Agnes: III luku
| II luku | III luku Agnes Kirjoittanut Minna Canth |
IV luku |
Kotiin tultua oli palvelijallani jo aika kiire päivällistä valmistamaan. Sieppasin pois juhlapuvun päältäni ja laitoin itseni jokapäiväiseen asuun, ennenkuin otin lapset huostaani. Ehdinhän vielä muuttaa sitten illaksi, arvelin, sillä tässä vähän haalistuneessa, vanhassa pumpulileningissäni en toki olisi tahtonut Agnesille näyttääntyä.
Iltapäivällä oli Marin vuoro mennä juhlaan. Toivoin, että hän sieltä kyllä joutuisi takaisin ennen Agnesin tuloa. Mutta siinä meni aikaa, ennenkuin hän oli saanut ruuat korjatuiksi, astiat pestyiksi, kyökin lakaistuksi ja itsensä viimein puetuksi. Katsoin kelloa vähän väliä ja aloin jo tuskastua, sillä pelkäsin, että häneltä tällä tavoin menisi koko ilta kentällä ja mikä minut sitten pelastaisi? Agnes tietystikin vallan kauhistuisi, jos näkisi minut näin sidottuna.
Viimein Mari sitten kumminkin pääsi lähtemään ja minä jäin yksin kotiin lasten kanssa. Sain vaalia kaikkia kolmea yhtä haavaa, mutta sitä olin tehnyt monasti ennenkin. En siis ollut siitä millänikään, vaikka Lyyli oikein koetteli kärsivällisyyttäni äreydellään.
En ymmärtänyt, mikä lasta vaivasi, ei hänelle kelvannut leikkikalut, ei hän välittänyt kuvakirjoista, ei ruuasta, ei mistään. KanniskeIin häntä ympäri huoneesta huoneesen, vein ikkunaan, näytin hevosia kadulla ja koetin viihdytellä jos jollakin tavalla. Ei apua, hän vaan juonitteli.
Päälle päätteeksi toisetkin siellä riitelivät keskenään ja olivat pian aika kahakassa. Antti oli ryöstänyt Ainolta pienen tiukukellon, eikä tahtonut millään antaa sitä pois. Minä sen otin väkisten hänen kädestään, vaan siitä hän parkumaan ja Lyyli taas säikähdyksestä alkoi huutaa kahta kauheammin. Työnsin Antin kyökkiin ja suljin oven. Enkä ollut kuulevinani, vaikka hän siellä äyski ja potki lattiata kiukuissaan.
Minulla olikin täysi työ Lyylin kanssa, ennenkuin vihdoin sain hänet nukkumaan. Varoittelin Ainoa, ettei hän kilistelisi tiukuaan ja menin sitten katsomaan, mitä poika toimitteli kyökissä, sillä hän oli herennyt siellä yhtäkkiä epäiltävän hiljaiseksi.
Ja enkös arvannut! Pahan teossa hän tietysti oli. Lääräili vesikorvossa parastaikaa, oli kantanut sinne uunista poroja ja kastellut ja liannut sekä vaatteensa että kätensä ja silmänsä sen siivoisiksi, että oikein hirvitti katsoa. Jouduin epätoivoon ja harmistuin samalla. Olihan Antti jo iso poika, neljä vuotta täyttänyt, ei tuo ollut muuta kuin ilkeyttä ja vallattomuutta häneltä. Otin poikaa tukasta, mutta siitäkös hän parahti huutamaan, niin että korvat olivat haljeta. Ja samaan hätään kuulin jo Lyylinkin äänen viereisestä huoneesta. Minä sinne hyvää kyytiä. Näin Ainon seisovan kätkyen vieressä ja painelevan hänen poskeaan sormella.
– Ainoko herätti Lyylin? kysyin.
– Aino hejätti, kuului soperteleva vastaus.
– Hyi, kuinka Aino oli tuhma. Nyt ei äiti pidäkään Ainoa hyvänä.
Hän pani suunsa väärään ja katsoi silmät suurina minuun, että oliko se nyt täyttä totta.
