen todistuksia siitä, että hän oli todellinen aatelismies walitti köyhyyttänsä ja pyysi sekä saikin almun. Tämä oli hänen elatuskeinonsa nyt wanhoillansa, nuorra ollessaan laiskehdettuansa ja jumalatointa elämää wietettyänsä, ja almullani luulin hänestä kokonansa päässeeni. Waan ukko arweli toisin. Hänellä kuin oli joutawaa aikaa, niin rohkasi ensi alussa osoitettu hywä kohteluni häntä joka päiwä käymään luonani, ja waikka sitten walitin aikani wähyyttä ja wähitellen selwemmin ja selwemmin annoin hänelle tietää kuinka wähan hänen kanssakäymisensä minua huwitti, niin että kerran jo käsipuolestakin talutin hänen ulos, ei hän ollut millänsäkään, mutta tulla lykkäsi waan edellensäkin joka päiwä tyköni, pyrkien milloin jalkaansa lepuuttamaan milloin lämmittelemäänsä. Tämmöisessä tilassa oli häntä sääli aina poiskin ajaa, ja wähitellen woitti Nikolai Asonasew kuitenkin tarkoituksensa, joka nähtäwästi oli se, että jonkun osan ylöspitoansa suorittaa minun niskoilleni, ja olikin parin wiikon kuluttua jokapäimäinen tee- ja illalliswieraani. Wähitellen sowin minäkin hänen kanssansa paremmin, sillä kuin hän nuoruudessansa ei ollut mitään muuta oppinut kuin "geografiaa ja aritmetikaa", joissa hän päätti kaiken opin sisältywän, eikä muuta maailmaa nähnyt kuin osan Simbirsk'in ja N. Nowgorod'in lääniä, niin paistoi hänessä aiwan paljasna se wanha wenäläisyys, joka lapsellisella ja naurettawalla ylpeydellä pitää isänmaatansa kaikkein siwistyneinnä maana maailmassa ja omaa kansaansa muiden kansojen rinnalla erittäin kutsuu "risti-kausaksi" eli "kristityiksi", ja joka wenäläisyys, hänessä wieraankin tutkittawana, useassakin tämän maan asujassa on päällisen-puolisen siwistyksen ulkokullalla peitettynä. Hänen wiheliäinen tilansa oli hänen muuten tehnyt samanlaiseksi katkeraksi katajaksi kuin W. Scotin Sir Mungo Malagrowther on, jonka kanssa hänellä oli sekin yhteistä, että aina walitti kuurouttansa eikä sanonut hywästi kuulewansa, milloin muut sanonvat hänelle jotakin, joka ei ollut hänestä mieluista.

(Jatk. Lisälehdessä.)

A. Ahlqwistin matkoilta.

[Jatko.)

