Agnes: II luku
| I luku | II luku Agnes Kirjoittanut Minna Canth |
III luku |
Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta, niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt. Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut. Monasti heitä itsekseni muistelin ja ajattelin, että pitäisipä joskus kirjoittaa edes Fannylle, häneltä ehkä saisi tietää jotain toisistakin. Mutta se jäi jäämistään, en tullut kirjoittaneeksi.
Lukuvuosi oli loppunut kouluissa, kesäloma alkoi. Silloin vietettiin kaupungissamme suurenmoista laulujuhlaa, johon kokoontui lauluja soittokuntia läheltä ja kaukaa sekä muita ihmisiä lukuisat määrät joka haaralta maata.
Minäkin koetin ottaa siihen osaa niin paljon kuin suinkin voin. Vuorottelin palvelijani kanssa, sillä toisen meistä kumminkin täytyi aina olla kotona lasten luona. Täytyipä välistä molempienkin.
Myöhäsenlaiseen pääsin juhlan ensimmäisenä päivänä kentälle, jossa laulu- ja soitto-ohjelma jo oli alkanut. Liehuvat liput, viheriät köynnökset ja kirjavat kukat, joilla kartanotkin olivat koristetut, saivat jo tiellä kaikki pienet, kotoiset arkihuolet haihtumaan mielestäni. Ja mitä enemmän laulukenttää lähenin, sitä valtavampi oli juhlan vaikutus. Mahtavat sävelet kaikuivat kauvas vastaani. Ilma oli mitä herttaisin, aurinko paistoi kirkkaasti, järvi kimalteli, puut olivat täydessä lehdessä ja pilvetön taivas kaareutui tumman sinisenä ylös korkeuteen. Juhlapukuisia ihmisiä riensi ohitseni; he olivat myöhästyneet samoin kuin minä.
Torvisoiton säestyksellä laulettiin parastaikaa ”Jumal’ on linnam’”, kun saavuin paikalle. Avara musiikkilava vastaisella puolella kenttää oli täpötäynnään laulu- ja soittokuntien jäseniä, jotka kaikki olivat yhtyneet yleiseen, suureen kööriin. Voimakas äänivirta aaltoili yli äärettömän ihmispaljouden. Minä pysähdyin kuuntelemaan, ja sydämmeni nousi tulvilleen hartaita juhlatunteita. Yleinen kansallinen innostus valtasi minut niinkuin muutkin.
Virren loputtua tuli loma-aika. Laulajat ja soittajat astuivat lavalta alas ja yleisössä ilmestyi vähän liikettä, vaikka useimmat jäivät istumaan paikoilleen.
Katselin ympärilleni, vaan en nähnyt ainoatakaan tuttua. Outoja kasvoja vaan kaikkialla.
Silmäni luistivat parvesta toiseen, mutta kiintyivät vihdoin erääsen naiseen, joka seisoi syrjässä, hiukan loitompana, pari, kolme herraa ympärillään, nähtävästi hänen ihailijoitaan.
Hän ehdottomasti eroittui kaikista muista, sekä näkönsä, ryhtinsä että pukunsa puolesta. Lumivalkoinen beduini riippui hartioilta alas helmoihin saakka, lainehtien vapaasti ja somasti ympäri vartaloa, jonka komeutta se ainoastaan verhosi, ei peittänyt. Tuo keveä, sirotekoinen hattu pitkine, taaksepäin antaantuvine töyhtöineen istui huolettomasti päässä ja alta puikehtelivat tummat kiharat aivan kuin sattumalta esiin. Stiilinen hän oli kiireestä kantapäähän, seisoessaan siinä suorana ja arvokkaana. Mutta samalla ilmestyi tuossa tavassa, jolla hän kallisti päätään taakse, noissa kohotetuissa olkapäissä ja koko hänen asennossaan suurta itsetietoista ylimielisyyttä ja ylpeyttä. En voinut olla häntä ihmettelemättä ja ihailematta. Olivathan muutkin naiset panneet parasta päällensä täksi päiväksi, mutta heistä liian selvään näkyi, että olivat harvinaispuvussa ja tunsivat itsensä siinä hiukan vieraiksi. Hän siihen sijaan kantoi aistikasta ja hienoa pukuaan semmoisella tottumuksella ja huolettomuudella, että heti huomasi kuinka kotiutunut hän siinä oli.
– Kukahan lienee tuo nainen? Onko hän suomalainen? kysyin itseltäni.
Ja siihen johtopäätökseen tulin, että jos hän olikin suomalainen, niin ei hän ainakaan ollut meikäläisiä, keskisäädyn naisia, vaan luultavasti sitten joku ylhäisimmistä piireistä, joka sen ohessa paljon oli oleskellut ulkomailla suurissa maailman kaupungeissa. Mutta kuinka oli hän eksynyt tänne? Eiväthän senlaiset tavallisesti ota osaa meidän kansallisiin juhliimme. Mitenkä ja mistä syystä on tämä antanut itsensä niin alas? Vai olisiko hän jonkun ihmeen kautta tullut toisenlaiseksi mielenlaadultaan kuin muut hänen vertaisensa?