– Niin, miksi Aino herätti Lyylin? Ei äiti huoli semmoisesta tytöstä.
– Ääää – ääää –
Sen siitä sain! Nyt he parkuivat kaikki kolme täyttä kurkkua.
– Hiljaa, olkaa hiljaa! Aino ei saa huutaa, Antti, äiti antaa vitsaa, ellet herkiä itkemästä. Nähkääs, Lyyli raukka oikein säikkyy teidän kirkumistanne. Voi, elkää nyt, hyvät lapset –!
Jo hyrähdin itsekin itkemään. Enkä kuullut, että etehisen ovi kävi, en liioin huomannut, että salissa joku liikkui. Vasta havahdin, kun komea, hieno nainen seisoi kynnyksellä.
– Agnes!
– Hyvää iltaa!
Minä pyyhin silmiäni ja koetin tointua.
– Suo anteeksi, Agnes hyvä. Olen tällä haavaa yksinäni lasten kanssa. Mutta palvelijani tulee tuossa paikassa, tee hyvin ja istu odottamaan sinne saliin pikkuiseksi aikaa.
– Kyllä – elä anna häiritä itseäsi millään muotoa.
Hän vetääntyi takaisin. Lapset olivat ällistyneet outoa ilmausta ja unhottaneet huutamisensa. Sain sillä tavoin hiukkaisen lomaa.
Katsahdin ympärilleni ja kauhistuin. Siinä seisoi Antti mustana porosta ja märkänä, Ainon lelut olivat ympäri kammaria ja Lyylin likaiset rievut myöskin esillä, kun en äsken ehtinyt niitä korjata. Kaiken lisäksi olivat vielä vetäneet tuolit keskelle lattiata hevosilla ollessaan. Sanalla sanoen, koko huone oli ikävässä epäjärjestyksessä, ja lapset sen näköisiä! Päivän kuluessa olivat Aino ja Lyylikin nuhranneet vaatteensa, vaikka kohta eivät olleetkaan semmoisessa siivossa kuin Antti raukka.
Entä minä itse sitten? Vilkasin sivu mennen peiliin. Kyllä olin korea! Silmät turvoksissa, otsa hiessä, hiukset hassallaan ja leninki –? Agnesilla tuskin lienee ikänään ollut pumpulileninkiä päällä saati tänlaista vanhaa, ulospestyä!
Mitä mahtoi hän ajatella minusta? Ja mitä kodistani ylipäätään? Siellä hänellä oli aikaa nyt salissa tarkastella ja ihmetellä. Tietysti hänen silmiään loukkasi huonekalujen ja koko asumuksemme yksinkertaisuus, hän, joka oli tottunut näkemään hienon maailman rikkautta ja loistavaa ylellisyyttä.
En ymmärtänyt mitä tehdä. Toista tuntia oli palvelijani vasta ollut ulkona, ei hän sieltä vielä hetikään palaisi. Lyyliä täytyi pitää sylissä, hän parahti heti itkemään, kun koetin laskea pois käsistäni. En päässyt edes muuttamaan Antille toisia vaatteita.
Ja taaskin he siinä alkoivat marista. Kuiskaamalla koetin heitä viihdytellä.
– Elkää, hyvät lapset, itkekö, vieras täti kuulee. Olkaa kilttiä, äiti antaa sokuria.
Mieheni oli tosin kiven kovaan kieltänyt sokurin antamisen, mutta sitäkös siinä hädissäni jouduin ajattelemaan. Olin juuri jakelemassa heille sokuripalasia, kun hän kyökin kautta tuli kotiin.
– Joko sinä taas annat heille sokuria? hän heti alkoi nuhdella.
– Niin – kun itkevät, sopertelin minä puolustuksekseni.
– Itkevät? Eikö sitä muulla keinoin voi estää?
Hän väänsi sokurit pois heidän käsistään, mutta, ah voi, mikä elämä siitä nousi! Kolmiääninen huuto semmoinen, että olisi luullut henkeä vähintäin vietävän.