Mainittawin tapaus Aldatowassa ollessani oli maslenitsan wiettäminen, jota juhlaa meilläkin jo wähin tunnetaan. Maslenitsa eli woi-wiikko on pitkän paaston aluswiikko, jolloin lihan syöminen jo on kielletty, waan jolloin woita, maitoa ja munia wielä saapi nauttia, ja wastaa siis Katoolisten karnewal'ia. Paastoamisen lukee wenäläinen arwollisimmiksi autuuden wälikappaleiksi, ja rahwas warsinkin pitää tarkasti kaikki paastot, joista merkillisimmät owat: paasto joulun alla, pitkä paasto pääsiäisen edellä, Pietarin päiwän paasto kesäkuussa ja paasto neitsvt Maarian kuolinpäiwän alla syyskesällä, jotka, jos kaikki yhteenluetaan, ynnä jokawiikkoisten keskiwiikko- ja perjantai-paastojen kanssa tekemät enemmän kuin puoli wuodesta. Kuin paaston ajalla ei saa nautita muuta ruokaa kuin kaswikunnallista (sillä kalankin syöminen ei oikeastaan ole kumallista), kuin wiinan ja teenkin nautinto luetaan synniksi, kuin edellensä naiminen silloin on kielletty ja nainutkin ei saa koskea waimoansa, niin arwaa syrjäinenkin hywin, kuinka ahnaasti jokainen "oikea-uskoinen" maslenitsana kokee kaikilla mainituilla nautinnoilla ikäskuin edeltä käsin palkita kärsimyksiänsa pitkän paaston ajalla. Niin näkymät sen muuten hiljaisen Ardatowankin asujat tällä Viikolla osoittawan, ett'eiwät olleet laimeat uskossa ja että hekin tiesiwät mastenitsan kunnolla wiettää. Koko wiikon pitäwät kaikki itsensä niin wapaana kaikenlaisesta työstä, että kuin minä satuin alusta wiikkoa pyytämään korttieri-emäntäni saunaa lämmittämään, hän wastasi siitä tällä wiikolla ei tulewan mitään, sillä renkiänsä eli piikaansa ei hän muka woinut niin kowaan työhön käskeä, ja pyysi minun jättämään kylpemiseni toiseen wiikkoon, "sillä nyt on maslenitsa". Mutta wasta lopulla wiikkoa kiihtyy ilo ja elämöitseminen korkeimmallensa, ja sunnuntain, mastenitsan wiimeisen päiwän, woipi juhlan kukkulaksi lukea. Waikka selwän ihmisen nyt on wähän waarallinen liikkua kaupungin kaduilla, niin lähtekäämme kuitenki hetkeksi katselemaan iloa. Korttierimme rapuilla tapaamme tanssin, jossa täysi-humalaiset miehet reuhaawat puoli-humalaisten naisten kanssa. Talon molemmat palwelijat hoippuwat tykömme, ottawat meitä päällyslvaatteista kiini ja pyytämät na wotku, "sillä nyt on maslenitsa". Tämän kohtuullisen pyynnön täytettyämme lankeawat molemmat polwillensa eteemme ja suutelewat jalkojamme, josta kiitollisuuden osoituksesta kiireimmän mukaan pyrimme pois ja tulemme kadulle. Täällä tapaamme ajelewien wirran, joita on sata-määriä ja tulee kuin pilwistä, eikä niin pienessä kaupungissa suinkaan luulisi puoltakaan tätä hervoismäärää löytywän, niinkuin ne kaikki eiwät olekaan kaupunkilaista, waan iso osa likimäisista maakylistä tulleita ilo-miehiä, niistä joukko Mordwalaisiakin ja heidän waimojansa. Muutamien rekien edessä on kolme hewoista ja useampikin, ja reessä on koko kyläkunta rahwasta. Kaikki laulawat, jos lauluksi woinee sanoa kurkun-täydeltä huutamista, joka kuitenkin juoksee jotenkin yhteen junaan kussakin reessä. Waan kuin joka reessä wedetään eri wirttä, luin kellojen ja kulkuisten räminä, ajajien kiljuminen, noituminen ja hohottaminen tähän sekautuu, niin alkaa korwilla olla jo kyllä maslenitsasta, ja tuossa menikin jo wiimeinen reki ohitsemme. Waan mikäs kadun-lewyinen pulkka täältä nyt jalan tulee? Se on joukko nuoria tyttöjä, jotka kasi kädessä kulkemat pitkin katuja ja kimakasti huutaa tillittäwät sen kaswin-kumppalinsa kunniaksi, joka näinä päiwinä on mennyt miehelle ja heitä nyt testannut. Heidän sametti-mekkonsa, reunustetut kärpän eli rewon nahkalla, eiwät pahoin pue heidän pyöryläisiä jäseniänsä ja hohtawia poskiansa, joiden punaan on syynä yhtä werran nautittu elämän-wesikin (tässä kohden kuuluisi sana palowiina rumalta) kuin nuoruus, talwinen ilma ja liikunto. Tämän leterin etu-nenässä kulkee kolme wanhanlaista akkaa, jotka tanssien, kämmeniänsä läpyttäen, näppiä lyöden, wiheltäen ja pajattaen kokewat iloansa toimittaa. Heidän retkensä ja ilweensä owat toisinaan niin ruokottomat, että muuta ei tarwittaisi, heistä oikeat muinaisten Kreikkalaisten bakhantinnat saada, kuin antaa heille phallos käteen, jos nim. ei sitä eroitusta olisi, että nämä bakhantinnat tanssiwat niini-wirsussa lumella ja jo pitkälle matkaa wiinalta löyhkyäwät. Tämän seuran jälkiwietteessä tulee tyttöjen ihailijoita sametti-pöksyissä ja punaisissa paidoissa, ja heidänkin askelensa ja käytöksensä osoittamat, etteiwät he uhraa ainoastaan rakkauden jumalalle, waan tietämät Cererenkin lahjat kunniassa pitää. Koko seura taukoaa kaupungin pää-kapakan eteen, joka on tuossa torilla muutamia askelia tuomiokirkosta. Kapakassa ja sen ympäryställä on hywin tuhat henkeä, enimmät miehiä, waan suuri osa waimojakin. Sein-wierukset makaa täynnä miestä luin pölkkyä, kylläisiä ja uupuneita sankaria. Kapakan edustalla pyytää eräs waimo saada miestänsä kotiin ja liikuttaa hänen raskaita jäseniänsä eteenpäin milloin molemmin nyrkin telläämällä häntä hartioihin, milloin tukasta ja parrasta wetämällä. Ei kaukana tästä näystä kolhii muuan mies wiina-putellilla hewoistansa päähän ja käskee sen putellista ryyppäämään, "sillä nyt on maslenitsa"; josta menetyksestä näkyy, että wiinan huurut owat wiimeisenkin rabdun ymmärrystä hänen päästänsä ajaneet. — Tämmöistä oli maslenitsan telmäntö Ardatowassa, ja semmoista se lienee wähällä eroituksella ympäri koko Wenäjän. Kaunis on se tapa, että maslenitsan wiimeisenä päiwänä käydään naapureissa ja tuttawissa "jäähywäistä ottamassa ja anteeksi saamassa heitä wastaan tehdyt rikokset", jotka molemmat asiat, hywästi-jätön ja anleeksi-pyytämisen, Wenäjän kieli erittäin kauniisti toimittaa yhdellä sanalla (se meilläkin tunnettu jäähywäis-sana: proschtschai ja monikossa proschtschaite, elikkä sen toinen muoto: prosti, prostite, jota rahwas enimmin käyttää, merkitsemät nim. anna, antakaa anteeksi).