Koetin lukea vastausta kysymyksiini hänen kasvoistaan, vaan en päässyt selville. Hän nauroi ja puheli, ei näyttänyt suuresti välittävän laulusta, joka taaskin oli alkanut.
Älysin, että minunkin huomioni tahtoi kääntyä häneen niin, etten oikein tarkasti voinut ohjelmaa seurata. Koetin katsoa muuanne ja väistyin lähemmäksi lavaa, kuuntelemaan juhlapuhetta. Se oli lämmin, isänmaallinen ja innostuttava. Eipä aikaakaan, niin äskeinen kaunottareni jo täydellisesti haihtui mielestäni. Olin pelkkänä korvana ja puheen loputtua yhdyin kaikesta voimastani yleisön kaikuvaan ”eläköön” huutoon isänmaalle. Enkö liene näyttänyt hiukan koomilliselta, sillä minä viuhdoin käsivarsillani ja huusin mukaan niin paljon kuin jaksoin, en muistanut ensinkään, ettei se ollut naisellista eikä esteetillistä. Veri oli noussut minulla aina otsaan saakka ja ääneni sortunut käheäksi, kun yhdeksäs ja viimeinen ”eläköön” oli kajahtanut.
Kuulin samassa, kuinka joku selkäni takana lausui nimeäni.
Käännyin päin ja olin vähällä pyörtyä hämmästyksestä. Siinähän tuo komea, outo nainen nyt seisoikin ja katseli hymyillen minua säikähtynyttä poloista.
– Tunnetko minua, Liisi?
Otin askeleen tai pari taaksepäin.
– En ikipäivinä minä sinua tunne – arvelin mielessäni.
Mutta samalla minulle selveni.
– Agnes!
Hän ojensi kätensä ja minä tartuin siihen iloisella riemulla, vaikka ujous heti kohta alkoi vaivata.
Hän oli niin ylevä, niin arvokas ja hieno, minä taas kuin mikähän tallukka hänen rinnallaan. Ei vielä ikipäivinä ollut oma mitättömyyteni niin silmiin pistävä ja niin kiusallinen kuin sillä hetkellä. Olisinpa melkein suonut olleeni tuhansien virstojen päässä.
Koetin rohkaista mieltäni.
– Sepä kovasti hauskaa.... En yrittänyt tuntea.... Milloin sinä olet tullut?
Kuinka hän mahtaa pitää minua tyhmän kankeana ja pöllömäisenä, ajattelin sen ohessa itsekseni.
Eikä hän sitten edes puhunut, ei vastannut kysymykseenikään hymyili vaan ja katseli.
– Sinä varmaan heti tunsit minut? sanoin vielä puheen jatkoksi.
– Heti, hän vastasi, heti, kun vaan näin.
Mitä ihmettä hän niin hymyili? Vai oliko se hänen tapansa? Aloin tuntea itseni yhä enemmän vaivaantuneeksi, mutta en tahtonut antaa hänen sitä huomata.
– Tiesit kai minun täällä asuvan. Helppohan oli silloin tuntea.
– Olisin tuntenut sinut missä hyvänsä, varsinkin, jos olisin nähnyt sinut noin innoissasi kuin äsken.
– Niin ... vai niin.... Olin hirveästi hämilläni, sillä nyt ymmärsin jo, miksi hän oli naurussa suin.
– Sinä olet sama, aivan sama Liisi, kuin ennenkin.
– Niin – tietysti sama – miksikäs olisin muuttunut? sopertelin siinä puolustuksekseni.
– Koulussakaan ei kukaan joutunut juhlatiloissa niin haltioihinsa kuin sinä.
Minä loin silmäni häneen ja ääneni oli hiukan varmempi entisestään kun kysyin:
– Etkö sinä, Agnes, sitten ollenkaan innostunut äsken?
– Innostunut? Mistä?
– Rakkaudesta isänmaahan.
– Jonkako herätti tuo puhe?
Hän nauroi ääneen.
– Ei, minä en todella innostunut siitä, en vähääkään.
– Mutta olihan se erinomaisen kaunis puhe?
Hän kohautti olkapäitään, kasvoissa ilmeni osaksi säälivää, osaksi ivallista ylenkatsetta.
– Lapsellista....
– Sinä ehkä et innostu helposti mistään?
– En. Minusta kaikki semmoinen on vaan pelkkää naivisuutta.
Jäin sanattomaksi. Nuoko minun parhaimmat, pyhimmät tunteeni – pelkkää naivisuutta, jolle kehittyneet ihmiset pilkallisesti nauroivat?