– Hiljaa, hiljaa, hyvät lapset, voi, Antti, mene sisään sinä pitämään seuraa Agnesille, joka on siellä yksinään salissa. Antti, etkös herkiä, suuri poika ja Aino samoin, äiti antaa teille vitsaa, Lyyli kulta, elä itke pienein, elä – mene nyt sisään, Antti, pian, minä olen ihan hukassa –
Näin puhelin tuskissani ja hyssyttelin Lyyliä käsivarsillani. Antti seisoi vielä siinä, hän ei oikein tajunnut.
– Mitä –? Onko Agnes – onko neiti Werther jo tullut.
– On, on, – mene pian. En tiedä, mikä minut pelastaa, Marikin on ulkona.
– Ja lapset tuommoisina –? Kuinka taivaan nimessä sinä olet näin hullusti asettanut?
– Niin, no – mene nyt, Antti kulta, elä kysele.
Hän menikin, mutta näytti tyytymättömältä. Eihän tämä hauskaa ollut minustakaan, käsivarret olivat katketa raskasta tyttöä hyssytellessäni ja mieleni oli hirveästi paha siitä, että Agnesin piti sattua juuri tätä surkeutta näkemään. Ei hän ilmahkaan olisi saanut erinomaisen korkeata käsitystä elämästäni ja kotioloistani, niinkuin hän tuntui halveksivan kaikkea porvarillisuutta ja jokapäiväisyyttä, – mitä sitten nyt! Ja Antin tyytymätön katse pani harmini nousemaan kukkuroilleen.
– Katsopa tuonne, Lyyli, katso koiraa kadulla!
– Oliko kenties minun syyni, ettei koti ollut semmoisessa kunnossa, että siinä minä hetkenä hyvänsä sopi ottaa hienoja maailman naisia vastaan? Ei pitäisi miehenkään vaatia mahdottomia vaimoltaan, silloin kuin hänellä on kolme lasta ja yksi ainoa palvelija. Ei voi kukaan olla salonki-nainen ja lasten hoitaja samalla. Joko toinen, taikka toinen.
– Hiljaa, Antti, elä edes noin pahalla äänellä kiru.
– Mutta Antin olisi juuri pitänyt saada tuommoinen hieno ja vaativainen salonki-nukki vaimokseen. Silloin hän olisi nähnyt. Kuinkahan kauvan tuota olisi kestänyt, ennenkuin konkurssi olisi ollut edessä.
Näin yltyivät ajatukset päässäni sillä välin kuin viihdyttelin pienintä sylissäni ja koetin sanoilla hillitä toisten huutoa. Ja siihen päätökseen tulin, ettei mieheni ollenkaan osannut panna arvoa työlleni, vielä vähemmin, että hän milloinkaan olisi minua auttanut, vaikka olisi kuormani ollut kuinka raskas.
Eikä kuulunut sitä Mariitakaan. Nyt hän oli jo viipynyt lähes kaksi tuntia. Hermoni ärtyivät, tunsin niiden levottomuuden aina sormieni päihin saakka.
Mitä tehdä –?
Äkkiä iski päähäni neuvo. Olihan minulla hyvä naapuri, rouva Hartman, joka monta kertaa ennenkin oli minua auttanut.
Varoitin vielä viimeiseksi vanhempia lapsia olemaan siivolla ja lupasin tulla heti takaisin. Lyylin vein mukanani.
Antti ällistyi katsomaan ja herkesi huutamasta. Luuli varmaan minun menevän vitsaa hakemaan.
Onneksi sattui rouva Hartman olemaan kotona. Kiirein sanoin selitin hänelle, missä pulassa olin, ja heti oli hän valmis tulemaan avukseni.
Nyt olin kuin turvan takana. Rouva Hartman otti Lyylin ja minä pääsin muuttamaan toisia vaatteita Antille sekä ottamaan itsekin juhlapuvun takaisin päälleni.
Salista kuului kaiken aikaa erinomaisen vilkasta puhetta, ja se minua rauhoitti. Eivät ehkä minua niin suuresti kaivanneetkaan. Ja kohtahan sinne nyt pääsin.