Seuraawana maanantai-aamuna alkaa kellojen harwaan-läppäaminen muistuttaa oikea-uskoisia syntiänsä katumaan, ja päätä porottawan pohmelon parannukseksi otetaan nyt käsille paasto-ruuat: lihatointa kaalia, kurkkuja, sieniä, liina-woita (jota herkkua kuitenkin harwalla musikalla on), kaljaa ja mitä muuta törkyä, jolla henkeä koetaan eteenpäin wiettää, kunne taas wiimeinkin päästäinen tuopi saman syömisen ja telmämisen kuin maslenitsassa oli, niinkuin sen eräässä edellisessä kirjassani olen kertonut. Paastossa on jokainen welwollinen käymään ripillä, tekee silloin tilin koko wuoden synnistä, ja uhraten papille minkä jaksaa saapi hän ne anteeksi, nauttii herran ehtollisen ja on taas walmis uutta tekemään, jota hän suinkaan ei lyökään laimin.

Yleisesti on wenäläinen kumminkin tatallansa sangen jumalinen. Hän paastoaa, ristii silmiänsä ahkerasti, siunausteleksen joka askelella ja täyttää kaikki uskonsa ulko-säännöt hartaasti. Köyhille on hän armelias eikä kerjäläistä laske oweltansa almutta. Warmaan puolet Venäjällä löytywistä kirkoista ja luostareista owat yksinäisten rakentamat. Kielessäkin löytyy monta lause-tapaa, jotka osoittamat kansan jumalisuutta, niinkuin esimerkiksi: jos kuka höylimmästi tahtoo toiselta kysyä: mihin menet? niin sanoo hän: "mihinkä Jumala sinua kantaa?" — muistellessa jotakuta wainajata liittää oikea wenäläinen semmoisen nimeä mainitessaan lauseen: "anna Jumala hänelle taiwaan waltakunta!" — kuin häntä röyhtäyttää, sanoo hän: "sielu puhuttelee Jumalaa"; lauseet: jei bohu (Jumal' awita!), boh s-toboi (Jumala kanssasi!), s-bobom (Jumalan kanssa!) owat alinomaiset telkkeet wenäläisen puheessa. Mutta tämäpä alinomainen käyttäminen onkin näiden lauseiden alkuperäisen merkityksen poiskuluttanut ja niille uuden aiwanwastaisen merkityksen antanut. Niin merkitsee boh s- tobot melkein aiwan yhtä kuin meillä: mene lemmolle, ja jos Wenäläiselle sanot s-bobom on se wississä tapauksissa yhtä kuin jos Suomalaiselle sanoisit: juokse hiiteen. Pietarin suomalaisen kirkkoherran kanselissa tapahtui muutamia wuosia takaperin, että eräs korkeampi wirkamies poliisista tuli sieltä saamaan jotakin tietoa, ja kuin se kirkkoherran apulainen, joka tässä tilassa toimitti wirkaa, ei niin pian joutanut mainitun herran asiata suorittamaan ja tämä siitä alkoi kiukkuilla, uhaten ilman asiansa toimittamatta poismennä, sanoi apulainen hänelle wähän wihassa: s-bohom! Tästäkös poliisi-herra niin suuttui, että heti pani konsistorioon kaipauksen apulaisen päälle, jossa pää-asiana walitti sitä, että tämä häntä, joka oli sitä ja sitä arwo-luokkaa ja niin ja niin monen tähtikunnan jäsen, oli kohdellut sopimattomilla sanoilla. Konststorio apulaisen kuultuansa ei tietänyt häntä mitenkään rangaista ja koko asia jäi arwattawasti sillensä, mutta osoittaa selwsti, että mainittu lause ja monta muuta senkaltaista, joissa Jumalan nimeä käytetään ja jotka niihin tottumattomasta niin kauniilta kuuluwat, owat pikemmin kirouksia kuin jumalisen sydämen hartaita huokauksia, jonka näyttää selkin, että kirota merkitsee Wenäjän kielessä boscbitsä, jolla sanalla on alkuperänsä sanassa: boh (Jumala). Samoin