Käänsin silmäni pois. Minua sekä harmitti että hävetti. Vaistomaisesti olisin tahtonut häntä vastustaa, mutta se kait oli vaan loukattua itserakkautta. Tiesinhän entisestään, että Agnes jo koulussakin oli minua etevämpi ja älykkäämpi, mitä sitten nyt, kun hän oli matkustellut ja vuosikausia oleskellut suuressa maailmassa. Vapaasti oli hän saanut edistyä ja laajentaa näköpiiriään, sillä välin kuin minä elelin pikkukaupungin tukehuttavassa ilmassa ja jäin auttamattomasti jäljelle.
Agnes keskeytti mietteeni.
– Sinä kuulut olevan naimisissa? hän kysyi.
– Olen.
– Mikä sinun nimesi nyt onkaan? Liisi –?
– Reijola.
– Aivan oikein. Liisi Reijola. Miehesi on –?
– Asijoitsia.
– Niin, niin – olenhan sen kuullut. Minä en ole muuttanut nimeä. Olen yhä edelleen Agnes Werther. Noo, sinulla tietysti on lapsiakin. Kuinka monta?
– Kolme.
– Ooh! Poikiako ovat vai tyttöjä?
– Kaksi tyttöä, yksi poika. Antti on vanhin, hän on jo täyttänyt neljä vuotta. Et usko, kuinka hän on viisas, puhelee ja kyselee ihan kaikkea, ettei saa muuta tehdä kuin selvittää –
Mieleni kerrassa virkistyi, kun pääsin puhumaan lapsista.
– Anttiko hänen on nimensä! Miksi juuri Antti?
– Kun se on niin puhtaasti suomalainen nimi. Ja kun miehenikin on Antti.
– Ahaa, – ymmärrän, nimi täytyy olla ennen kaikkea suomalainen. No, ja tytöt? Heistä toinen arvatenkin on Kaisu ja toinen Liisu?
– Etpäs nyt arvannut oikein, nauroin minä, vaikka kyllä hoksasin pilkallisuuden hänen sanoissaan. Vanhempi tyttöni on Aino ja nuorempi Lyyli. Hän on vasta seitsemän kuukauden, mutta osaa jo sanoa ”isä” ja ”äiti” – ei ihan selvään vielä, vaan sinne päin kumminkin: ”itä”, ”äätä” siitä tulee – mutta ”pullaa” hän jo lausuu aivan puhtaasti.
Agnes kuunteli kertomustani ja naurahteli.
– Tietysti sinä tulet käymään luonani? kysyin.
– Kyllä.
– Sepä hauskaa. Milloinka sinulle sopii?
– Milloin hyvänsä. Tänä iltana, vaikka.
– Tervetuloa!
Joku naiskööri esiintyi lavalla, käännyin sitä kuuntelemaan. Mielestäni he lauloivat erinomaisesti ja minä innostuin paukuttamaan käsiäni niinkuin muutkin.
– Eivätkös laulaneet mainiosti? kysyin Agnesilta palatessani takaisin hänen luokseen, sillä huomaamattani olin taaskin väistynyt muutamia askeleita lavaa kohti.
– Eivätkös laulaneet mainiosti?
– Mainiosti?
Hän kohautti olkapäitään, nyrpisti kasvojaan ja pudisteli päätään.
– Oletko sinä milloinkaan kuullut edes keskinkertaista laulua, koska tuota pidät mainiona?
– Niin, vaan –, noloudessani en oikein tiennyt mitä sanoa – lauloivathan ne mielestäni puhtaasti ja reippaasti.
– Minä puolestani en voi nauttia muusta kuin hienosta, musikaalisesta laulusta. Tuommoiset karkeat, harjaantumattomat äänet oikein viiltävät korviani.
Mitäpäs osasin siihen vastata? Minua loukkasi tosin hänen kylmä välinpitämättömyytensä ja se halveksiva tapa, jolla hän kaikkea arvosteli. Mutta toiselta puolen arvelin, että siihen ehkä oli luonnollinen syy. Hän oli tottunut näkemään ja kuulemaan niin paljon parempaa, ettei mikään täällä kestänyt vertailua. Saattoipa hänellä silti olla rakkautta isänmaahan ja kansalaisiinsa, mitä varten hän tänne muuten olisi tullut?
Herrat, joiden kanssa Agnesin ensin näin keskustelevan, olivat jääneet loitommaksi, luultavasti siinä tarkoituksessa, että rauhassa saisimme puhella. Mutta minä ymmärsin, että he ikävällä odottivat, milloin taaskin pääsisivät hänen seuraansa. Sanoin sen vuoksi jäähyväiset, varsinkin kun minulla muutenkin oli jo aika lähteä kotiin. Neuvoin asuntoni ja vakuutin vielä viimeiseksi, ettei hän vaan unohtaisi lupaustaan.