Lapset olivat tyyntyneet, ja alkoivat kääntää huomionsa leikkikaluihin, Mari palasi kotiin. Pääsin siitä taaskin selvenemään onneksi ja tulin samassa paremmalle tuulelle.
Olin valmis menemään sisään ja pyysin rouva Hartmania sinne myöskin, sillä Mari jo otti Lyylin huostaansa.
Mutta hän kieltäytyi.
– En minä tule, en osaa olla semmoisten hienojen parissa, hän sanoi ja läksi pois.
Aivan oikein! Ei oltu minua pahasti kaivattu, koska tuskin huomasivat, kun sisään tulin, niin kiinni he olivat keskustelussaan.
Puhuivat musiikista. Agnes ihaili oopperaa. Se ei ollut yksipuolinen, siinä yhtyivät useammat taiteet, baletti, musiikki ja runous, harmoonilliseksi kokonaisuudeksi. Aaria oli musiikin korkein kukoistus, se oli sävelten sävel, joka suloisesti hiveli korvaa ja sai tunteet ja mielikuvituksen eleille.
Antti vastusti häntä. Oopperan aika on ollut ja mennyt. Eikä se ollut mikään onnistunut taiteiden yhdistys. Se vaan yllytti eri taiteen haaroja luonnottomiin liiallisuuksiin. Baletti oli syrjähtänyt taiteen rajojen ulkopuolelle, oli muuttunut hienon maailman ylellisyyshuvitukseksi. Aaria taas oli korumusiikkia, rakennettu pelkälle effektille, ilman lämpöä, ilman sisältöä, aarian koko merkitys oli siinä, että laulajat pääsevät näyttämään kurkkunsa kykyä ja kestävyyttä. Saattaa joskus epämääräisesti vaikuttaa tunteihin, mutta ei järkeen, eikä se liioin ylentänyt mieltä, ei jalostanut henkeä. Mutta silloin se ei ole tosi-taidetta, sillä tosi-taiteen täytyy tyydyttää koko olemustamme.
– Ja runoutta, sanoitte? – Antti alkoi oikein kiivastua. – Voiko tosiaan väittää, että nuo mitättömät, mauttomat ooppera-tekstit ovat runoutta?
– Armoa, armoa, keskeytti häntä Agnes nauraen, te olette aivan julma!
– No niin, minä tosiaankin vihaan noita bravuurikappaleita ja tuota tulehtunutta taidemusiikkia, jonka ylimysvallan turmeltunut aisti on asettanut kunniasijalle, vaan jolla ei ole mitään juurta, koska siltä puuttuu kokonaan kansallinen pohja.
– Mutta jos te olettekin leppymätön entiselle oopperalle, niin täytyy teidän kumminkin antaa tunnustusta Wagnerin musiikille. Siinä on voimaa, elämää, passioonia –
– Ja onko siinä mitään uutta –?
– Kuinka te voitte kysyä! Eikö siinä ole kaikki se uutuus, mikä nykyisessä vuosisadassa on ilmestynyt muillakin aloilla, filosofiassa, kirjallisuudessa, yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa pyrinnöissä? Demokraattina teidän ainakin pitäisi olla siihen innostunut.
– Demokraattina juuri minä en olekaan tyytyväinen, ennenkuin kansan laulu tulee asetetuksi sille sijalle, missä aaria nyt on.
Agnes nauroi.
– Oikeinko te puhutte täyttä totta?
– Tietysti.
Ja Antti näytti niin vakavalta, ettei siitä ollut epäilemistäkään.
– Ettekö myöskin lisää: suomalainen kansanlaulu?
– Suomalainen muiden rinnalla.
– Sanokaa: ensimmäisenä, yksin tein.
– Kenties ensimmäisenä. Suomalainen säveltaide ei vielä ole ehtinyt luotavaansa luoda. Mutta tulevaisuudessa se sen tekee. Odottakaa!
Antin tuumat näyttivät huvittavan Agnesia erinomaisesti.
– Ei suomalaisilta ainakaan puutu itseluottamusta, hän sanoi samalla keveällä iloisuudella, jolla hän aina otti vastaan Antin ankaralla totuudella lausutut mielipiteet.