lienee tämän jumalisuuden kanssa monessa muussakin kohdassa, koska hywät työt ja syrjäisten esirukoukset eiwät waikuta sydämen parannusta. Useasti on minulla ollut tilaisuus hawaita, kuinka wäärään tämmöinen jumalisuus ampuu. Kerran olin muutamassa isossa kaupungissa pääsiäis-yönä kirkossa, mutta läksin ennen muita pois, ja ulos tultuani ostin eräältä kirkon owen eteen keräytyneitä kauppioita puoli-kymmentä keitettyä munaa, enemmän juhlan ja lystin wuoksi, kuin niitä todella käyttääkseni. Myöjä otti minulta kaksin- eli kolminkertaisen hinnan sitä wastaan kuin tawallisilta ostajiltansa ja wakuutti munia aiwan wereksiksi. Laskettuani rahan hänen käteensä kääntyi mies kirkkoon päin, otti lakkinsa päästänsä ja kumarteli silmiänsä ristien hywän aikaa. Lähtiessäni kysyin häneltä wielä kerran, minkälaiset munat oliwat, ja sain taas walalla wahwistetun wakuutuksen, että sen wereksempiä munia ei maailmassa löytynyt. Korttieriin tultuani särin ne yhden toisensa perään, ja jok'ainoa oli niin musta ja märannyt, ett'ei niitä olisi susikaan syönyt, waikka ne kyllä oliwat syötäwäksi keitetyt, myödyt ja wannotut. Mutta minkätähden risti niiden myöjä niin hartaasti silmiänsä, ne häneltä ostettuani? Varmaan kiitti hän Jumalaa siitä, että hänen tämän-öinen kauppansa kelmottomalla tawaralla niin hywästi alkoi (sillä minä olin nähtämästi ensimäinen ostaja), ja rukoili häneltä armoa ja apua, että saisi kaikki nämä märänneet munat hywässä hinnasta myödyksi! — Aidatowassa otin maitoa eräältä kaupungin ämmältä ja maksoin hänelle korkeamman hinnan kuin muut sillä wälipuheella, että hän maitoon ei panisi wettä. Waan kuin se ei tahtonut antaa päällistä ja petos muutenkin oli silminnähtäwä, nuhtelin minä häntä kerran tästä. Eukko tunnusti pettäneensä, waan lisäsi: "mitäs siitä; te olette rikas, jos minä nyt kawaltaisinkin teiltä jonkun kopeikan, niin olisihan tuosta toki apua kirkossa käydessä liika tuohus ostaa jumalan-emosen eteen, waan teille ei ne kopeekat merkitse mitään".

Petollisuus ja hengellinen nuljakkuus on omituinen kohta kaikkein itämaisten kansojen luonnossa, ja se luja rehellisyys ja luotettava sanansa-pitäminen, joka näytäksen Euroopan länsi-kansoissa yleisesti, ei mahda olla ainoastaan entisen ritarisuuden perintö, waan jo alkuperäinen luontoinen Jumalan lahja näiden kansojen luonnossa. Kaiken muun köyhyyden rinnalla on Luoja Suomalaisillenkin antanut tämän lahjan, ja Suomalaisen sanalasku: sanasta miestä, sarwesta härkää on enemmän arwoinen kuin kymmenen kawaluudella woitettua maata, sillä lopulla kuitenkin "rehellisyys maan perii". Ett'ei tämä luonteen-omaisuus Suomalaisissa ole ainoastaan kauallisen yhteyden waikuttama länsi-Euroopan kansojen kanssa eli yksinänsä wiisasten ja wapamielisten lakien perustama, ehkä nämä seikat paljonkin owat auttaneet sitä kansan luontoon wahwistamaan, näkyy siitäkin, että sama omaisuus löydetään itä-suomalaisienkin kansojen luonnosta, ehkä wähemmässä määrässä, waan kuitenkin niin tuntuwasti, että wenäläiset wirkamiehetkin joka paikassa kiittelewät heitä kaikin puolin paremmiksi omia maamiehiänsä.

(Jatketaan).

Lähde: Suometar 12.6.1857.