– Ei, Jumalan kiitos, vastasi Antti, meiltä ei puutu itseluottamusta. Eikä kestävyyttä eikä tarmoa. Ne ominaisuudet on entisyytemme meihin juurruttanut. Olette kai lukenut Suomen historiaa?
– Luinhan minä ennen koulussa, vaikka täytyy tunnustaa, ett’en sitä enää paljon muista. Mutta tiedättekö mitä? Te tulette Pietariin ensi syksynä –
– Minä? Mitä minä siellä tekisin?
– Noo – käymään vaan. Katsomaan suurta maailman kaupunkia.
– Tuskinpa sitä varten. Ellei satu muuta syytä.
– Toivotaan, että sattuu. Silloin vien minä teidät italialaiseen oopperaan. Nähdäänpä, ettekö muuta mieltä. Hän heittääntyi taakse päin sohvassa, varma itsetietoisuus katseessa. Ooh, jahkahan vaan olisitte Pietarissa muutamia kuukausiakaan –!
– Niin mitä sitten?
Agnes ei heti vastannut, katseli häntä vaan hymyillen, kokeneen maailman naisen hieno, tenhoava ilme silmissä.
Antti vastasi siihen suurella, tajuttomalla katseella, joka kuitenkin alkoi hieman sulaa jostain epäselvästä vaikutuksesta. Agnes näytti sen hyvin huomaavan, hän lopetti äänettömän tarkkaavaisuutensa pienellä, tyytyväisellä naurahduksella.
– Mitäkö sitten? Sanonko sen teille?
– Sanokaa.
Hän oli vieläkin totinen, mutta ääni oli lauhtunut pehmeäksi, siinä ei läheskään ollut enää samaa voimakasta varmuutta kuin ennen. Agnes kumartui keveästi sivulle päin, ja heitti häneen syrjästä taaskin saman viehkeän ja vaarallisen silmäyksen.
Mistä sai hän tuon sulavan, tunteen hienoimpia vivahduksia ilmaisevan katseen? Oliko luoja varustanut hänet erilaisilla silmillä kuin muita kuolevaisia?
– Sanokaa! toisti Antti vieläkin.
– Te muuttuisitte kerrassaan toiseksi ihmiseksi. Hän pani painoa jok’ainoalle sanalle.
– Niinkö luulette?
– Lyömmekö veikkaa?
Antti astui pari kertaa lattian yli, mitään virkkamatta. Mutta Agnes heilautti päätään ylimielisesti, hänen kasvonsa osoittivat selvästi, kuinka varma hän oli vallastaan.
Jo pysähtyi Antti, nojautui tuolin karmiin ja katsoi Agnesia suoraan silmiin. Uteliaana odotin hänen vastaustaan.
– Te erehdytte. Minä en muuttuisi.
– Ettepä uskalla lyödä vetoa.
– Mitä se hyödyttäisi? Minulla ei kumminkaan ole aikaa eikä halua antaantumaan turhanpäiväisiin koettelemuksiin. Semmoinen lapsellisuus olisi jo yksi askel muuttumiseen.
Siinä oli, tiesinhän sen!
Eikö Agnes liene tullut hiukan hämilleen, vaikk’ei hän tahtonut sitä näyttää. Tosin hän nauroi, mutta se tuntui minusta olevan tällä kertaa enemmän tehtyä naurua. Sitten hän äkkiä herkesi totiseksi!
– Mutta kuulkaa!
– Kyllä?
– Entä jos –? Jos te muuttuisitte täällä omassa pesässännekin, täällä pikkukaupungin turvallisuudessa. Mitä silloin sanoisitte? Jos te yht’äkkiä, kesken tukevia periaatteitanne – heräisitte ja löytäisitte itsenne: vallan toisena ihmisenä?
Antti myhäili.
– Mitä joutavia!
– Vannomatta paras. Ihmeitä tapahtuu.
Mitä hän tarkoitti? Oliko hänellä jotain mielessä? Minuun alkoi keskustelu tehdä kiusallisen vaikutuksen, otin puheenvuoron, saadakseni sitä kääntymään toisaanne.
– Agnes, kuinka sinä oikeastaan viihdyt Pietarissa?
– Erinomaisesti! Siellä on elämä vapaata, iloista, nautinto-rikasta –
– Mutta eikö myöskin hyvin kevytmielistä?
– Mitä se tekee? Kunhan ei ole ikävää, kuivaa ja ummehtunutta, niinkuin teillä täällä. Uh, minä tukehtuisin!
– No, no, kovinpa te – alkoi Antti.
– Ettehän te tiedä elävännekään. Toista siellä suuressa, avarassa maailmassa, jossa on alituista vaihtelua ja jossa ihmiset ovat hilpeitä, älykkäitä, kehittyneitä – ah, minä en tulisi enää toimeen muualla kuin Pietarissa. Niin, mahdollisesti sentään myöskin Pariisissa.
– Siellä saat enemmän nauttia elämästä, sen kyllä ymmärrän. Mutta Agnes, löydätkö siellä myöskin todellista onnea, mielen rauhaa –?
Hän katseli minua ja hymyili pilkallisesti.
– Pikku Liisi, sinä puhut kuin lapsi!
Hän pudisteli päätään ja nauroi yhä.
– Kuule, etkö sinä hirveästi kadehdi tuota kissaasi, joka makaa tuolla uunin nurkassa? Katsopas, kuinka se on tyytyväinen elämäänsä, hyrrää silmät ummessa, ilman huolta ja murhetta, eikä kaipaa mitään maailmassa, kun vaan saa ruokaa ja lämmintä. Sillä on täydellinen mielen rauha!
Minua vähän harmitti.
– Kissa on kissa ja ihminen on ihminen.
Hän nousi ja tuli luokseni.
– Loukkaannuitko sinä?
Viehättävä katse kohtasi silmääni ja sai minut heti hyväksi jälleen.
– No, kas niin, ethän sinä toki tyhjästä suutu. Mutta nyt minä teidät jätän tällä kertaa.
– Tapaammeko vielä toisiamme?
– Aivan varmaan. Toivon saavani vielä paljon nauttia teidän seurastanne. Vai kuinka, herra Reijola?
Hän ojensi pienen, valkoisen kätensä ja Antti sulki sen omaansa. Miksi minusta tuntui, että hän piteli sitä liian kauvan?
– Tuletteko huomenna juhlapäivälliselle? kysyi Antti.
– Luultavasti, hän vastasi.
– Siellähän sitten tavataan.
Tarpeettoman suurta kohteliaisuutta Antti hänelle osoitti, kun saattoi häntä aina portaille saakka. Ja palattuaan hän vielä ikkunasta katseli hänen jälkeensä.
– Mitä pidät hänestä?
Antti ei heti vastannut.
– Eikö hän ole hurmaava?
– Hurmaava? Hän? Kevytmielinen koketti hän on. On turmeltunut ja nautinto-himoinen.
Kummallista – minä kuuntelin tuota mielelläni. Hänen soimauksensa oikein hivelivät korviani. Mutta omatunto pakotti minua kuitenkin puolustamaan Agnesia.
Kerroin kuinka ideaalinen hän ennen oli ollut koulussa.
– Ja pohjalta luulen hänen nytkin olevan hyvän, vaikka onkin joutunut pahojen vaikutuksien alaiseksi, sanoin vielä lopuksi.
– Turhamainen hän on ja vallanhimoinen. Tahtoo tehdä miehet kaikki orjikseen. Eikö ollut hänellä ihailijoita ympärillään siellä juhlakentälläkin?
– Olihan niitä.
– Sen arvaan.
– Mutta, Antti, minkä hän sille voi, että kaikki häneen ihastuvat ja antaantuvat hänen orjikseen?
– Hän voisi sen estää, jos tahtoisi, mutta hän ei tahdo – siitä olen vakuutettu.
Antti tarttui kirjoihinsa enkä minä uskaltanut häntä enää häiritä.